Kesken jääneet sanat

Kymmenvuotias Aino Krohn kirjoitti syksyllä 1888 tädilleen kirjeen, jossa kertoi unestaan. Unessa vieraili isä, jonka oli luultu menehtyneen muutamaa viikkoa aiemmin. Uni kertoi, että kaikki olikin erehdystä: purjehdusretkellä veden varaan joutunut isä oli vain uinut läheiseen saareen ja palasi nyt takaisin perheensä luo.

Kun kirjoitin kirjailijaelämäkertaa Aino Kallas. Maailman sydämessä (SKS 2017), aloitin kirjan lainauksella tästä pikkutytön kirjeestä. Professori, kirjailija Julius Krohnin hukkumiskuolema 53-vuotiaana oli hänen tyttärelleen huolettoman lapsuusajan äkkiarvaamatta päättänyt kokemus, jonka tämä sittemmin näki vaikuttaneen syvästi myös kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Vuonna 1923 kirjoittamassaan esseessä Aino Kallas totesi, ettei olisi kuvannut teoksissaan kuolemaa niin paljon, ellei hänen isänsä olisi kuollut hänen ollessaan lapsi. 

Julkaisin kuluvana syksynä oman kaunokirjallisen esikoisteokseni, romaanin Kultalintu, mustasulka (Aarni 2021). Sen aiheena on äidin kuolema, jota tarkastellaan surevan ja kaipaavan lapsen silmin. Romaanini keskushenkilö ja minäkertoja Iiris on äitinsä menehtyessä kahdeksanvuotias ja kasvaa tarinan edetessä aikuisuuden kynnykselle.

Romaani ei ollut aktiivisesti tekeillä vielä vuosina 2016–2017, jolloin viimeistelin elämäkertaa Aino Kallaksesta. Siitä oli kuitenkin olemassa ituja ja luonnoksia, jotka kenties herkistivät kiinnittämään huomiota samojen aiheiden keskeisyyteen Kallaksen elämäntarinassa ja kirjailijauralla. Useimmiten taiteilijan kasvukertomuksena luettu romaani Katinka Rabe. Kirja lapsesta (1920) alkoi näyttäytyä yhä vahvemmin kuvauksena lapsuuden loppumisesta, isän kuolemasta ja lapsen surusta. Tällainen luenta nosti keskiöön romaanin episodeja, jotka olin aiemmin sivuuttanut nopeammin. Pieni tyttö pakotetaan esimerkiksi valehtelemaan sairasvuoteella lepäävälle isoäidille isän kohtalosta, josta lapsi itse on jo tietoinen. ”Isä jäi Niemenlauttaan yöksi”, toistaa lapsi aikuisten etukäteen opettamat sanat ja ryntää tämän jälkeen pois muiden silmistä itkemään suruaan.

Omassa esikoisromaanissani kuvaan äidin kuolemaa maailman kääntymiseksi nurin. Aikuiset saapastelevat kumolleen keikahtaneen talon katossa ja puhuvat lapsen yli, kuinka välttämätöntä tämän on palata arkeensa, koulutoveriensa seuraan, iloiseksi. Eletään vuotta 1986, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, Olof Palmen murhan ja Mikkelin panttivankidraaman tapahtuma-aikaa. Äidin kuoleman aikaa.

Aino Kallas kirjoitti isän menetyksestä ja lapsen surusta jo kauan ennen Katinka Rabea. Pääosin virolaisaiheisista novelleista koostuva kokoelma Meren takaa (Ensimmäinen sarja 1904, Toinen sarja 1905) sisältää novellin ”Kaksi lapsuuden muistoa”, joka jakautuu osiksi ”Yö” ja ”Valhe”. Ensiksi mainitussa lapsi aavistaa aikuisten salaileman suruviestin vain kuuntelemalla salaa aikuisia yöllä, jälkimmäinen on itu Katinka Rabessa sittemmin laajasti kuvattua, edellä referoitua kohtausta.

Vieläkin aiemmin Kallas tarttui aiheeseen kirjoittaessaan ensimmäistä romaaniaan (ja kolmatta teostaan) Kirsti. Sielunkuvaus vuonna 1902. Tuolloin käsikirjoitukseen tarttui kuitenkin isovelipuoli Kaarle Krohn, joka oli Julius Krohnin menehdyttyä omaksunut monessakin mielessä isänsä roolin. ”Siveellisesti puhtaan isämme muiston pitäisi melkein olla liian pyhä liitettäväksi Kirstin juttuun”, kirjoitti veli kirjeessään, joka oli päivätty kesällä 1902. Kirstissä keskeinen aihe oli esiaviollinen sukupuolisuhde, mikä siivitti isoveljen tuohtumusta. Hän arveli kirjan järkyttävän myös terveydeltään haurasta Minna Krohnia, Julius Krohnin leskeä ja Aino Kallaksen äitiä. ”Ja oletko varma, ettei ihmisten näykkimistä riitä vielä lastesikin kiusaksi?” kysyi veli muiden moitteidensa lisäksi, viitaten pikkusiskon tuolloin vuoden ikäiseen esikoistyttäreen ja vasta odottamaan toiseen lapseen.

24-vuotias kirjailija taipui, karsi ja tiivisti. Julkaistussa teoksessa isän kohtaloksi ei koidu purjehdusonnettomuus vaan halvaus, eikä romaanin päähenkilö Kirsti koe isän menetystä ennen oman lapsuutensa loppumetrejä. Katinka Raben ilmestymiseen oli tuolloin aikaa vielä 18 vuotta.

Oma vaellukseni Aino Kallaksen teosten maisemissa jätti aivan konkreettisiakin jälkiä esikoisromaaniini. Päähenkilö Iiriksen äiti on äidinkielenopettaja ja teatteriharrastaja, joka ehtii lyhyeksi jääneessä elämässään opettaa tyttärensä rakastamaan runoja, tarinoita ja näytelmiä. Iiris muistaa kuulleensa Aalosta, jota metsän henki helli. Hänen suruaan ja siitä kumpuavaa turhaa toivoa äidin paluusta kuvittaa myös suora sitaatti Sudenmorsiamen näytelmäversiosta (1938), repliikki, jonka Aalon pikkusisko Ingel lausuu etsittyään sisartaan kauan metsistä: ”Minä tiesin sinut tulevaksi. Kaiken aikaa tiesin. Kaikki on kääntyvä hyväksi jälleen.”

Kymmenvuotiaan Aino Krohnin kirjoittama kirje tädille jäi kesken. Toinen puoli paperiarkista on kirjoitettu täyteen, mutta toisesta puolesta on täytetty vain pari riviä. Kirje löysi aikanaan tiensä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, mutta vastaanottajalleen se tuskin päätyi koskaan. Jää arvoitukseksi, millaisin sanoin täti olisi vastannut kirjeeseen, joka kertoi lapsen surusta, ikävästä, unesta ja mahdottomien asioiden uskomisesta todeksi.