Kanteletar nyt

Fabian Collan, sanomalehtimies, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri ja Kantelettaren runojen ruotsintaja ylisti Elias Lönnrotin Kanteletarta lehtiarvioissaan vuonna 1840. Collan nosti Kantelettaren suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuvaten teosta Suomen kansan lyyraksi, jonka kuvastamat tunteet olivat runouden ydintä, kauniita ja sielullisia. Kantelettaren hän nimesi Kalevalan nuoremmaksi sisareksi: ”Kalevala har en yngre syster”. Käsitykset Kantelettaresta suomalaisuuden herkkänä soittimena sekä Kalevalan pikkusiskona ovat eläneet sitkeästi tähän päivään saakka.

Innostus Kantelettareen oli laajaa 1800-luvun sivistyneistön piirissä. Erityisesti sen murhetta kuvastavia valituslauluja ihasteltiin ja aikakauden kirjallisissa salongeissa luettiin kokoelman ”suloisia” runoja. Eurooppalaisessa, herderiläisessä hengessä korostettiin kansanlaulun herkkyyttä ja laulullisuutta, jossa kansan kielen aitous tuli parhaiten esiin.

Kantelettaren ihastukseen oli useita syitä. Koulutetulle, pääosin ruotsinkieliselle sivistyneistölle Kalevalan pitkät ja monipolviset runot olivat haastavia. Kanteletar tarjosi suhteellisen tiiviitä runoja, joissa juonikäänteiden sijaan kuvattiin kaikille tunnistettavia tunteita ja ihmisten välisiä suhteita. Kantelettaren sisältö myös vastasi monin osin 1800-luvun lukijoiden esteettiseen ja kirjalliseen makuun. Runojen luontokuvat ja surumielinen, yksinäinen minäkokija puhuttelivat lukijoita.

Kantelettaren kantavin ääni on nuorten, avioituneiden, miniöiden, anoppien ja vanhenevien naisten ääni. Siellä voi kuulla nuorten tyttöjen iloa ja riemua nuoruudesta ja tyttöydestä, avioituneiden naisten murheita ja kaipuuta, tai esimerkiksi nuoren vaimon valituksia tylystä kohtelusta uudessa perheessä.

Alkuinnostuksen jälkeen lukijoiden into laantui. Kanteletar kulkeutui laulukirjoihin ja Kalevalan varjoon jähmettyen eepoksen herkäksi, surumieliseksi pikkusisareksi. Syitä on monia: lyyriset runot eivät tarjonneet lukijoille yhtenäistä myyttistä kertomusta Kalevalan tavoin, naisen maailman kuvaus ja tunteet eivät sopineet tuon ajan kansalliseen intoon, muutamia mainitakseni. Kanteletar oli myös joko liian kirjallinen tai suullinen, hankala teos.

Ote on V. A. Hailan vuonna 1934 ilmestyneestä kasvatuspsykologisesta väitöskirjasta, jossa hän tutki koulujen kaunokirjallisuuden opetusta. Haila oli paitsi koululukemiston laatija, myös suomalaisen kirjallisuushistorian kirjoittaja.

Kanteletar on jäänyt lukematta, niin kouluissa ja seminaareissa kuin tutkijayhteisöissä. Pikemminkin on haluttu osoittaa Kantelettaren ”vääristymät”, sen ”pöhöttynyt” runous, ja tarjota rinnalle eheämpiä, esteettisesti täydellisempiä kokonaisuuksia, kuten Martti Haavio toteaa teoksessaan Laulupuu, Suomen kansan tunnelmarunoutta (1952). Kansanrunouden ja kirjallisuuden kaanonit ovat osoittautuneet pitkäkestoisiksi:

”Nykylukijalle Hailan perustelematta jäävät arvoasetelmat ovat ilmeisen vääristyneitä, mutta suullisen perinteen kanonisoimisen ja marginalisoimisen diskurssit ovat yllättävän laajavaikutteisia ja pitkäikäisiä. Kuten Hailan tapauksessa, kaanoneita rakennetaan kirjallisen kentän ja tutkimuksen lisäksi kouluissa – – ” (Tarkka 2022, 7).

Pieni, vaatimaton tai merkityksetön Kanteletar ei ole. Sen 652 lyyristä laulua ja runoa kuvastavat moninaisesti ihmisen perustunteita ja tarpeita, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, onnea, ihastusta, pettymystä ja rakkautta. Kantelettaren runojen kokonaissäemäärä (22 201 säettä) vastaa lähes vuoden 1849 Kalevalan säemäärää (22 795). Kanteletarta tutkinut folkloristi Satu Apo (1995) on kuvannut teosta realistisena kansankuvauksena, teoksena, jolle mikään elämän osa-alue yksityiskohtaisesta ruumiillisuudesta aggressiiviseen perheväkivaltaan ei ole vieras. Tämä puoli Kantelettaresta yleensä unohdetaan. Kanteletarta on opittu lukemaan ja tulkitsemaan surun ja murheen runoutena, ja tähän lukijoita on ohjannut ennen kaikkea Lönnrot itse. Lönnrotin sanoin ”Ylimalkasesti on näissä yksinäisyys ja surullisuus läpikäypänä aineena – – huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää.” Huolen ja surun runsaus ei ole suinkaan Lönnrotin kuvitelma, vaan huolirunoutta on Kantelettaren I ja II kirjan lauluissa hyvinkin runsaasti. Kirjallisuudentutkija Väinö Kaukonen (1984, 29) arvioi, että Kantelettaressa on huolta, surua ja murhetta kuvaavia sanoja kaksi ja puoli kertaa iloon liittyviä enemmän.

Lukijoiden vähäisyydestä huolimatta Kanteletar ja sen taustalla eläneet lyyriset kansanrunot ja -laulut innostivat Elias Lönnrotia yhä uudestaan. Vielä viimeisinä elinvuosinaan 1880-luvulla Lönnrot työskenteli systemaattisesti lyyristen runojen parissa tarkoituksenaan julkaista niin kutsuttu ”uusi Kanteletar-laitos”. Tämä uusi laitos, johon Lönnrot halusi hyödyntää kaiken 1880-luvulle asti tallennetun lyyrisen runoaineiston, olisi valmistuessaan ainakin puolet aiempaa, vuoden 1840 Kanteletarta laajempi, kuten Lönnrot itse arveli. Lönnrotin kuolemaan maaliskuussa 1884 katkennut toimitustyö kattaa 19 muistiinpanovihkoa ja tuhansia sivuja Kantelettaren uudelleen muokattuja runoja: esiversioita, uudelleen kirjoitettuja vihkoja, toisinto- ja sanaluetteloita ja puhtaaksikirjoitettua aineistoa. Aineisto on pääosin hyvin järjestetty ja toimitettu ja siinä on näkyvissä erilaisia toimitustasoja.

Käsikirjoitusaineiston runot ja niiden eri versiot ovat pituudeltaan painettua, vuoden 1840 Kanteletarta laajempia. Mukana on runsaasti Lönnrotin vihkojen marginaaliin kirjaamia uusia säkeitä ja kokonaisuuksia sekä aiempaa enemmän toistoa, vaikka runot pohjautuvatkin alkuperäisen Kantelettaren teksteihin. Runojen kieli on murteellista ja rönsyilevääkin. Myös otsikoinnissa on eroja. Kun vuoden 1840 Kantelettaressa jokaisella runolla on kuvaileva tai runollinen otsikko, kuten Ei sula syän surunen, on laajennetussa laitoksessa runoja niputettu yhteen temaattisesti ja usein suorasanaisin otsikoin, Huolissa I, Huolissa II.

Lönnrotin viimeinen suurhanke, arkiston koteloihin piiloutunut uusi Kanteletar-laitos on vähän tunnettu ja jäänyt muiden Lönnrotin kansanrunotöiden varjoon. Varjoon jäämiseen ovat saattaneet hyvinkin vaikuttaa uudesta Kanteletar-laitoksesta esitetyt arvovaltaiset mielipiteet. Lönnrotista elämäkerran kirjoittanut Aarne Anttila lausui suorasanaisen näkemyksensä Lönnrotin viimeisten elinvuosien työstä:

Tämä näkemys toistui myös Jouko Hautalan folkloristiikan tutkimushistoriassa: ”Runot ovat kertyneitä uusia toisintoja käyttämällä lisäillyt ja paisutellut niin, että niiden runollinen arvo on suuresti vähentynyt” (Hautala 1954, 125).

Uusi Kanteletar-laitos tarjoaa houkuttelevan ikkunan Lönnrotin toimitustapoihin ja kirjalliseen ilmaisuun – ja valmistuessaan se olisi saattanut muuttaa käsityksiä paitsi Kantelettaresta, myös lyyrisistä kansanrunoista.

Uuden Kanteletar-laitoksen runoihin, niiden taustoihin ja Lönnrotin toimitustyöhön voi tutustua juuri ilmestyneessä teoksessa Kanteletar ja opas sen lukemiseen. Teos myös havainnollistaa selkeästi sitä, mikä vuoden 1840 Kanteletar on, mitä siinä on, ja mitä Lönnrot ajatteli lyyrisistä kansanrunoista.

Olisiko seuraavaksi Kissojen Kantelettaren vuoro?

Lue lisää:

Kanteletar ja opas sen lukemiseen, toim. Niina Hämäläinen, SKS Kirjat, 2024.

Anttila, Aarne 1935. Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Helsinki, SKS.

Apo, Satu 1995. ”Hepo huono, akka tiine”. Kanteletar realistisena kansankuvauksena. Teoksessa Satu Apo, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki, Hanki ja jää, 75–88.

Collan, Fabian 1840. Helsingfors Morgonbladet, nro 21, 22, 42.

Haavio, Martti 1952. Laulupuu. Suomen kansan tunnelmarunoutta. Porvoo – Helsinki, WSOY.

Haila, V. A. 1934. Suomenkielisten oppikoulujen kaunokirjallisuuden opetuksesta erityisesti silmällä pitäen kirjallisuuden valintaa. Mikkeli, Mikkelin sanomain kirjapaino.

Hautala, Jouko 1954. Suomalainen kansanrunoudentutkimus. Helsinki, SKS.

Kaukonen, Väinö 1984. Elias Lönnrotin Kanteletar. Helsinki, SKS.

Tarkka, Lotte 2022. Johdanto kulttuurin kaanoneihin ja katveisiin. Teoksessa Niina Hämäläinen & Lotte Tarkka (toim.), Kaanon ja marginaali – Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet. Kalevalaseuran vuosikirja 101. Helsinki, SKS, 7–20. https://doi.org/10.21435/ksvk.101