”Yöllä uneksin Viipurista” – Elina Karjalaisen ja Riitta Kallaksen kirjeenvaihto

Minä sain (vaikka joulupukki kuuluu olevan reservissä) hyvin runsaasti joululahjoja, kirjoitti 12-vuotias Elina Saraste kirjeessään sotajouluna 1939. Hänen perheensä evakkomatka oli juuri edennyt Viipurista läheisen Hounin kylän kautta Iisalmeen. Kirjeen vastaanottaja oli vuotta nuorempi Riitta Björklund, jonka perhe asui nyt tilapäisesti Padasjoella, Lahden lähellä. Vielä muutamia viikkoja aiemmin ystävykset olivat asuneet naapureina Viipurin Pantsarlahdessa.

Elina Sarasteesta tuli sittemmin toimittaja ja kirjailija Elina Karjalainen. Riitta Björklund muistetaan nykyään paremmin Riitta Kallaksena, kirjailija Aino Kallaksen pojan Hillar Kallaksen puolisona. Riitta Kallas on toimittanut Aino Kallaksen kirjeenvaihdosta laajoja valikoimia 1980-luvun lopulla.

Riitta Kallaksen arkistoon Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa sisältyy runsaasti Elinan kirjoittamia kirjeitä Riitalle. Riitan kirjeitä Elinalle on sen sijaan säilynyt ainoastaan muutamia.

Vuoden 1939 lopussa alkanut kirjeenvaihto jatkui tiiviinä ainakin seuraavan kymmenen vuoden ajan. Joitakin kirjeitä on tallessa myös myöhemmiltä vuosikymmeniltä, 1970-luvun lopulta 2000-luvun alkuvuosiin.

Talvisodan viikkoina kirjoitetut kirjeet kertovat lapsen sota- ja evakkokokemuksesta, usein hyvin liikuttavalla tavalla. Säästyykö vanha kotitalo pommituksilta? Päästäänkö enää Viipuriin? Yhtä liikuttavaa on huomata, kuinka kesken jääneet leikit jatkuvat ja muuttavat muotoaan kirjeissä sotakuukausien kuluessa. Alkuvuonna 1940 Elina muuntautuu kirjeissään Otoksi, kuvitteelliseksi kuopiolaisluutnantiksi, jonka morsianta Kisua saa puolestaan esittää Riitta.

Elinan evakkomatka jatkui Iisalmesta Viitasaaren kautta Kuopioon, josta tuli sittemmin hänen pitkäaikaisin kotikaupunkinsa. Björklundin perhe puolestaan siirtyi Padasjoelta Kouvolan kauppalaan. Välirauhan ja jatkosodan aikana ystävykset pääsivät silloin tällöin tapaamaan toisiaan, mutta kohtaamiset olivat lyhyitä ja jättivät jälkeensä entistä suuremman ikävän. Suloinen Pikku-Pepe, kirjoittaa Elina yhden tällaisen tapaamisen jälkeen haikeasti. ”Pepe” oli ystävälle jo ennen sodan syttymistä vakiintunut lempinimi: itsestään Elina puhui Pellenä.

Jatkosodan alkuvaiheissa yleinen luottamus Suomen voittoon ja alueluovutusten perumiseen oli vahva. Lapset eivät epäilleet sitä, minkä aikuiset uskoivat todeksi. Neljätoistavuotiaaksi ehtinyt Elina kirjoittaa kesällä 1941 aurinkoisesti pyöräretkistä, jotka aikoo ennen pitkää tehdä Kannaksella. Kun toiveet kotiinpaluusta alkavat myöhemmin rakoilla, tilalle viriää entistä rajumpi kaipaus. Yöllä uneksin Viipurista, kirjoittaa Elina Riitalle alkuvuonna 1942. Koti-ikävä on taltioitunut myös kirjearkeille raapustettuihin piirroksiin. Yksi niistä on omakuva, jossa Elina seisoo matkalaukku kädessään. Viipuriin, lukee matkalaukussa.

Moni aikuisten näkemys siirtyi koettelemattomana lasten kirjeiden riveille. Jatkosodan alussa Elina riemuitsee muun muassa pian koittavasta Suur-Suomen ajasta. Aikuisena toimittajana ja kirjailijana Elina Karjalainen pudisteli päätään näille näkemyksille. Rauhanajatus ja sodanvastaisuus kasvoivat hänen lastenkirjatuotantoaan hallitseviksi teemoiksi.

Jatkosodan vuosina Elina ja Riitta olivat jo murrosikäisiä. Mielikuvitus auttoi yhä päivinä, joina todellisuus oli synkkää. 15-vuotias Elina alkoi kirjoittaa Riitalle kirjeitä Saksan armeijaan värväytyneenä kapteeni Routana, joka kaipaa kauaksi jäänyttä morsiantaan. Riitan esittämä rakastettu oli eteerinen paronintytär, joka kantoi runollista nimeä Zita von Zorny. Näistä rakastavaisista Elina kirjoitti myös pitkiä kertomuksia, jotka liitti kirjeidensä oheen.

1950-luvun vaihteessa Elina ja Riitta asuivat hetken yhtä aikaa Helsingissä, molempien yliopisto-opintojen vuosina. Elina ja Pentti Karjalainen avioituivat vuonna 1949 ja muuttivat Kuopioon 1950-luvun puolella. Perhe kasvoi samoina vuosina, joina Elina Karjalainen alkoi luoda menestyksekästä uraa toimittajana. Elinan ja Riitan kirjeenvaihto vähintäänkin niukkeni, ellei kuihtunut kokonaan.

Seuraava tallessa oleva Elinan kirje Riitalle on kirjoitettu vasta vuonna 1978, ystävysten ehdittyä jo viidenkymmenen ikävuotensa vaiheille. Tässä kirjeessään Elina ottaa järkyttyneenä yhteyttä ystäväänsä kuultuaan Hillar Kallaksen menehtyneen vain 67 vuoden iässä. Surunvalittelukirjettä seuraavat kirjeet, joissa hän pohtii, miksi ystävykset ovat antaneet yhteydenpitonsa jäädä vuosikausiksi. Elina ehdottaa, että omaa suruaikaansa elävä Riitta voisi tulla hänen vieraakseen Wieniin, jossa hän itse vietti tuona syksynä kuukausia.

Wien oli Elinalle kuin toinen kotikaupunki, jossa myös kirjailijan kuuluisimman hahmon Uppo-Nallen tarina oli alkanut hahmottua kesällä 1975. Sekin syntyi kirjeissä: satu runoilevasta nallesta kirjoitettiin alun alkaen viihdytykseksi tuttavaperheen lapselle, joka joutui viettämään kesää sairaalassa.

Elinan ja Riitan tapaaminen Wienissä ei syksyllä 1978 toteutunut, mutta kirjeenvaihto jatkui. Se ei enää kasvanut lapsuus- ja nuoruusvuosien mittoihin, mutta säilyneet kirjeet kertovat yhteydenpidosta, tapaamisista ja ystävyydestä, joka lopulta kesti eliniän.

Minulle sinä et ikinä ole ollut kirjailija Elina Karjalainen ja Kuopion keisarinna, kirjoitti Riitta Kallas vuonna 2005, Elina Karjalaisen toiseksi viimeisenä elinvuotena. Minulle olet aina ollut ja tulet aina olemaan se Sarasteen Elina Mallaskadulta vaan, se jota olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan, teitpä mitä hölmöyksiä tahansa, jatkui tämä kirje, yksi harvoista säilyneistä Riitan kirjeistä Elinalle. Pitkä ystävyys ei ollut särötön, vaan Riitta myös moitiskelee ystäväänsä lempeästi milloin tämän taipumuksesta muunnella luovasti tositapahtumia, milloin tavasta vaieta syvimmistä tunnoistaan. Rakas Elina – senkin rontti! kuuluu yhdenkin kirjeen alkutervehdys.

Ystävyyden ihmeitä tekevä voima on teema, joka kulkee myös Uppo-Nalle-kirjasta toiseen, lähes kolmekymmentä vuotta jatkuneen kirjasarjan ajan. Ystävä löytää ystävän, todetaan jo kirjasarjan avausosassa. Pieni tyttö poimii vettyneen nallen merestä ja ryhtyy sen parhaimmaksi ystäväksi. Tämä ystävyys kantaa Kesämaassa, jonne Uppo-Nalle ajautuu maailman meriltä. Samanniminen saari sijaitsee Viipurinlahdella. Ystävyys kantaa myös kaupungissa, jonka maamerkkejä ovat niin satama, tori kuin vanha linnakin. Kaupungin kaduilla kolistelee raitiovaunu, aivan kuten kerran Viipurissa.

Uppo-Nallen paras ystävä ei sentään ollut Riitta. Nimivalinta tehtiin 1970-luvun lopun maailmassa. Ei siis Riitta, mutta aika lähelle – Reeta.

Elina Sarasteen kirjeet Riitta Björklundille. Riitta Kallaksen arkisto. SKS KIA.

Elina Karjalaisen kirjeet Riitta Kallakselle. Riitta Kallaksen arkisto. SKS KIA.

Riitta Kallaksen kirjeet Elina Karjalaiselle. Riitta Kallaksen arkisto. SKS KIA.

Kallas, Riitta 1988: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa 1884–1913. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kallas, Riitta 1989: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa 1915–1955. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vuorikuru, Silja 2026: Elina Karjalainen. Pienellä pilvenhattaralla. Helsinki: WSOY.