Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

Pitkän elämän elänyt Elias Lönnrot (1802–1884) jätti jälkeensä valtavan kirjallisen jäämistön, jonka hän testamenttasi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kansallisen historian ja identiteetin muokkaajan arkisto on paitsi tunnettu ja tutkittu myös suhteellisen hyvin järjestetty, näin voisi kuvitella. Tosiasiassa arkisto sisältää myös tutkimatonta ja tunnistamatonta aineistoa, käsikirjoituksia, jotka eivät sinne kuulu tai ovat jonkun toisen tuottamaa aineistoa tai niiden tekijä tai alkuperä on epäselvä. Pohdimme tässä blogissa Elias Lönnrotin arkiston suhdetta Lönnrotiana-kokoelmaan.

Kirjoitus pohjautuu tekeillä olevaan Lönnrotin arkiston revisiointityöhön, jossa aineisto inventoidaan, tarkistetaan, tunnistetaan ja ajoitetaan mahdollisuuksien mukaan. Kuvailutietoja korjataan ja täydennetään. Tavoitteena on jalostaa Lönnrotiana-kokoelmasta Elias Lönnrotin arkisto, joka sisältää hänen oman kirjallisen jäämistönsä. Nykyisestä Lönnrotiana-kokoelmasta siis erotetaan muiden henkilöiden aineistot sekä muu siihen kuulumaton aineisto. Revisiointityö edellyttää aineistojen sisällön ja muodon sekä kokoelmanmuodostuksen vaiheiden tunnistamista sekä ymmärrystä Lönnrotin henkilöhistoriasta, aineistoihin liittyvästä tutkimushistoriasta ja osin myös omistushistoriasta. 

Lönnrotin arkiston muodostuminen alkoi Lönnrotin elinaikana. Hänen asioidenhoitajansa Carl Gustaf Borg huolehti testamentatun aineiston Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Lönnrotin kuoltua maaliskuussa 1884. Testamenttiin oli kirjattu Borgille valtuudet käydä jäämistö läpi ja hävittää tarpeeton, vähemmän sopiva aineisto, erityisesti koskien yksityistä kirjeenvaihtoa. Myöhemmin myös muut SKS:ssa työskentelevät toimijat ja tutkijat, kuten A. R. Niemi, Julius ja Kaarle Krohn sekä E. A. Tunkelo, ovat vaikuttaneet Lönnrotianana tunnetun kokoelman järjestämiseen. Vaikka aineisto kansanrunomuistiinpanoja lukuun ottamatta on pääosin luokittelematonta, on aineistojen ryhmittelyssä havaittavissa jonkinlaista temaattista järjestely-yritystä. 

Lönnrotin ensimmäinen kansanrunojulkaisu Kantele, taikka Suomen kansan sekä wanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja I–IV tunnetaan nimellä Kantele-vihkot. Neljä vihkoa ilmestyi vuosina 1829–1831 ja niiden esikuvana nimeä myöten oli Zacharias Topelius vanhemman runojulkaisu Suomen kansan wanhoja ynnä myös nykyisempiä lauluja I–V (1822–1831). Tarkastelussamme kävi ilmi, että arkisto ei sisällä Kantele-vihkojen käsikirjoituksia lainkaan, lukuun ottamatta Kanteleen V osaa, joka jäi julkaisematta. Ainoat Kantele-vihkot ovat Carl Niclas Keckmanin (1793–1838) painettuja kappaleita, joihin hän on tehnyt merkintöjä ja käännöksiä ruotsintaessaan julkaisua omia luentojaan varten 1830-luvulla (Majamaa 1993, 525). Innostus Kantele-vihkojen kääntämiseen saattoi olla seurausta Keckmanin aiemmasta, Topeliuksen runovihkojen ruotsinnostyöstä (ks. Pääkkönen 1994, 47–50). 

Ensimmäisen Kantele-vihkon ruotsinnoksen Keckman on laatinut erilliseen omakätisesti kirjoitettuun vihkoon. Tämän jälkeen hän, todennäköisesti työn työläyden vuoksi, on teettänyt painetun Kantele-vihkon kolmeen jälkimmäiseen kirjaan välilehdet ja alkanut kääntää suoraan välilehdille. Välilehdiltä voi seurata työn etenemistä, sillä Keckman on merkinnyt päivämäärällä vihkoihin kohdan, johon asti hän on runoja ruotsintanut. Työskentelystä löytyy myös mainintoja Keckmanin neljästä kirjeestä Lönnrotille vuosina 1834–1836. Lönnrot auttoi Keckmanin käännöstyötä muun muassa selittämällä joitakin suomen kielen sanoja. Työ keskeytyi Keckmanin ennenaikaiseen kuolemaan.

Kantele-vihkojen alkuperäisestä käsikirjoituksesta ei ole tietoa, mutta miksi asia tulee ilmi vasta nyt, 2020-luvulla? Yksi syy lienee se, että Kantele-vihkoja on tutkittu vähän, jos ei lainkaan, ja kun niistä on kirjoitettu, on käytetty painettua teosta (ks. esim. Hämäläinen 2019) – näin Kantele-vihkojen käsikirjoitusta ei ole osattu edes kaivata.  

Kalevalan tutkimisella on pitkä perinne, joka pohjautuu vahvasti myös siihen, että Kalevalaan liittyvää aineistoa, käsikirjoituksia, erilaisia versioita ja Lönnrotin laatimia selityksiä sisältyy runsaasti Lönnrotin arkistoon. Kalevalan ensimmäinen eeposkokonaisuus Runokokous Väinämöisestä, niin kutsuttu Alku-Kalevala valmistui joulukuussa 1833. Lönnrot ei kuitenkaan ehtinyt toimittaa sitä julkaisukuntoon, sillä uusia runoja kertyi yhä enemmän ja ajatus eepoksen laventumisesta kävi ilmeiseksi. Alku-Kalevalan julkaisivat vuonna 1891 A. A. Borenius ja Julius Krohn teoksessa Kalevalan esityöt II.

Alku-Kalevalaan sisältyy Lönnrotin kirjoittama esipuhe, jonka alkuperä on epäselvä, eikä kirjoittajakaan välttämättä ole Lönnrot itse. Lönnrotin arkistossa oleva yksikkö ”Lisiä Runokokoukseen Väinämöisestä” (Lna 34) sisältää Alku-Kalevalaan laaditun esipuheen sekä Lönnrotin lisärunoja kokonaisuutta varten. Esipuhe (7 sivua) on kuitenkin Carl Niclas Keckmanin käsialalla kirjoitettu. Ensimmäisen sivun alkuun hän on merkinnyt ”Ur Dr. Lönnrots bref, dat Kajana den 14 Martii 1834, till Carl N Keckman”. Sitaatissa hieman epäselvä kohta “dat Kajana” on transkriboitu meidän tulkintamme mukaan. Esipuhe on myöhemmin julkaistu teoksessa Kalevalan esityöt II, johon on merkitty esipuheen päiväys “Kajaanissa 14 Maaliskuuta 1834” sekä toimittajien huomautus ”Ote Lönnrotin kirjeestä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille Kaarle N. Keckmanille” (Borenius & Krohn 1891, 9).

Lönnrotin kirjeenvaihtoon sisältyy mainittu kirje Keckmanille 14.3.1834, mutta sen laajuus ja sisältö eivät vastaa Alku-Kalevalan esipuhetta. Säilynyt kirje on konsepti, eikä alkuperäinen kirje ole tiedossa. Konsepti loppuu kesken ja sisältää esipuheesta vain kohdan, jossa Lönnrot pohtii eepoksen nimeä muun muassa näin:

Onko Keckman muokannut ja toimittanut Lönnrotin alkuperäisen kirjeen pohjalta Alku-Kalevalan esipuheen valmiiksi, mutta myöhemmin kirje on hävinnyt? Vai oliko Lönnrot kirjoittanut alustavan esipuheen ja lähettänyt sen kirjeen mukana Keckmanille? Lönnrot nimittäin kirjoittaa maaliskuisessa kirjekonseptissa seuraavasti:

Lönnrot antaa kirjeessään Keckmanille valtuudet muokata esipuhetta tai jopa uudelleen kirjoittaa se. On epäselvää, kirjoittiko Keckman esipuheen muokaten sitä Lönnrotin oman kirjoituksen pohjalta vai onko säilynyt esipuhe kokonaisuudessaan Lönnrotin tai Keckmanin. Todennäköiseltä vaikuttaa, että esipuhe on muotoutunut molempien kynästä, mutta on Keckmanin käsialalla laadittu. Tämän vuoksi Elias Lönnrotin Alku-Kalevalan esipuhe, kuten Kantele-vihkojen ruotsinnoskin, kuuluisivat Keckmanin omaan arkistoon.

On tunnettua, että Lönnrot ja Keckman vaihtoivat ajatuksia erityisesti Kalevalaan liittyen, keskustelivat runojen järjestyksestä, Kalevalan esipuheesta ja nimestä (ks. Pääkkönen 1994). Vaikuttaa siltä, että Keckmanin rooli kansanrunojen toimitustyössä saattoi olla suurempikin. Ainakin häntä voi hyvällä syyllä kutsua Lönnrotin kanssatekijäksi.

Kalevala-työskentelyn ohella Lönnrot julkaisi vuonna 1840 lyyrisiin kansanrunoihin pohjautuvan Kantelettaren. Myös Kantelettaresta oli jo aiemmin valmistunut esiversio, niin kutsuttu Alku-Kanteletar vuonna 1838, mutta kuten Alku-Kalevalankin kohdalla, Lönnrot ei ehtinyt toimittaa sitä julkaisukuntoon. Alku-Kantelettaren julkaisi Oskar Relander vuonna 1929.

Lönnrot työsti Kantelettaresta myös laajennettua versiota viimeisinä elinvuosinaan. Työ keskeytyi Lönnrotin kuolemaan. Lönnrotin tavoitteena oli hyödyntää kaikki 1880-luvulle asti tallennettu lyyrinen runoaineisto ja hänen mukaansa ”uudesta Kanteletar-laitoksesta” tulisi ainakin puolet aiempaa laajempi (kirje C. G. Borgille 25.9.1881). Lönnrotin arkistoon sisältyy parikymmentä käsikirjoitusvihkoa liittyen uuteen Kanteletar-työhön. Vihkot ovat pääosin hyvin järjestettyjä kokonaisuuksia, joissa on havaittavissa useita toimitustasoja.

Kanteletar-käsikirjoitusten ymmärtämistä vaikeuttaa niiden tutkimattomuus. Yksi keskeisistä kokonaisuuksista (Lönnrotiana 54–57) on merkitty seuraavasti: ”Kantelettaren kolmannen laitoksen esitöitä I”. Kuvailutiedot eivät kerro, mitä ”esityöt” pitävät sisällään, mitä tarkoittaa kolmas laitos tai mikä on sen suhde painettuun Kantelettareen.Toinen painos otettiin vuonna 1864. Kolmas painos ilmestyi Lönnrotin kuoleman jälkeen 1887, mutta osin Julius Krohnin uudelleen toimittamana sisältäen osan Lönnrotin uusista runokokonaisuuksista. Muuten käsikirjoitusaineiston katsottiin jääneen keskeneräiseksi. (Hämäläinen 2023). Lönnrotianan järjestämistavoitteista huolimatta kaikki uuteen Kanteletar-laitokseen liittyvät aineistot ovat myös osin erillään, jolloin niitä on vaikea tunnistaa ja yhdistää toisiinsa.

Kantelettaren laajennetun version tutkimattomuutta ovat saattaneet edistää myös yleiset, työtä väheksyneet käsitykset. Aarne Anttila kritisoi Lönnrot-elämäkerrassaan aineiston keskeneräisyyttä ja puutteellista runollisuutta: 

Näkemyksen uuden Kanteletar-laitoksen puutteista omaksuivat myöhemmin myös muut, kuten Jouko Hautala (1954) folkloristiikan tutkimushistoriassaan. 

Ymmärtääksemme Lönnrotianaa, sen järjestämisperiaatteita ja siihen kuuluvia aineistoja tarvitsemme arkistotutkimuksellista otetta ja folkloristista tietoa, tekstikriittistä analyysia, päättelykykyä, käsialavertailua – eikä salapoliisitaidoistakaan haittaa ole. Revisiointityössä on havainnollistunut aineiston ja järjestyksen epämääräisyys ja epäjohdonmukaisuus. Aineistokokoelmaa kokonaisuutena ei kuitenkaan voida käsitellä arkistona. Siihen on alun perinkin lisätty Elias Lönnrotin arkistoon kuulumatonta aineistoa, esimerkiksi muistopuheita, ja varsinkin myöhemmässä vaiheessa, myös kopioitua tutkimusaineistoa. 

Aineistoa on myös vuosien varrella saatu lisää, mutta sitä ei ole haluttu enää lähteä yksikköinä kartuttamaan Lönnrotianaan. Kokoelman joistakin osista on tutkimus tuottanut paljonkin tietoa, mutta sitä ei ole voitu lisätä kuvailutiedoksi vaillinaiseen luettelopohjaan. Entisten Lönnrotiana-yksiköiden sijainnit päivitetyssä arkistoluettelossa tulevat poikkeamaan totutusta järjestyksestä. Arkistokaavan rakentaminen Lönnrotin arkistolle ja Lönnrot-kokoelmaan jäävän aineiston luettelointi jäsentävät aineistoa uusin tavoin. Sen valmistuttua tarkentuu myös käsitys Lönnrotin oman arkiston ja muun aineiston laajuuksista ja suhteista toisiinsa. 

Anttila, Aarne 1935. Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Helsinki, SKS.

Borenius, Aksel ja Krohn, Julius 1891. Kalevalan esityöt II. Runokokous Väinämöisestä. Helsinki, SKS.

Elias Lönnrotin kirjeenvaihto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://lonnrot.finlit.fi/omeka/ (Luettu helmikuussa 2024.)

Hautala, Jouko 1954. Suomalainen kansanrunoudentutkimus. Helsinki, SKS.

Hämäläinen, Niina 2019. Lukijaa lähestyen, runoa määritellen. Varhaisten kansanrunokokoelmien esipuheet. Ulla Piela, Pekka Hako ja Pekka Hakamies (toim.), Eurooppa, Suomi, Kalevala. Kalevalaseuran vuosikirja 98. Helsinki, SKS, 133–156.

Hämäläinen, Niina 2023. Vaiettu, unohdettu. Elias Lönnrotin ”uusi Kanteletar-laitos”. AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 20(1), 10–27. https://doi.org/10.30665/av.122932 

Kaukonen, Väinö 1984. Elias Lönnrotin Kanteletar. Helsinki, SKS.

Majamaa, Raija 1993. Elias Lönnrot. Valitut teokset: Muinaisrunoutta. Helsinki, SKS.

Pääkkönen, Irmeli 1994. Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki, SKS.

Relander, Oskar 1929. Alku-Kanteletar. Elias Lönnrotin käsikirjoituksen mukaan painosta julkaissut. Helsinki, SKS.