Maailma ei kuitenkaan palaudu kaavaan. Tunkelon luokituskaava voi teoriassa, aivan alkutekijöissään, käsittää jopa 729 luokkaa, ja miksei enemmänkin, mutta monasti julkaistu, saatu tai ostettu kirjallisuus alkaa muovata paitsi maailmaa myös kaavaa. Toisin sanoen niin kuin jokainen ensyklopedia tiedollisena luokituksena epäonnistuu, sen kuvaamat aiheet ja asiat kun pakenevat määritelmiä, niin myös jokainen luokituskaava kaipaa aika ajoin korjailuja, pieniä päivityksiä.
Paikoin on myös Tunkelon luokituskaava pää- ja alaluokkineen osoittautunut käytännössä turhankin hienosyiseksi. Esimerkiksi kansanrunouden pääluokka D jakautui aiemmin lähde- ja tutkimuskirjallisuuteen. Lähdekirjallisuudesta jaettiin ”perinnäisrunous ja -uskomukset” kieliryhmän mukaan alaluokkiin Da–De ja kansansävelmät luokkaan Df. Tutkimuskirjallisuuden alaluokkia taas oli kaksi: Dg kansanrunoutta ja -sävelmiä koskevalle tutkimukselle ja tutkimushistorialle sekä Dh mytologian, taikojen ja kansanuskomusten tutkimukselle. Aikakauskirjallisuus oli puolestaan periodica-osastossa Di. Sisällöllisesti lähellä oli vielä pääluokka H eli kansatiede.
Ajan mittaan näihin D- ja H-luokkiin sijoitettiin folkloristiikan ja kansatieteen ohella myös uskontotieteellistä ja kulttuuriantropologista kirjallisuutta – kokoelmat näet karttuivat käsi kädessä tutkimuksen ja julkaisutoiminnan kehittymisen kanssa. Tunkelon kaava kohtasikin käytännön ongelman. Onko näin hienosyinen luokitus tarpeen? Ketä se palvelee? Vähitellen yksityiskohtainen luokitus osoittautui epäkäytännölliseksi niin tutkijoiden kuin luokittajienkin näkökulmasta.
Ongelma ratkaistiin yhdistämällä D- ja H-luokat yhdeksi luokaksi – ja edelleen: etnologiseksi osastoksi – 1960-luvun alussa. Luokkaan D-H koottiin yhteen aakkosjärjestykseen kirjat aiemmista kymmenestä luokasta (Da, Db, Dc, Dd, De, Df, Dg, Dh, H ja Hm). Samoin yhdistettiin kausijulkaisut periodica-osastoista Di ja Hi. Tuolloin muotoiltu, varsin verraton merkkiyhdistelmä D-H on vielä edelleenkin kirjaston kulttuurien tutkimuksen kokoelman tunnus. Luokka sisältää siis edelleen folkloristista, kansatieteellistä, kulttuuriantropologista ja uskontotieteellistä kirjallisuutta.
Kansanrunouden ja kansatieteen pääluokkien yhdistämisen ohella muitakin tarkennuksia luokituskaavaan on tehty – ja tehdään toki vastakin. Esimerkiksi encyclopedica-luokan Bc on jaettu vielä kahteen alaluokkaan Bc I ja Bc II, jotka sittemmin muutettiin nykyiseen muotoonsa Bc.1 ja Bc.2.
Kiinnostavaksi luokkajaon tekee se, että siinä missä alun pitäen Bc on käsittänyt yleistajuisia monitietoisia koottuja tai valittuja teoksia sekä yleistajuisia tietokirjasarjoja, on koettu tarpeelliseksi jakaa se edelleen tekijän pääluvun mukaan: Bc.1 käsittää nyt yhden kirjoittajan monitietoisia teoksia, esimerkiksi esseekokoelmia, kun taas alaluokassa Bc.2 tekijöitä on useampia. Vertailun vuoksi tällainen alijaotus tekijämäärän mukaan ei ole mitenkään systemaattisesti läsnä Tunkelon luokituskaavassa: esimerkiksi saman B-pääluokan puheita ja puhekokoelmia sisältävä hyllyluokka Bh noudattaa samaa merkintätapaa mutta jakautuu puheisiin (Bh.1) ja tieteellisiin juhlakirjoihin (Bh.2).
Kirjoja, hyllyluokkia, vanhoja tiloja
Oma lukunsa Tunkelon luokituskaavassa on historian pääluokka K, johon on aineiston kartunnan vuoksi jouduttu tekemään erityisen paljon täydennyksiä. Toisin kuin etnologisen osaston kohdalla, historian pääluokkaan on luotu uusia, tarkentavia alaluokkia.
Esimerkiksi Kd eli Suomen historia on sisällöltään laaja ja monimuotoinen luokka, joka jakautuu muutamaan alaluokkaan. Historia oli Grotenfeltin mielenkiinnon alaa ja hän loi sen luokitukselle pohjan, jota Tunkelo kehitti edelleen. Nykyisellään luokka Kd sisältää esimerkiksi Suomen sotahistoriaa, poliittista historiaa ja muita historian osa-alueita sekä muistelmateoksia.
Kd-luokasta on kuitenkin 1960-luvun puolivälissä erotettu luokka Kd.ph eli Suomen paikallishistoriat sekä luokka Kd.l eli Suomen historian lähdeteokset. Tarkenne ”ph” ei silti liene alun pitäen viitannut paikallis-, vaan pitäjähistorioihin. Maailmanmenon kaupungistuessa hyllyluokkaan on 1980-luvun lopulta alkaen alettu sisällyttää myös kaupunki- ja kaupunginosahistoriat. Mutta pitäjä- tai paikallishistoriaa, sen irrottaminen omaksi luokakseen on katsottu kaiketi tarpeelliseksi jo epätasaisen jakaumankin vuoksi, sillä nykyisinkin Kd.ph on hyllymetrissä vain noin puolet varsinaista Suomen historian luokkaa pienempi alaluokka. Maakuntahistoriat on kuitenkin säilytetty Suomen historian luokassa.
Muut Kd:n tuoreimmista alaluokista, sellaiset kuin Kd.B1 ja Kd.B2, taas eroavat muusta luokituksesta siinä, että ne lienevät ensimmäisiä luokkia SKS:n luokituskaavassa, joiden yhteydessä erottavana elementtinä on alettu käyttää numeroa. Ja kuten tuonnempana, mitä luultavimmin 1960−1970-luvuilla muodostettujen Bc-luokkien kohdalla, numero − aluksi roomalainen, sittemmin tietoteknisistä syistä arabialainen − viittaa tekijäin päälukuun. Kun siis B merkitsee biografiaa, sisältää Kd.B1 yhtä henkilöä käsitteleviä elämäkertoja ja Kd.B2 henkilöhistorioita, matrikkeleita ja sukututkimuksia.