Luokkamerkkeinä kirjaimet

Grotenfelt jakoi luettelossaan SKS:n kirjaston ”suomalaisella alalla” liikkuvan aineiston periaatteessa seitsemään osaan:

Tunkelon tieteittäin järjestämä luokitus ei kenties ole suora johdos Grotenfeltin luettelosta, mutta pohjan tuo luettelo on varmasti tarjonnut. Tunkelon luokituksessa luokkien merkeiksi valikoituivat kirjaimet, joita hän kelpuutti mukaan alun pitäen 25. Aakkosissa ensimmäisten joukossa olevat luokat olivat – ja ovat edelleen – SKS:n keskeisalojen kannalta tärkeimpien joukossa.

Ensin tulivat kuitenkin tavan mukaisesti yleis- eli generalia-luokat A ja B: A käsittää useamman tieteenhaaran bibliografioita sekä kirjankustannustointa ja kirjapainotaitoa, B puolestaan encyclopedican eli monisisältöiset julkaisut, esimerkiksi almanakat.

Monisisältöisen B-luokan alle asettuvat Tunkelon kaavassa paitsi kotimaisten ja ulkomaisten yliopistojen julkaisut myös yleis- ja kulttuurilehdet, sellaiset kuin Kommunisti, Suomen Kuvalehti ja Ylioppilaslehti. Yliopistojulkaisujen hyllyluokka Bi on edelleen järjestetty maittain, kaupungeittain ja yhteisöittäin. Takavuosina nämä liukuhyllykokoelmat sijaitsivat kirjaston pohjakerroksessa nykyisen kirjallisuudentutkimuksen kokoelman liepeillä.

Jos näitä yleisluokkia ei oteta lukuun, osoittavat Tunkelon luokituksessa ensimmäisinä olevat kirjaimet SKS:n kirjaston keskeisaloihin jo varsin tunnistettavasti:

C Kielitieteellinen kirjallisuus
D Kansanrunous ja –sävelmät sekä kansanuskomukset
E Kaunokirjallisuus
F Kirjallisuustiede
G Kuvaamataiteet
H Kansatiede
I Maantiede
J Muinaistiede
K Historia

Tunkelon hahmotteleman luokituksen hienostuneisuus lienee silti siinä, että isoilla kirjaimilla merkittyjen pääluokkien sisään alettiin muodostaa alaluokkia niin ikään kirjaimin, jolloin kirjastossa ei tarvittu kovinkaan pitkiä luokkamerkkejä mutta kuhunkin yleisluokkaan saattoi liittyä tarvittaessa jopa 27 alaluokkaa. Näin esimerkiksi pääluokan C kohdalla Ca käsittää yleisen ja indoeurooppalaisen kielentutkimuksen ja Cf – edelleen varsin käytetty hyllyluokka – uralilaisten, siis myös suomen kielen tutkimusta. Cs kattaa puolestaan sanakirjoja.

Grotenfeltin luettelossa ensimmäisenä esiintyvä Vanha Fennica, siis ennen 1809 painettu suomenkielinen kirjallisuus, on arvokkaimpia SKS:n kirjaston kokoelmia. Tunkelon luokituskaavassa sen erityisasema on huomioitu yllättävällä tavalla: se on sijoitettu – ja ilmeisesti myöhemmässä vaiheessa – aakkosissa viimeiseksi, Ö-kirjaimen alle. Syynä lienee se, että alkuvaiheessa Vanha Fennica miellettiin tiettävästi erilliskokoelmakseen. Lisäksi se toki on julkaisuajan, ei aiheen perusteella muodostettu kokoelma.

Kaikilta osin kaukaa viisas Tunkelo ei kuitenkaan ollut – kukapa olisi. Sen enempää hän kuin jokuset hänen jälkeensä tulleista kirjastonhoitajista tuskin osasivat odottaa, että lukuharrastus leviäisi lapsiin, ei ainakaan niin mittavissa määrin mitä lastenkirjallisuus kulttuurina tätä nykyä on.

Jos siis E muodostaa pääluokan kaunokirjallisuudelle, voi tämän päivän kirjaston käyttäjän silmin olla erikoista, että lastenkirjallisuutta ei Tunkelon luokituksessa kaunokirjallisuudeksi itse asiassa lueta. Pääluokan E alaluokat ovat määräytyneet kielen mukaan – Ea on alkujaan suomeksi, Eh muilla pohjoismaisilla kielillä julkaistua kaunokirjallisuutta – joten pitääkseen aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden erillään aapisista sekä lasten ja nuorison kertomakirjallisuudesta, jälkimmäiset on yhdistetty pääluokkaan R.

R käsittää kasvatukseen ja opetukseen liittyvää aineistoa, ja samaan tapaan kuin pääluokkien kohdalla, noudattaa alaluokituskin tiettyä kaavaa: yleisluokkien Ra (kasvatus ja opetus yleensä) ja Rb (aiheeseen liittyvät lehdet) seuraa oppikirjoja (Rc), aapis-, kuva- ja lukukirjoja (Rd) sekä lopulta myös lastenkirjallisuus (Re).