Muistatko Kantelettaren?

Kanteletar on jännittävä teos: sen runot unohtuvat sitä mukaa kun on ne lukenut. Kalevalasta muistetaan ainakin joitakin keskeisiä tarinoita ja henkilöhahmoja, mutta suhteellisen lyhyisiin lyyrisiin runoihin ja tunnelmiin keskittyvässä Kantelettaressa ei näitä muistin apuvälineitä ole. Muistaminen ja unohtaminen lienevät osin kytkeytyneet kouluopetukseen ja kansalliseen toistoon. Onni Okkosen lausahdus vuodelta 1908 on edelleen ajankohtainen: ”Pitäähän jokainen sivistynyt suomalainen velvollisuutena olla lukenut Kalevalan (Kantelettaresta ei pidetä niin väliä) läpi –.”

Vaikka Kanteletar mainitaan Elias Lönnrotin toisena keskeisteoksena, keskittyy muistaminen ja toistaminen Kalevalaan. Näin myös tutkimuksessa. Kalevala-tutkimuksen grand old man, Väinö Kaukonen, tosin totesi, että hänen olisi sittenkin pitänyt aloittaa säetutkimuksensa Kantelettaresta, sillä teos antaa vastauksia vuoden 1849 Kalevalan syntyyn ja sisältöön (Kaukonen 1984).

Kansallisena symbolina ja jalokivenä Kalevala herättää tunteita ja keskusteluja, sitä rakastetaan, ihaillaan, vihataan ja parjataan, kritisoidaan ja tutkitaan. Kanteletar sen sijaan on jäänyt tutkimuksen katveeseen, eikä se ole Kalevalan tavoin liikuttanut mieliä tai kiihdyttänyt vaatimaan Väinämöistä vastuuseen teoistaan ja Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä museon seinältä alas (ks. #metoo-keskustelu, Pettersson 2018; Tarkka ja Hämäläinen 2018).

On kuitenkin yksi tunne, joka Kanteletarta on seurannut sen ilmestymisestä asti – ihastus. Kanteletar otettiin ihastellen vastaan ja se herätti ruotsinkielisissä piireissä heti laajaa kiinnostusta. Sen runoja käänsivät ja julkaisivat lehdissä ja antologioissa Lönnrot itse ja moni muu Runebergia ja Snellmania myöten, ja kirjallisissa salongeissa viihdyttiin lukemalla kokoelman ”suloisia” runoja.

Ihastukseen oli useita syitä. Ajan sivistyneistölle Kalevalan pitkät, monipolviset ja toisteiset runot tuottivat vaikeuksia. Kanteletar tarjosi jokseenkin tiiviitä runoja, joissa juonikäänteiden sijaan kuvattiin tunteita ja ihmisten välisiä suhteita. Niitä oli vaivattomampi ymmärtää, vaikka ei kaikkia sanakäänteitä tuntenutkaan. Kantelettaren sisältö vastasi myös monin osin sivistyneistön esteettiseen ja kirjalliseen makuun. Lyriikan luontokuvat yhdistettyinä runojen kaipaavaan, surumieliseen, usein yksinäiseen kokijaan puhuttelivat lukijoita. Näin Kanteletarta haluttiin lukea. Runojen huolen ja yksinäisyyden sävyjä korosti myös Lönnrot.

Tunteiden ohella Kanteletar avaa moninaisella tavalla naisen ja tavallisen arkielämän lukijan eteen. Huolimatta siitä, että Kanteletar sisältää myös poikien ja miesten lauluja, on sen kantavin ääni naisten, nuorten, avioituneiden, miniöiden, anoppien, vanhenevien naisten ääni. Tähän suuntaan myös Lönnrot itse ohjeisti lukijoita ja ihmetteli Fredrika Runebergille, miksi tämä lukee Kalevalaa, ”[ettekä] ennemmin valinneet Kantelettaren lemmeltään ja suloisuudeltaan suosituita lauluja luettavaksenne –” (kirje 17.7.1846).

Miten Elias Lönnrot, vajaa nelikymppinen, naimaton mies onnistui kuvaamaan naisen maailmaa ja tunteita? Kaukosen mukaan Kantelettaren erityisyys on syntynyt Lönnrotin henkilökohtaisesta kokemuksesta, hänen kuulemistaan ja tallentamistaan runoista. Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila korosti keruumatkojen seurauksena Lönnrotin lisääntynyttä herkkyyttä lyyriselle kauneudelle (Anttila 1985). Jopa Kalevalasta irtisanoutunut Kaarle Krohn totesi Kanteletar-tutkimuksessaan, että ”Lönnrotilla oli hieno runollinen aisti, jonka avulla hän saattoi säkeitten sisällyksellekin antaa kauniin ja vaikuttavan käänteen” (Krohn 1920).

Yhtä lailla Lönnrotin henkilökohtainen elämäntilanne saattoi herkistää aistimaan naisen elämän kipupisteitä ja iloja. Kansan valistajaa askarruttivat vuosien varrella myös naisen asema ja suhdeongelmat. Olisiko mielessä mahdollisesti ollut myös oma elämäntilanne, kun Lönnrot kommentoi kansanomaisia avioitumistapoja seuraavasti: ”Ei sitä aina ole’kana sihen luotettawa, että luonto luowun luoksi luopi, weri wierehen wetäwi, waikka, jos niin tapahtuisiki, se kyllä paras olisi.” (Mehiläinen, joulukuu 1836)

Kanteletar saa edelleen ihastusta osakseen. Sen runoja sovitetaan erilaisiin laulu- ja musiikkiesityksiin ja värssyjä poimitaan onnittelukortteihin. Kantelettaren taustalla olevien lyyristen runojen huolikuvasto tarjoaa aineksia nykyrunoilijoiden kuvaamaan äitiyden rooliin tai ekologiseen ahdistukseen (Gottelier 2020). Jotkut runoista, kuten ”Pois itkin ihanat silmät”, ovat ikivihreitä, vaikka emme välttämättä tunnista niitä Kantelettaren runoiksi. Nykylapset eivät taida muistaa onnimannia, mutta omassa lapsuudessani sitä vielä rallateltiin.

Kaikkien tuntemasta runosta ”Tuoll’ on mun kultani” on olemassa runsaasti erilaisia laulusovituksia. Kyseessä on 1800-luvulla erityisesti nuorison keskuudessa suosittu riimillinen kansanlaulu, jota Lönnrot moitti laulusomuuden puutteesta. ”Tuoll’ on mun kultani” nimellä ”Kultaansa ikäwöiwä” löytyy Kantelettaren esipuheesta, jonne Lönnrot sisällytti 24 nykyistä laulua esimerkkinä ajan laulukulttuurista ja sen muutoksesta. Itse Kantelettaren runokokoelmaan riimilliset laulut eivät sopineet, sillä, kuten Kalevalan, Kantelettaren tarkoituksena oli edustaa vanhaa, arvokasta, kalevalamittaista runoutta.

Kantelettaressa kiehtovat ihmisen perustarpeet ja tunteet: tarve tulla onnelliseksi, kaipuu toisen ihmisen luokse, yksinäisyys, surullisuus, rakkaus. Kantelettaresta löytyy myös lastenrunoja ja -loruja, faabeliaiheisia runoja, balladeja, aggressiivisia ja ronskejakin runoja.

Kanteletar heijastelee yhtä lailla sen taustalla olevaa runoaineistoa ja esimodernia maailmaa kuin 1800-luvun aatteita ja tekijäänsä. Jotkut Kantelettaren runoista, kuten häälaulut, ovat hyvinkin aikaansa sidottuja ja saattavat tuntua nykylukijalle oudoilta. Toisaalta häälaulujen kuvaama miniän ja anopin hankala suhde ei liene vieras tänäkään päivänä. Lopulta Kanteletar sisältää koko joukon tunteisiin ja ihmissuhteisiin keskittyviä runoja – siksi se on hyvin ajaton teos.

Anttila, Aarne 1985: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Helsinki: SKS.
Gottelier, Lena 2020: Uuden laulun aika. Suomenkielisen nykyrunouden yhteydet ja erot kansanrunoustraditioon. Turku: Turun yliopisto.
Kaukonen, Väinö 1984: Elias Lönnrotin Kanteletar. Helsinki: SKS.
Krohn, Kaarle 1920: Kantelettaren runojen kokoonpanosta. Suomalainen Suomi 5: 43–54.
Mehiläinen, joulukuu 1836. Teoksessa Elias Lönnrot. Valitut teokset 2 (toim. Raija Majamaa). Helsinki: SKS, 1990.
Lönnrotin kirje Fredrika Runebergille 17.7.1846.
Okkonen, Onni 1908: Uusi suomalainen kansanrunous-antologia. Virittäjä no. 4: 65–70.
Pettersson, Susanna 2018: Aino-taru pysyy seinällä. Blogi, Ateneum.
Tarkka, Lotte ja Hämäläinen, Niina 2018: #Aino. Väärinkäsitys kolmessa näytöksessä. Vähäisiä lisiä. Blogi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.