Munkokinkon jäljillä
Reaktioiden lukumäärä: 0
Kommenttien lukumäärä: 0Oli perustettu Elävien Runoilijoiden Klubi.
”Mistä sen tietää, onko runoilija elävä vai kuollut”, Pompierus kysyi.
Kyllä se runoilija elää, jota yksikin lukee, Masku sanoi.
”Mutta mistä sen tietää”, Pompierus intti.
”Mistä sen tietää, jos se on se itse.”
Maskuja 2002, 97.
Leikkisästi runoilijan elossa olon ehtoa ja suvereeniutta pohtiva runo on Mirkka Rekolan Maskuja-kokoelmasta (1987, laajennettu painos ilmestyi vuonna 2002). Rekola kuoli helmikuussa 2014, mutta hänen runoillaan riittää lukijoita: runoilija Mirkka Rekola elää edelleen.
SKS:n Kirjallisuusarkisto ja Mirkka Rekola -seura keräävät tänä vuonna Rekolaan liittyviä aineistoja, muistoja runoilijasta ja lukukokemuksia hänen runoistaan.
Minullakin on muistoja Mirkka Rekolasta. Yksi on tällainen.
Vuonna 2007 kirjoitin Parnassoon arkistoaineistoista. Juttu julkaistiin väärällä nimellä ja itsekin tein virheen: kirjoitin Mirkka Rekolan arkisto, kun piti kirjoittaa Mirjam Polkusen arkisto. Melkein vuotta myöhemmin eräänä aamuna puhelin soi. Soittaja oli Rekola, joka oli onnistunut jäljittämään kirjoittajan ja halusi korjata erehdykseni. Itse asia oli nopeasti käsitelty, mutta puhelu jatkui. Arkistoista puhe kääntyi niihin vuosikymmeniin, joilla ei ollut mahdollista avoimesti seurustella tai elää samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Puhelu on painunut mieleen. En olisi osannut kuvitella, että koskaan puhuisin Mirkka Rekolan kanssa, ja yhtäkkiä olin käynyt hänen kanssaan pitkän keskustelun aiheesta, jota olin paljon pohtinut omasta näkökulmastani arkistoaineistojen parissa.
Toinen mielikuvani on Kriittisen korkeakoulun järjestämästä illasta ehkä vuotta tai kahta myöhemmin. Rekola luki runojaan ja viihdytti yleisöään. Hän osasi ulkoa runonsa ja tuntui, että esityskin oli vuosien varrella hiottu. Rekolan läsnäolo tilanteessa oli sekoitus tuota harjoitellun tuntua, ja toisaalta yleisöä tarkkailevaa, monimielistä, hienovaraista huumoria. Esityksessä oli jotain maagista, etäältä Mirkka Rekola oli kuin taikuri.
Rekola oli varmasti vaikuttava persona, mutta ei häntä tarvinnut tuntea rakastaakseen hänen tuotantoaan. Omat suosikkini maskut ovat pieniä elämänpituisia juttuja, leikkiä kielellä ja perspektiiveillä. Vaikkapa näin:
Masku seisoi nyt siellä missä oli kauaskantava metsä.Täältä minä voisin vaikka loikata rajan yli, hän huudahti.Mutta entä jos minut täyttä tolkkua vailla olevana passitettaisiinkin takaisin? Niin mitä se sitten todistaa rajantakaisesta?
Maskuja 2002, 47.
Maskussa Maskun tarinan keskipiste on Masku itse. Masku harkitsee loikkaa, jonkin rajan ylittämistä, niin kuin me kaikki joskus teemme. Rajan ylittämisessä pelottavaa on, ettei voi tietää, miten sen jälkeen tulee henkilönä tulkituksi: kenties täyttä tolkkua vailla olevaksi? Mutta Maskupa kysyy, mitä tällainen tulkinta puolestaan kertoisi rajantakaisesta, ympäristöstä, jossa tulkinta tehdään.
Maskut ovat ainakin jossain määrin myös omaelämäkerrallisia tarinoita, kuten Liisa Enwald kirjoittaa kiehtovassa esseekokoelmassa Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön (2011). Munkokinkon hahmon syntytarina liittyy Rekolan omaan lapsuuden kokemukseen, ja kenties seuraava masku kuvaa häntä runoilijana.
Peitenimi, Masku sanoi, epäilen ettei hänellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Munkokinko on hidas nimi. Jos hän kerran katosi, hänen täytyi olla silmittömän nopea tajuamaan millainen paikka tämä maailma on. Minä olen niin monta kertaa sukeltanut uuteen päivään, että olen hyvinkin voinut kohdata hänet. Kun hän sukeltaisikin esiin, saisin kuunnella hänen aivoituksiaan.
Mutta minä pelkään, että teidän käsityksenne hänestä häiritsee häntä.
Maskuja 2002, 55.
Eihän kukaan koskaan ole, tälläkään puolella rajaa, aivan sellainen kuin mikä käsitys hänestä ympärillä olevilla on. Emme voi kovin hyvin tuntea toisiamme, sillä kohtaamisemme ovat ohikiitäviä, eikä meillä ole toisistamme paljon varmoja havaintoja.
Se nainen siinä bussissa, kun bussi pysähtyi, työnsi kasvonsa ulos pimeään talvi-ilmaan, kääntyi muihin matkustajiin ja kuulutti kaikille, että ”en minä tänne jää”. Ja seuraavalla pysäkillä kurkisti taas ”en minä tänne jää”. Ja kolmannella ”en minä tänne”. Ja sitä jatkui ja jatkui, kuinka kauan en tiedä, en jäänyt sinne.
Maskuja 2002, 59.
Matka jatkuu, jokaisen matka johonkin toisille tuntemattomaan määränpäähän: se, pimeän talvi-ilman tuntu ja halu jatkaa matkaa meitä kuitenkin yhdistää. Ja yhtäkaikki lyhyet ja sattumanvaraisetkin kohtaamiset voivat olla merkityksellisiä.
Mirkka Rekolan arkisto – nyt sellainen on olemassa – on SKS:n kirjallisuusarkistossa, tosin suljettuna vielä. Toivomme aineistoon lisiä, Rekolan kirjeitä, valokuvia, runoluonnoksia, jotta ne säilyisivät Rekolan jo luovutetun aineiston yhteydessä.
