Helvi Hämäläisen päiväkirjat avautuivat – miten kävin odotusten

Tämän vuoden tammikuussa oli yksi päivä, jota olin pitkään odottanut: 18.1. tuli kuluneeksi 25 vuotta kirjailija Helvi Hämäläisen (1907–1998) kuolemasta ja myös hänen päiväkirjansa avautuivat tutkijoiden käyttöön.

Käyttörajoitukset ovat tavallisia yksityisissä henkilöarkistoaineistoissa, erityisesti aineiston henkilökohtaisimmissa osissa kuten kirjeenvaihdossa, päiväkirjoissa ja joskus kirjailijahaastatteluissa. Jos nykykirjailija luovuttaa aineistoaan arkistoon putkiremontin tai muuton innoittamana, ei hän välttämättä vielä ole valmis päästämään tutkijoita nuoruuden päiväkirjojensa kimppuun, ja niinpä sovitaan määräaikaisesta käyttörajoituksesta. Toisinaan rajoitetaan myös sellaisen vanhemman aineiston käyttöä, jonka tekijä on jo edesmennyt. Arkiston kannalta olennaista on, että käyttörajoitukset päättyvät jossain vaiheessa. Aineistoa, jota ei koskaan saada käyttöön, ei kannata tallentaakaan.

Helvi Hämäläinen päätti aineistoaan koskevista käyttörajoituksista itse. Hän oli arkistoon yhteydessä jo 1992 ja teki alustavan sopimuksen aineistonsa luovuttamisesta. Lisäksi luovuttamisesta määrättiin testamentissa, jonka Hämäläinen laati muutamaa vuotta myöhemmin. Hämäläinen halusi varmistaa, että hänen koko elämänsä ajalta keräämänsä laaja aineisto siirtyisi arkistoon ja tulisi käyttöön. Toisaalta hän halusi rajoittaa sen käyttöä asettamalla osan aineistosta kokonaan suljetuksi suhteellisen pitkäksi aikaa, 25 vuodeksi kuolemansa jälkeen.

Hämäläisen arkistoaineistoa on ollut vapaasti tutkijoiden käytössä 2000-luvun alusta lähtien, kun käyttörajoittamatonta osaa järjestettiin vaiheittain arkistossa. Hämäläisen arkisto on kiehtova ja kerroksellinen. Se sisältää paitsi julkaistujen teosten käsikirjoituksia myös lukuisia julkaisemattomia käsikirjoituksia sekä muistelmatekstejä, joista osia on sittemmin hyödynnetty elämäkertojen aineistona – esimerkiksi Hämäläisen arkiston Muistojani Elina Vaarasta -kirjoitusta on Kerttu Saarenheimo käyttänyt Elina Vaara – Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi -elämäkerrassaan. 1990-luvulla Ritva Haavikko toimitti Helvi Hämäläisestä kaksi paksua elämäkerrallista teosta, Ketunkivellä: Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954 (1993) ja Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955–1988 (1994). Alkuperäisiin päiväkirjoihin ei Haavikollakaan ollut asiaa, vaan Hämäläinen kirjoitutti puhtaaksi luotetulla henkilöllä valikoituja osia Haavikon käyttöön. Laajoissa äänitetyissä kirjailijahaastatteluissa esiintyy itsetietoinen kirjailija, joka tuntuu haluavan sekä kertoa että pitää asioita omassa tiedossaan.

Minua kiinnostivat Helvi Hämäläisen ensimmäisen, vuodelta 1928 peräisin olevan romaanikäsikirjoituksen, vuonna 2001 julkaistun Kauniin sielun (käsikirjoituksessa otsikko on Pakkomielle) vaiheet, sillä niitä Hämäläinen käy läpi arkistossaan ja kirjailijahaastatteluissa vielä vuosikymmeniä myöhemmin: kuinka romaani syntyi ilman että hänellä oli tietoa siitä, että ihminen voi eroottisesti rakastaa omaa sukupuoltaan. Kuinka kustantamoissa, joihin Hämäläinen tarjosi käsikirjoitusta, katsottiin häntä oudosti. Kuinka jotkut keräilivät tällaisia käsikirjoituksia – ja kuinka käsikirjoitus joko on hyvässä tallessa tai sitten kadonnut. 1993 julkaistussa Ketunkivellä-muistelmateoksessa Hämäläinen itse tuo esiin tuossa vaiheessa vielä julkaisemattoman esikoisromaanin taustoja, kiihkeää ystävyyttä Sirkka Koskenrannan kanssa.

Vuodesta 2004, jolloin Hämäläisen arkistoon tutustuin, ehdin odottaa 19 vuotta Hämäläisen päiväkirjojen avautumista. Suljettua aineistoa koskevan ainoan luettelointitiedon mukaan päiväkirjat alkavat vuodesta 1926 ja ajattelin, että niihin olisi tallentunut vielä yksi kertomus – käsikirjoituksen kirjoittamisen ajalta – siitä, miten Kaunis sielu syntyi ja mitä Hämäläinen sitä kirjoittaessaan koki ja ajatteli.

Keskiviikkona 18.1. kannoimme arkistomakasiinista lähes parikymmentä koteloa Hämäläisen suljettuna ollutta aineistoa, tarkistimme sen kunnon ja aloimme luetteloida. Ensimmäinen päiväkirja vuodelta 1926 vietiin asiakkaalle saliin jo aamupäivän aikana ja kun se kohta oli luettu, oli minun vuoroni.

Mutta odotukseni oli turha. Vuodesta 1926 alkavan päiväkirjan viimeinen merkintä on kirjoitettu 27.5.1927. Seuraava päiväkirja alkaa vasta syksystä 1928, keskeltä virkettä, sillä alusta puuttuu sivuja. Kauniin sielun kirjoittamisen ajalta, syksyltä 1927 ja keväältä 1928 ei ole säilynyt päiväkirjaa.

Se siitä sitten.

Kirjeitäkään ei suljetussa arkistossa ollut. Hämäläisen ja Koskenrannan välistä kirjeenvaihtoa on vuosilta 1926–1992 yhteensä satoja kirjeitä. Kirjeenvaihdon parilta ensimmäiseltä vuodelta on säilynyt enemmän kirjeitä Koskenrannalta Hämäläiselle (yli neljäkymmentä) kuin toisinpäin (neljä), ja kirjeet on arkistoon luovuttanut nimenomaan Hämäläinen. Hän on jossain vaiheessa pyytänyt Koskenrannalta kirjeet itselleen. Se, mitä on säilynyt tai säilytetty, on kaikki jo avoimessa aineistossa.

Aineistoa puuttuu, mutta puuttuvasta ei voi tietää, mitä se on. Kirjeitä, joita Hämäläinen on kirjoittanut Koskenrannalle, on varmasti alun perin ollut enemmän. Ja kirjoittiko Hämäläinen päiväkirjaa syksyllä 1927 ja keväällä 1928? Säännölliseksi päiväkirjojen pitäminen muuttuu vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Vuodesta 1926 alkavissa päiväkirjoissaan ja myös kirjeissään Koskenrannalle Hämäläinen raportoi ihastuksiaan ja miessuhteitaan. Millainen oli nuorten naisten keskinäinen suhde? Sirkka vaikuttaa ihastuneelta, rakastuneeltakin, mutta Helvistä ei saa selvää. Kaunis sielu, jonka päähenkilö murhaa miesystävänsä ja tuntee halua naisia kohtaan, on monella tavalla omalaatuinen, vimmainen teos, eivätkä kirjeet tai päiväkirjat sitä millään helposti avautuvalla tavalla kehystä.

Päiväkirja-aineiston järjestyksessä kolmas säilynyt päiväkirja, viimeinen siltä vuosikymmeneltä, alkaa maaliskuussa 1929. Maaliskuun 28. päivältä siinä on seuraava merkintä, jonka Simbergin pirut yhdistävät Kauniiseen sieluun:

Merkintä päättyy kesken, sillä seuraava sivu on revitty, ja jää arvoitukseksi niin kuin toisen ihmisen muistiinpanot jäävät. Päiväkirjan lehdille on tallentunut jälkiä monesta vimmaisesta tunteesta, useammasta rakastumisesta, mielihaluista ja kuvitelmista.

Hämäläisen päiväkirjoja, joita joka tapauksessa on yhteensä 17 koteloa, en ole ehtinyt kevään aikana pitemmälle lukea, vaikka jotkut asiakkaamme – Suvi Ahola ja Hämäläisestä elämäkertaa kirjoittava Minna Maijala ovat jo pitkällä. Ehkä Hämäläinen palaa niissä – kuten 1970- ja 1980-luvulla tehdyissä kirjailijahaastatteluissa ja 1990-luvun muistelmissa myös Kauniiseen sieluun. Mutta se, mitä Hämäläinen 1920-luvun lopulla tunsi, kuvitteli tai koki, jäi 1920-luvulle, ehkä joltain osin sellaisille sivuille, jotka eivät koskaan edes arkistoon päätyneet.