Lesbokirjallisuuden klassikkona tunnettu, joskin nykyluennassa ehkä moninaisemmalle sukupuolen ja seksuaalisuuden tulkinnalle avautuva, Radclyffe Hallin kirjoittama The Well of Loneliness ilmestyi vuonna 1928. Samana vuonna Suomessa tarjosi nuori Helvi Hämäläinen (1907–1998) esikoisromaaninsa käsikirjoitusta Kaunis sielu kustantajalle. Käsikirjoitusta ei kustantamossa otettu julkaistavaksi, koska Hämäläisen sanoin ”sitä pidettiin lesbolaisena”.
Hämäläinen kuvaa tapahtumia ja kustantamossa osakseen saamiaan kummeksuvia katseita myöhemmin Ritva Haavikon toimittamassa muistelmateoksessaan Ketunkivellä (1993). Kansanvalta-kustantamossa Hämäläistä odotti kustannusliikkeen johtaja ja 4−5 häntä pitkään ja vaiti tuijottavaa miestä, tunnelma oli painostava, ja vasta jälkeenpäin Hämäläinen kertoo havahtuneensa: ilmeisesti kustantamon väelle ”romaanissa näyttäytyi liian suuri nuorten naisten keskinäinen kiintymys”.
Helvi Hämäläisen henkilöarkistossa, jota hän kokosi 1920-luvulta aina 1990-luvulle, romaanin käsikirjoitus kuitenkin säilyi. Kauniin sielun käsikirjoituksen tarina on itsessään kiinnostava, sillä Hämäläinen kertoi hylätyn romaaninsa olemassaolosta vuosien varrella useampaan otteeseen. Kahteen kertaan hän muistutti käsikirjoituksesta myös Kirjallisuusarkistoa varten tehdyissä haastatteluissa – vuonna 1971 Mirjam Polkuselle ja 1980 Toini Havulle. Näin Hämäläinen varmisti, että tieto käsikirjoituksen olemassaolosta säilyi. Romaani saikin uuden mahdollisuuden: Kaunis sielu julkaistiin postuumisti vuonna 2001, kolme vuotta Hämäläisen kuoleman jälkeen.
”Olen rakastanut naisia…”
Niin ikään Helvi Hämäläisen rakastettu, kirjailija Olavi Paavolainen (1903–1964) on kiinnostanut tutkijoita sateenkaarihistorian kannalta. Historiantutkija Ville Laamanen (nykyisin Soimetsä) arvelee väitöstutkimuksessaan Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939 (2014), ettei tilanne tule myöskään ratkaisevasti muuttumaan, on näet Paavolaisen ”eroottinen probleemi” siksi kysymyksiä herättävä:
”- – sukupuolikysymykset liittyvät läheisesti Paavolaisen vähän tunnettuun, mutta silti – tai ehkä juuri siksi – kiehtovana pidettyyn yksityiselämään, hänen hankaliin naissuhteisiinsa ja hajanaisiin tiedonmurusiin mahdollisista biseksuaalisuuteen viittaavista nuoruuden kokemuksista. Kokonaisarvion esittäminen kaikesta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvästä on ongelmallista myös siksi, että vaikka Paavolainen työsti pitkään seksuaalisuudesta ja sukupuolimoraalista kertovaa teosta, hanke ei koskaan valmistunut.”
Hämäläisen ja Paavolaisen seurustelu alkoi maailmansotien välillä ja päättyi toisen maailmansodan aikaan 1941. Laamasen mukaan juuri noihin aikoihin Olavi Paavolainen pohti muutoksessa olevia sukupuolirooleja ja seksuaalisuutta yhteiskunnallisena ja kulttuurisena kysymyksenä. Myös avioliittoinstituutio oli Paavolaisen näkemyksen mukaan ”kriisissä”, mutta se ei häntä juuri huolestuttanut. Sen sijaan sukupuoliroolien häviäminen – naisen miehistyminen ja etenkin miehen naisistuminen – tuntuu huolestuttaneen häntä kovastikin, toteaa tutkimuksessaan Nykyajan sininen kukka. Olavi Paavolainen ja nykyaika (1995) Ritva Hapuli.
Laamasen mukaan taas
”Paavolaisen suhtautuminen maailmansotien välisenä aikana tapahtuneeseen sukupuoliroolien murrokseen oli kaksijakoista. Nykyaikaa etsimässä -teoksen (1929) sivuilta välittyy vuoroin innostusta ja ihastusta, vuoroin epäluuloa ja paikoin jopa merkkejä suoranaisesta vastenmielisyyden tunteesta. Vaikka Paavolainen toivottikin tervetulleeksi edistyksen ja jopa kumouksen tunnuksia kantavan tasa-arvoisemman, uuden sukupuolimoraalin, se oli hänen aiemman kokemusmaailmansa kannalta vieras ilmiö, johon liittyi epäilyttävien ja suorastaan vaarallisten ylilyöntien mahdollisuus.”
1900-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa homoseksuaaliset miehet näyttäytyivät usein dekadentteina, naismaisia piirteitä omaavina hahmoina. Sukupuolten välisten suhteiden ja seksuaalisuuden ongelmat kietoutuivat yhteen, ja maailma oli kaksinapainen: maskuliininen ja feminiininen näyttäytyivät vastavoimina toisilleen, sukupuoliroolit olivat ahtaita ja niitä oli tarjolla kaksi, miehen tai naisen.
Aikana, jolloin homoseksi oli rikollista, homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei välttämättä ollut helppoa, mutta maskuliinisten ominaisuuksien ihannoinnille oli toisaalta pitkät perinteet. Miehisyyden ja sotilaallisen maskuliinisuuden ihannointiin kytkeytyvät aatevirtaukset kuten uushellenismi vaikuttivat myös Hämäläisen ja Paavolaisen kanssa samaan sukupolveen kuuluneiden runoilijoiden kuten Uuno Kailaan (1901–1933) ja Kaarlo Sarkian (1902–1945) ajatteluun. Miesihanne on miehinen mies, mutta rakkausrunoissa esiintyy myös symbolismin ja dekadenssin aistillisempaa kuvastoa. Näin Kailas kirjoittaa Sarkialle:
”Olet jäätikön poika, unessa nähnyt palmun.
Kaks kukkaa, tuttua mulle, on sielussasi:
terät mustan orkidean ja heleän valmun.
Sinut tunnen läheiseksi ja – kaukaiseksi.
Mitä polkuja ruoholle poljet, kun matkallas
tomu sinuss’ on varkain muuttunut kirkkaudeksi?”
Uuno Kailas Kaarlo Sarkialle syyskuussa 1931.
Paavolaisen huoli miehisen valta-aseman ja erityisesti maskuliinisten ominaisuuksien menettämisestä ei toisaalta estänyt häntä esiintymästä teatraalisesti ja hyvin feminiinisesti pukeutuneena Ilmari Pimiälle lähettämissään valokuvissa.
SKS:n arkistossa on muitakin aineistoja, jotka kertovat osaltaan siitä, kuinka vaikeaa homoseksuaalisista suhteista oli aikanaan puhua tai jälkeenpäin muistella. Viimeisinä vuosinaan 1970-luvun lopulla kirjoittamissaan muistelmavihkoissa Elina Vaara muistelee niin Olavi Paavolaista, Uuno Kailasta kuin Yrjö Gustafssoniakin – kahta jälkimmäistä Vaara puhuttelee vihkoissa suoraan. Katkelmat ovat kirjeenomaisia, vaikka ne on kirjoitettu vuosikymmeniä Kailaan ja Gustafssonin kuoleman jälkeen.
”…hymysi niitä lausuessa…”
Vaaran on vaikea päättää, mitä kertoa, miten kertoa ja mitä jättää kertomatta. Yhtäällä Vaara toteaa vihkoissaan, etteivät Olavi Paavolaisen taipumukset myös omaan sukupuoleensa olleet mikään salaisuus – kun taas toisaalla hän arvelee, ettei ”tiedä, halusivatko eräät jäljitellä joskus helleenien ’elämänkäsitystä’ tapoja erotiikkaan nähden ja (tai) oliko heillä siihen synnynnäinen taipumus”. Hieman aiemmin tehdyssä kirjailijahaastattelussa Vaara on kertonut Uuno Kailaan rakastuneen miehiin, mutta pyytää tätä toimintaansa vihkoissaan jo edesmenneeltä Kailaalta anteeksi.
Vaara viittaa myös naisten välisten eroottisten suhteiden ja tunteiden tunnistamiseen. Niin ikään jo vuosikymmeniä aiemmin kuolleelle Katri Valalle osoittamissaan vihkoissa Vaara muistelee, miten hyvillään Vala oli ollut Hagar Olssonin huomautettua, että ”tuberkuloosi tekee eräät niin suloisen eroottiseksi”.
”Silmäsi loistivat lämpimästi, huulesi kaartuivat punaisina ja pehmeinä. Tämä kuva muistojesi medaljongissa varmaan oli on yksi niistä, jotka ovat painuneet mieleeni elävimpinä,”
Elina Vaara Katri Valalle.