Nykykirjallisuuden monikielinen todellisuus

Tänä vuonna Frankfurtin kirjamessuilla suomalaista kirjallisuutta viedään maailman kartalle. On siis hyvä aika myös kotimaan kirjallisuudenkentällä pohtia kysymystä, mitä on suomalainen kirjallisuus.

Suomessa kirjoitetaan kirjallisuutta kymmenillä kielillä ja toisaalta maan rajojen ulkopuolellakin voi varmasti syntyä suomalaista kirjallisuutta, suomeksi tai jollain muulla kielellä. On myös muistettava, ettei kirjallisuutta välttämättä kirjoiteta vain yhdellä kielellä, vaan samanaikaisesti useammalla. Kirjallisuuden monikulttuurisuudesta ja -kielisyydestä ovat kirjoittaneet verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoituksissa hiljattain Rita Paqvalén ja viimeksi Julia Tidigs.

Paqvalén toteaa, että kotimaista kirjallisuuskenttää määrittävät edelleen sekä kansalliset että kielelliset rajaukset. Huomaamattomat rajanvedot ratkaisevat ketkä voivat kuulua kirjailijayhdistyksiin, kenelle myönnetään apurahoja ja palkintoja. Kirjallisuuden kansalliset rajaukset, jotka unohtavat kosmopoliitit kirjailijat, eivät toki ole yksin suomalainen piirre: Alexandra Salmelan vuoksi on ehditty muuttaa kirjallisuuspalkintojen sääntöjä niin Suomessa kuin Slovakiassakin.

Minkälainen sitten on Suomessa muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi tai virallisilla vähemmistökielillä kirjoittavan kirjailijan asema? Käännetäänkö, arvostellaanko ja luetaanko heidän kirjojaan Suomessa? Mistä he saavat apurahoja? Millaisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia heillä on taiteellisen työnsä tekemiseen? Erikielisten kirjailijoiden asemaa kirjallisuuden kentällä on selvitelty kirjailijaliittojen ja taiteen apurahoja jakavien säätiöiden kesken: Lukukeskus, Kulttuuria kaikille -palvelu ja Sivuvalo-projekti ovat aloittaneet keskustelua uusilla vähemmistökielillä kirjoittavien kirjailijoiden tilanteesta Suomessa, ja Taiteen edistämiskeskuksen erityissuunnittelija Paula Karhunen on tutkinut aihetta.

Paqvalén kirjoittaa, että 2000-luvulla kirjallisuudentutkimus ja kirjallisuuskritiikki ovat alkaneet yhä enemmän kyseenalaistaa kansallista kaanonia ja kiinnostua kulttuurienvälisyydestä, rajojen ylityksestä ja monikielisyydestä suomalaisessa kirjallisuudessa. Tutkimuksessa on ryhdytty selvittämään monikielisen käytännön todellisuuden ja yksikielisyyden ideaan nojaavan kirjallisuusinstituution välisiä jännitteitä, ja myös muistutettu, ettei kirjallisuuden monikielisyys ole uusi ilmiö. Julia Tidigs väittelee viikon päästä monikielisyydestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa. Tänä vuonna Turussa käynnistyneessä tutkimushankkeessa tutkitaan useammalla kielellä kirjoittavia tai eri kieliä sekoittavia kirjailijoita, lajeja ja kirjallisuusinstituutiota. Mistä kaikista syistä kirjailijat käyttävät teoksissaan useita kieliä ja mikä merkitys monikielisyydellä on? Millä tavalla eri kielten käyttöä on säädelty tai säädellään edelleen?

Kuten Tidigs ja Paqvalén kirjoittavat, kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin väliset yhteydet elävät koko ajan ja myös ymmärryksemme niistä kaipaa päivittämistä. Samalla muuttuvat kirjallisuuden kentän käytännöt, apurahojen ja palkintojen jakoperusteet, kirjallisuuden julkisuus ja suomalaisen kirjallisuuden kaanonit. Suomalaisen kirjallisuuden käsite on uudelleenmäärittelyn tilassa.

Miten olla muutoksessa mukana? Arkistoaineistot vahvistavat ajatuksen kirjallisuuden ja kulttuurin monikielisestä historiasta. Toisaalta kirjallisuuden kentän monikulttuurisuuden ja -kielisyyden huomioiminen ja ymmärtäminen eivät nykypäivänäkään tapahdu itsekseen. Kuka kerää uusilla vähemmistökielillä kirjoittavien arkistoaineistoja?

Puhuva kirjailija – kertova arkisto -hankkeessa haastatellaan suomalaisia nykykirjailijoita. Tähän mennessä kaikkia on haastateltu suomeksi, sillä suomeksi he ovat teoksensa kirjoittaneetkin. Nykykirjallisuuden kenttää luotaavassa kirjailijahaastatteluhankkeessammekin aiomme kuitenkin nyt tarttua myös monikulttuurisuuden ja -kielisyyden haasteeseen.