Käänteentekevää

Alussa olivat Elias Lönnrot, Kalevala ja Kalevalan toisinnot. Lönnrotin tarkoituksena oli koota koko Kalevalan lähdeaineisto, jotta eepoksen säkeitä voisi verrata niiden alkuperäisiin lähderunoihin. Vanhaan Kalevalaan (1835) Lönnrot liitti toisintoluettelon, mutta seuraavaan, Kalevalan laajennettuun laitokseen (1849) se jäi tekemättä. Lönnrotilla oli iduillaan käsitys Kalevalan ja sen lähdeaineiston suhteesta – ajatus, joka myöhemmin todentui kalevalamittaisten kansanrunojen kirjasarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, joissa runot on jaoteltu maantieteellisesti ja lajeittain.

Lönnrotin ja muutamien muiden toimijoiden jälkeen kuvaan astuivat Julius ja Kaarle Krohn. Ensimmäinen ja joidenkin mielestä myös suurin kansanrunoudentutkimuksen eli folkloristiikan paradigma sai alkunsa. Julius Krohn ja sittemmin hänen poikansa Kaarle Krohn kehittivät 1880-luvun tienoilta alkaen maantieteellis-historiallista metodia, jonka avulla voitaisiin selvittää kansanrunojen ajallista ja alueellista alkuperää ja leviämistä. Krohnien menetelmää on kuvattu tieteelliseksi ja kansainväliseksi läpimurroksi, joka muutti Kalevalaan pohjautuvan romanttis-idealistisen suhtautumisen kansanrunouteen kehitysopilliseksi. Tapahtui paradigmakäänne.

Paradigma on vallitsevien periaatteiden, uskomusten, arvostusten ja normien muodostama viitekehys, johon sisältyy käsitys oikeasta teoriasta ja tutkimusotteesta. 

Maantieteellis-historiallisen metodin luomiseen liittyi myös se, että tutkimuksen mahdollistamiseksi syntyi – tai oikeastaan varsin määrätietoisesti synnytettiin – uusi tieteenala, ”suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus” vuonna 1888. Sen historian ensimmäinen oppituoli oli Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. 

Krohnien metodi vaikutti pitkälle 1900-luvulle, kunnes uudet paradigmat ja käänteet ohittivat sen. Toisaalta, kuten vasta ilmestyneessä Kalevalaseuran 100. vuosikirjassa käy ilmi, metodi vaikuttaa edelleen vahvasti folkloristiikan aineistolähtöisissä tutkimuksissa.

Toinen tutkimusta ravisuttava paradigma koettiin 1960-luvulta alkaen, kun siirryttiin teksteistä konteksteihin, sanoista ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa. Paradigmalle ja paradigman muutokselle on ominaista, että se hahmotetaan tarkasti vain ajassa taaksepäin katsomalla. Esimerkiksi kuvan tutkijat kapsäkkeineen ja kelanauhureineen Kauhajoen linja-autoasemalla eivät vielä tiedä seisovansa paradigmamuutoksen partaalla.

1960-luvun lopun kenttätöissä Kauhajoella ja Sysmässä keskityttiin kerrontaan ja kertojiin. Folkloristien kenttätyön suunnittelussa oli mukana myös muun muassa sosiaalipsykologi. Kerronnallisen aineiston lisäksi oltiin siis kiinnostuneita myös kertojien persoonallisuudesta, kertojista yksilöinä ja yhteisöjensä jäseninä. Tämä oli uutta! Seuraavien parinkymmenen vuoden kuluessa kenttätyöaineisto antoi mahdollisuudet uudenlaiseen tutkimukseen, jossa tarkasteltiin kognitiotieteen innoittamana muun muassa kertomusskeemoja, skriptejä ja kertojatyyppejä. Kenttätyön metodologiaa kehitettiin edelleen vastaamaan uusiin tiedonintresseihin.

Tiede kehittyy ja uusiutuu kiistojen kautta: paradigmaa haastetaan eikä mikään pysy täysin ennallaan. Paradigmaan liittyy aina myös kamppailua auktoriteetista suhteessa muihin suuntauksiin ja ajattelumalleihin. Erilaiset käänteet saattavat näyttäytyä myös jähmeinä ja koetella tutkijoiden välisiä sosiaalisia suhteita. 

Maantieteellis-historiallinen metodi läpäisi 1900-luvun alun tutkimusta niin, ettei muille äänille tai suuntauksille ollut juuri tilaa. Tämän koki karvaasti muun muassa Väinö Salminen. Paradigma oli myös miehinen, miesten kehittämä metodi ja tieteentekemisen tapa, joka mahdollisti tutkimuksen vain osalle tutkijoista. Esimerkiksi ensimmäiset naistutkijat, kuten Elsa Enäjärvi ja Hilma Granqvist, kokivat yliopistomaailman keskeiset rakenteet ja käytännöt rajoittavina. Monien muidenkin osallistuminen tieteenalan kehittämiseen kaatui valtarakenteisiin.

Kalevalaseuran 100. vuosikirjassa kartoitetaan vuorovaikutusprosesseja, joissa alan tieteellisiä pääväyliä on tallattu määrätietoisesti oppialaa luoden, mutta myös henkilösuhteissa liittoutumalla, poissulkemalla, auktoriteetteja uhmaamalla, uutta luomalla ja riitelemällä. 

Henkilökohtaisuus läpäisee paradigmoja monella tasolla. Perinteentaitajien kokemukset ja henkilökohtainen elämä tulivat osaksi tutkimusta runojen alkuperää ja levinneisyyttä tarkastelevan suuntauksen jälkeen. Toisaalta paradigmat itse kehittyvät – tai toisinaan kaatuvat – henkilösuhteissa ja erilaisissa verkostoissa. Nykytutkimuksessa henkilökohtaisuus on muotoutunut olennaiseksi osaksi tutkijuutta ja sen reflektoimista. Anonyymin asiatiedon rinnalle ovat nousseet esimerkiksi tunteet ja yksilöys, ja näitä ulottuvuuksia tarkastellaan muidenkin lajien kuin ihmisen kulttuurissa.

Tutkijuuden henkilökohtaisuus ja reflektoivuus on osa tieteellistä avoimuutta. Tieteentekemiseen on vuosisatojen ajan kuulunut elimellisesti myös tutkimustulosten, pohdintojen ja johtopäätösten julkaiseminen, ja julkaisemisen menetelmillä ja prosesseilla on omat paradigmansa. 2000-luvulla on pyritty kohti tieteen avoimuutta. Tähän kehitykseen kuuluu avoin julkaiseminen (open access), tieteellisen työn julkaiseminen niin, että sitä pääsevät lukemaan ja arvioimaan kaikki halukkaat. Avoin julkaiseminen mahdollistaa uudet keskustelut ja erimielisyydet sekä vanhojen totuuksien haastamisen. Paradigma ei ole koskaan valmis, ja nykyinen tutkimus on huomisen oppihistoriaa.

—

Niina Hämäläinen ja Petja Kauppi ovat toimittaneet teoksen Paradigma. Näkökulmia tieteen periaatteisiin ja käsityksiin. Kalevalaseuran vuosikirja 100 (SKS 2021), joka on saatavilla myös vapaasti luettavana versiona osoitteessa: https://oa.finlit.fi/site/books/