Ei kenenkään maalla?

Suomalainen 1800-luvun lopun arkkiveisu tapasi syntyä tunnettuun säveleen, joka samalla määräsi syntyvän arkkiveisun runomitan. Arkkiveisua kaupiteltiin laulamalla, vaikka itse myyntiartikkeli oli painettu kirjanen. Kun tutkija 2010-luvulla tarttuu arkkiveisuaineistoon, hän joutuu heti kättelyssä tekemään monia valintoja: puhuako arkkiveisun laulajasta vaiko kirjoittajasta, erottaako arkkiveisuissa esiintyvä puhuja arkkiveisun tekijästä esimerkiksi kirjallisuustieteellistä ”puhuvan minän” käsitettä käyttämällä. On päätettävä, nimittääkö arkkiveisun yleisöä lukijoiksi, kuulijoiksi vai laulun toistajiksi; historiallisesti arkkiveisujen pääasialliset vastaanottajat, oppimattoman rahvaan jäsenet, olivat tätä kaikkea.

Arkkiveisut ovat vain yksi esimerkki lajista, jonka tutkija tuntee herkästi liikkuvansa ei-kenenkään maalla. Myös esimerkiksi kansainväliset taidesadut alkoivat elää omaa elämäänsä kansan suullisesti toistamissa kertomuksissa – ja syntynyt toisinto saattoi etääntyä esikuvastaan kauas. Toisaalta myös monet kirjailijat hyödynsivät aktiivisesti suullisen perinteen aineistoja ja aiheistoja omassa kaunokirjallisessa työskentelyssään. Niin Otto Manninen, Eino Leino kuin monet muutkin aikalaiset aloittivat uransa 1890-luvulla kirjoittamalla ns. kaunokirjallisia rekilauluja, hyvin paljon suullisen perinteen kansanlauluja muistuttavaa runoutta. Aino Kallas puolestaan kirjoitti suullisena perinteenä vuosikymmeniä eläneitä kertomuksia uudelleen novelleiksi ja pienoisromaaneiksi, olivatpa aiheena sitten Viron maa- ja työorjuuden historia tai kansainvälisestikin levinneet ihmissusiuskomukset.

Mikä on suullista, onkin oikeastaan kirjoitettua – ja toisaalta kirjoitettu teksti on usein vaikuttanut siihen, millaiseksi suullinen perinneteksti muotoutuu.

Kun tutkimusaineisto edustaa sekä suullista perinnettä että kirjallisuutta – tai esimerkiksi arkkiveisujen tavoin liikkuu sävelletyn, lauletun musiikin ja kirjoitetun, painetun tekstin välimaastossa – tieteidenvälinen lähestymistapa on usein jo käytännön sanelema ratkaisu, jotta aineiston analyysi on ylipäätään mahdollista. Samalla esiin nousee joukko ratkaistavia kysymyksiä. Miten ja millä perusteilla määritellä tietty aineisto suullisen perinteen, toinen kirjallisuuden edustajaksi? Tarvitaanko aina tätä rajanvetoa lainkaan, ja mitä eri aikoina tehdyt rajanvedot kertovat tieteenalojen historiallisista vaiheista, painotuksista ja valtataisteluista?

Suullisen ja kirjallisuuden kysymykset ja rajanvedot koskettavat myös ainakin kahta kirjallisuudenhistorian kannalta merkittävää teosta. Toinen on paljolti James McPhersonin mielikuvitukseen perustuva, mutta suullisesta perinteestä ammentava Ossianin laulut, toinen Elias Lönnrotin kokoonpanema Kalevala, joka määritellään tavallisesti suullis-kirjalliseksi eepokseksi: se pohjautuu suullisen perinteeseen mutta on kirjallisin keinoin luotu teos. Tämä Kalevalan kaksinapaisuus on nähty useammin toisensa poissulkevana taakkana kuin houkuttelevana tutkimushaasteena. Kalevalan arvioiminen suhteessa sen lähdeaineistoon on johtanut yhä uudelleen kysymykseen eepoksen aitoudesta. Aitouskysymyksestä on nykytutkimuksessa vähitellen irtaannuttu ja kohdistettu sen sijaan huomio esimerkiksi Kalevalan moninaisuuteen, eepoksen syntymisajankohdan vaikutteisiin ja Lönnrotin toimitustapoihin. Niin Ossianin lauluja kuin Kalevalaa tarkasteltaessa on kautta historian käyty kiivaitakin keskusteluja siitä, (mikä niiden suhde ”alkuperäiseen” perinteeseen on ja) mitä nämä kirjalliset esitykset oikein ovat: suullisen perinteen kirjoitettua tekstuaalisaatiota vai kirjallisia väärennöksiä? Usein näitä keskusteluja ovat värittäneet polarisoituneet näkemykset suullisesta (perinteestä) ja kirjallisuudesta sekä asioiden tarkasteleminen yhden tieteenalan kautta – jossa on tutkimushistoriallisista syistä painotettu joko kirjallisuuden tai suullisuuden merkityksiä.

Myös nykypäivän aineistot tarjoavat ammennettavaa suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksistä kiinnostuneelle. Suomenkielinen nykyrunous omaksuu vaikutteita ja teemoja vanhemmasta suullisesta perinteestä, kuten kirjallisuudentutkijat Lena Gottelier ja Siru Kainulainen ovat tutkimuksissaan nostaneet esiin. Riimi on puolestaan puhutellut niin rekilaulujen laulajia, arkkiveisunikkareita ja nykypäivän räppäreitä kuin myös riimiä hyödyntäviä runoilijoita.

Liikutaanko suullisen ja kirjallisen yhteyksiä tarkasteltaessa ei kenenkään maalla – vai pikemminkin rajoilla, joiden ylittäminen on yhä suotavampaa?

Niina Hämäläinen, Hanna Karhu ja Silja Vuorikuru

Kirjoittajien toimittama teos Satuperinteestä nykyrunoon. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä (SKS 2019) julkistetaan 9.4.2019 klo 14.00–16.00 järjestettävässä Mikael Agricolan päivän ja suomen kielen päivän seminaarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa (Hallituskatu 1, Helsinki). Tervetuloa!