Mika Waltarin ”Aamuyö, kello viisi”

Toimittaja Venla Rossin juttu (11.12.2024) Helsingin Sanomien Mika Waltariin keskittyneessä Teema-numerossa (6/2024) herätti viime joulun alla huomiota ja keskustelua niin mediassa kuin somepalstoillakin. Rossi tuli tutkimaan Waltarin aineistoja Sinuhe egyptiläisen kirjoittamisen ajalta ja osui ensimmäiseksi lukijaksi viime vuoden alussa käyttörajoituksesta vapautuneille kirjeille, joita Waltari oli vuosina 1945–1946 kirjoittanut Leena Ilmarille, ja jotka Ilmari oli luovuttanut SKS:n arkistoon. Sittemmin keskustelu on jatkunut esimerkiksi Sonja Saarikosken artikkelissa Uudessa Jutussa (24.1.2025) ja Panu Rajalan esseellä Parnassossa (1/2025).

Alkuperäisen jutun tekeminen arkistossa, jatkojutut ja seurannut keskustelu herättivät ajatuksia myös arkiston näkökulmasta. Olen toistuvasti palannut mielessäni Rossin jutun julkaisua seuranneeseen päivään, jolloin myös Ylen uutiset otti yhteyttä saadakseen kuvamateriaalia Waltarin käsikirjoituksesta omaa juttuaan varten.

Torstaina 12.12. iltapäivällä arkistonjohtaja Outi Hupaniittu ja minä selaamme kuvaajan edessä Waltarin kirjoittamia kirjeitä ja runoja. Sitten toimittaja työntää eteeni mikrofonin ja kysyy, mikä muuttuu tämän aineiston esiin tulemisen myötä. Kysymykseen on vaikea vastata. Olen lukenut aineistoa puolisentoista tuntia, ja tuossa vaiheessa sen tuntee minua paremmin vain Venla Rossi, joka on lukenut sen kokonaan. Toista tuntia on kuitenkin vähän.

Ainoa rehellinen vastaus oman tutustumisen pohjalta on, että en todellakaan tiedä.

Aineiston esiin tuleminen ei edes ole uutinen, sillä kyllä sen olemassaolosta tiedettiin, arkistossa tietysti ja osa Waltari-tutkijoistakin on tiennyt. Waltari on myös itse viitannut runoelmaan teoksessaan Lähdin Istanbuliin, kuten jo HS:n jutussa kerrotaan.

Ylen toimittaja haastattelee minut ensin ja vilkaisee itse käsikirjoitusta vasta lähtiessään, ohimennen tai kuin pakosta. Sekin ärsyttää. Tai jotenkin loukkaa: kun hyvin yksityinen, vaikka vuosikymmeniä vanha, aineisto kohtaa julkisuuden, eikö huomion pitäisi olla yksityiskohtaisempaa ja aikaa enemmän.

Samana iltana Ylen uutisissa arkistoaineiston merkitystä selittää sujuvasanaisesti Waltari-seuran puheenjohtaja Juha Salo. Hän arvelee Waltarin kirjoittaneen runoja, koska tällaisista asioista ei ollut mahdollista keskustella.

Hänen vastauksensa ei ole huono siihen nähden, ettei hän ole nähnyt koko aineistoa. Minä olen selaillut, lukenut katkelmia sieltä täältä ja runoelmasta suuren osan kokonaan. Jos olisin lukenut koko aineiston ja palannut Waltarin julkaistuun tuotantoon, vaikka kahden viikon ajan, ehkä tietäisin, mitä asiasta ajattelen.

Kysymys, johon en ole osannut vastata, jää vaivaamaan. Mika Waltari on tuttu kirjailija, tietysti. En muista, mitä hänen teoksiaan sisältyy kirjallisuudenopintoihin tai sisältyykö; olen lukenut kaikki historialliset romaanit sekä osan pienoisromaaneista ja novelleista ennen yliopisto-opintoja lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten.

Sittemmin suhteeni Waltarin tuotantoon on väljähtänyt ja hiipunut olemattomiin. Osan romaaneista ja kootut näytelmäkäsikirjoitukset olen vienyt vintille, kellariin tai maalle jossain muutossa vuosia sitten. En ole lukenut mitään neljännesvuosisataan, enkä myöskään tunne Waltarista tehtyjä elämäkertoja.

Viikot joulun alla ovat kiireisiä. Waltarin aineistoja kysytään asiakaspalvelussa – niihin haluavat tutustua niin Waltari-tutkijat, toimittajat, tavalliset lukijat kuin ryhmävierailulle tulevat opiskelijatkin. Digitoimme niin kirjeet kuin liitteenä lähetetyt runotkin, jotta alkuperäinen aineisto ei tuhoudu huomion vuoksi.

Viimeisenä päivänä ennen joululomalle jäämistä menen aulan poikki SKS:n kirjastoon. En vieläkään tiedä, kiinnostaako Waltari. Asetun hyllyn eteen selaamaan kirjoja.

Joululomalle vien teokset Lähdin Istanbuliin (1948), Pöytälaatikko. Muistoja ja muistiinpanoja 1945–1967 (1967) sekä 1978 ilmestyneen julkaisun, johon on koottu viisi pienoisromaania.

Pöytälaatikon lyhyessä esipuheessa Waltari kuvaa runojen merkitystä viitatessaan ensimmäiseen, juuri vuonna 1945 julkaistuun valikoimaansa Runoja 1925–1945: ”Niiden tarkoituksena oli antaa läpileikkaus kirjailijankehityksestäni. Ilmeisesti runoilijana epäonnistuneella kirjailijalla on voittamaton heikkous omaa pöytälaatikkoaan kohtaan. Mutta en enää yritä nimittää runoiksi näitä pöytälaatikkoni tuotteita. Runon kehitys on jo aikaa mennyt ohitseni. Nämä ovat vain muistiinpanoja, henkistä päiväkirjaa. Ne on kirjoitettu oman kehitykseni ja ajan puristuksessa ja julkaisen ne, koska en mitään muuta päiväkirjaa ole koskaan pitänyt. Onhan omalla ikäpolvellani muistelmien aika. Siksi nämä itseni ilmaisut ovat kronologisessa järjestyksessä. Vain muutamia niistä on aikaisemmin julkaistu.”

Waltarille runot ovat olleet ”muistiinpanoja, henkistä päiväkirjaa” ja nyt ne käyvät jonkinlaisista muistelmista. Selitys on samansuuntainen, mitä Waltari-seuran puheenjohtaja Juha Salo sanoo Ylen uutisissa 12.12.

Pöytälaatikon alussa tai myöhemmin muualla julkaistut runot vuosilta 1945–1947 kertovat oikeastaan kaikki rakastumisesta, valinnasta arjen ja huikaisevan hurmoksen välillä tai kaipauksesta ja erosta. Moni näistä runoista sisältyy jo luonnoksina Waltarin Ilmarille lähettämiin kirjeisiin: esimerkiksi ”Marraskuu”-niminen runo on julkaistu nimellä ”Vihne kurkussa”, ”Punainen lähde” ja ”Täysikuu”-runot samannimisinä, tosin jälkimmäinen yli puolet käsikirjoitusversiota lyhyempänä.

Viittaus monikymmensivuiseen runoelmaan ”Aamuyö, kello viisi” teoksessa Lähdin Istanbuliin (1947) on lyhyt, mutta kiinnostava. Runoelma mainitaan heti teoksen alussa, toisella sivulla, jolla Waltari kuvailee henkistä ja fyysistä tilaansa ennen matkaanlähtöä. Kiivaan luomiskauden aikana vuonna 1945 olivat valmistuneet näytelmä Gabriel, tule takaisin ja Noita palaa elämään sekä romaani Sinuhe egyptiläinen.

”Syksyn pimetessä marraskuuksi kirjoitin vielä ’Neljän päivänlaskun sadun’, mutta kun joulukuun kynnyksellä ajatukseni tarttuivat kuin liimapaperiin kertovaan runoelmaan ja sen kaksi ja puolisataa säkeistöä pulppusivat aivoistani kuin ehtyvästä lähteestä, enää vain sykäyksittäin toimivasta suihkukaivosta, aloin itsekin ajatella, että tuotannollinen toiminta oli paras lopettaa toistaiseksi. Runoelman enteellinen nimi oli sitä paitsi ’Aamuyö, kello viisi’.”

Sitten tulevat unettomuus ja insuliinihoidot mielisairaalassa.

Miksi Waltari on maininnut teoksen olemassaolosta julkaistussa teoksessa, vaikka ei sisältöä millään tavalla kuvaakaan. Onko hän ajatellut tai kokenut, että tulee löytämään runoelman vielä edestään ja halunnut jollain tavalla tuoda sen esiin, sivuta ja siten kehystää sen olemassaoloa ja kirjoittamista itse? Samalla hän myös liittää sen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, käsittämättömän tuotteliaan vuoden 1945 viimeiseksi luovaksi ponnistukseksi, jonka syntyä ei ehkä edes olisi voinut estää.

Luen Lähdin Istanbuliin. Vaimo on mukana matkan alussa ja esillä kirjassa. Nykylukijan silmiin auttamatta väsähtänyt, aikansa eläneisiin sukupuoli-käsityksiin perustuva huumori – aviopuolisoiden välinen sanailu tai tilanteet, jossa yksinäinen mies on vähän väliä kiusauksessa käyttää prostituoituja tai muuten ongelmissa seuraan lyöttäytyvien kauniiden nuorten naisten kanssa – läpäisee teoksen. Tunnelma on joka tapauksessa enemmän aikansa elänyt kuin hätkähdyttävä, ja näissä puitteissa avioliiton kuvaus on lämmin.

Vaikka kai juuri tuollaiseen harmittomuuteen ja kyseenalaistamattomien sukupuolittuneiden lainalaisuuksien maailmaan miesten vallankäyttö, myös seksuaalinen väkivalta, vuosikymmenet saattoi kätkeytyä ja perustaa oikeutuksensa.  

Painetun tuotannon kertaamisen jälkeen palaan lukemaan kirjeitä ja runoelmaa ”Aamuyö, kello viisi”. En edelleenkään osaa sanoa, mikä nyt aineiston auettua muuttuisi, mutta runoelma on ajatuksia ja tunteita herättävä, arkistoaineistoihin tottuneinkin silmin vaikea tulkittava. Runoelmasta on kolme versiota, eniten käsin kirjoitettuja korjausmerkintöjä sisältävä luonnos, korjattu versio sekä lyhennelmä, joista ensin mainittu on sisällöltään hätkähdyttävin, vaikka keskeinen sisältö on kaikissa sama. Runoelman eri versiot kuvaavat aamuyön tapahtumia, jotka alkavat aviomiehen kotiinpaluusta aamuyöllä. Seuraa kuvaus pakottamista ja väkivaltaisia otteita sisältävistä yhdynnöistä – sana raiskaus esiintyy runossakin – ja myös repivistä ristiriidoista, sanoista ja tunteista. Läpi runoelman mies puhuttelee vaimoaan. Korjatun version viimeisillä sivuilla rakastajattaren puhelu herättää puolisonsa vieressä nukkuvan miehen.

Puhelimessa mies vastaa yliolkaisesti rakkautta tunnustavalle vieraalle naiselle ja sopii uuden tapaamisen ylihuomiselle. ”Vai rakastat? Hm. – Sopii kyllä. -/Hyvä on. Ylihuomenna siis.” Puhelun päätettyään mies palaa vaimonsa viereen ja viimeiset yksitoista nelisäettä palaavat käsittelemään miehen suhdetta vaimoonsa. Ne ovat rakkaudentunnustus nukkuvalle puolisolle, sillä muut naiset eivät merkitse mitään. Heihin viittaa säe [vain] ”himon suolaa janooni juon”.

Sonja Saarikosken jutussa kirjailija Riikka Pulkkisen näkemys on, että runoelma on ”sadomasokistisen persoonallisuuden tuottama rakkauskirje vaimolle.” (Uusi Juttu, 24.1.2025). Rakkauskirje vaimolle, tästä olen samaa mieltä, ja vaikka en ole osannut tätä aiemmin pukea sanoiksi, jotain samankaltaista pyöri mielessä ensi lukemisesta lähtien: olipa runoelmasta muuten mitä mieltä hyvänsä, se on kirjeen yhteydessä lähetettynä niin avoin aviollisen suhteen kuvaus, että sen lähettäminen rakastajattarelle tekee tälle selväksi puolison ensisijaisuuden. Ehkä runoelma on lähetetty siinä vaiheessa, jossa joko avioliiton tai suhteen on päätyttävä: Waltari ei ole osannut sanoa Ilmarille hyvästejä ilman, että tuhoaa suhteen jatkumisen mahdollisuudet intiimillä, tunnustuksellisella runoelmallaan. Ei kuitenkaan vaimoa ja aviosuhdetta ylistämällä, vaan kuvaamalla sitä rujosti. Varmasti jollain tavalla rehellisesti ja yhtä kaikki niin intiimisti, että valinta tulee selväksi. Ilmarille jää ehkä kauhistujan, mutta joka tapauksessa vain todistajan, sivustakatsojan rooli.

Viikkoja myöhemmin minullakin on jonkinlainen näkemys, mutta olen alkanut empiä sen esittämistä. Olisin varmaan väärässä paikassa töissä, jos olisin sitä mieltä, että arkistoaineistoja ei saa tutkia ja lukemaansa tulkita julkisuudessa. Arkiston kannalta olennaista on yhtä kaikki miettiä myös aineistonluovuttajien ja heidän perikuntiensa näkökulmaa. Viikkokausien keskustelussa on tullut esiin mietittyjä ja ohimennen huudeltuja tulkintoja – jälkimmäiset loukkaavat varmasti, mutta ymmärrän, että pohditutkin tulkinnat saattavat satuttaa, ehkä nekin ulkokohtaisuudellaan. Aineistojen aika kuluu eri tavalla eri yleisöille. Se, mikä meille muille on jo kulttuurihistoriaa, on Waltarit tunteneille edelleen henkilökohtaista, jakamatonta.

Arkistotyön näkökulmasta ajattelen myös, että Waltarin aineisto on noussut julkisuuteen ennen kaikkea siksi, että Waltari on niin tunnettu kirjailija. Aineisto on hyvin intiimi, mutta ei sellaisena lopulta erityisen poikkeuksellinen. Se on ainutkertainen ja henkilökohtainen niin kuin henkilöarkistoihin sisältyvät aineistot ovat.

Helsingin Sanomien Teema-numero, jossa Rossin artikkeli julkaistiin, on hieno kokonaisuus Waltarin monipuolisesta urasta ja tuotannosta. Katja Marteliuksen ”Kirjailijan elämä” -artikkelista käy ohimennen ilmi – lähdettä ei yksilöidä – että Marjatta Waltarin kuoltua vuonna 1978 kirjailija itse pesi vaimonsa ruumiin. ”Waltari-kohun” keskellä tämä tieto koskettaa minua erityisesti.

Millainen tilanne se oli tai olisi kenelle tahansa pitkässä parisuhteessa eläneelle?

Ei Mika Waltari ole meille selitystä velkaa. Kuvittelen Waltarin pesemässä edesmenneen puolisonsa ruumista ja kohtaamassa yksin sen kahdenkeskisen historian, jota kukaan muu ei lopulta voi tuntea. Millainen puoliso minä olin tälle toiselle ihmiselle? Miten kohtelin, miten kosketin – millainen yhteinen elämä ja keskinäinen yhteys meillä oli?

Waltarin runoelman ”Aamuyö, kello viisi” viimeiset säkeet kuuluvat: