Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Silti Kuolleissa vesissä tehdään myös matkaa, ja filosofi Martin Heideggerin hengessä matka käy, olemisen vertauskuvanakin, kohti kuolemaa. Vaikka yhtä lailla teoksessa ollaan toisaalta jo perillä, runon minä kun tuntuu kirjallisuudentutkija Aarne Kinnusen sanoin ”tietävän mitä se todella on”, kuolema, ”kuin minä puhuisi pimeästä josta ei ole paluuta”. Mutta mitä vuorostaan on tämä pimeä, kristillisestä mystiikasta tiedettyä sielun pimeää yötäkö vai eksistentialistisemmin tulkiten ihmisen ahdistavaa, mutta perustavaa tietoisuutta katoavaisuudestaan?

Koska Kuolleet vedet käsittää alaotsakkeensa perusteella ”sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista”, toistuu runoissa matka-aiheen yhteydessä monasti vene, kansanperinteestä varsin tuttu motiivi:

Tahdon pois, toiselle matkalle, toisiin veneisiin
joiden kaariluita en ole itse veistänyt
elämän verisessä maljassa.

Toinen vene, tai haave toiseen veneeseen pääsemisestä, kielii oudosta, yöllisestä ristiriidasta: ensimmäisestä veneestä – elämästä – ollaan jotensakin pääsemättömissä, mutta toisaalta on myös voimakas halu kuolla, vapautua elämän pitkästä piinasta. Ensimmäinen vene, tai oikeammin ”veneen muotoinen arkku” lipuu kuolleita vesiä vääjäämättä, mutta hitaasti, ehkä liiankin hitaasti, ja näin ei silti soisi saati haluaisi tapahtuvan.

Pakahduttavan kauniisti kuvailee myös Kinnunen Kuolleiden vesien matka-aihetta: itsessään runokokoelman nimi viittaa

maailman mätänemiseen. Jos vesi mätänee, kaikki loppuu. Tuho on hidas. Sama hitaus koskee ihmisen elämää. Kuolema ei yksilön kohtalossa ole äkillinen tapahtuma, vaan elämän ja vanhenemisen synonyymi. (…) Ihmisen kuolema alkaa siitä hetkestä, jona hän on tuntenut ’valtavan odotuksen’ ja sen täyttymättömyyden. Lapsi tai nuori lastautuu toiveilla ja uskoo jotain kantavansa, kunnes huomaa, että ihminen synnyttämisen asemesta rypistyy kokoon, tuhkaa tulee kurkkuun kuin olisi itkenyt itsensä kuivaksi. Tämä muutoksen hetki on jyrkin ja vaikein, ja sen jälkeen kaikki tapahtuu liukuen. Elämä merkitsee kuolemaa: ’Lähdin matkalle. / En päässyt perille, junassa vanhenin.

Missä Kuolleiden vesien runojen minä siis on? Kenties lähellä kuolemaansa, vanhuudessa joka Mannerin teoksessa on kronotooppi eli tila, tai sija, katsantopaikka. Tai sitten minä ei ole vielä likelläkään ikänsä päätä: jos ihmisen kuolema alkaa siitä hetkestä, jolloin valtava odotus raukeaa tyhjiin, toiset alkavat kuolla jo hyvälti ennen iällistä keskipäiväänsä, huomatessaan haaveittensa olevan enintään tuhkaa tuulessa, tuhkaa, jota pettymys sekoittaa veteen.

*

Kuolleissa vesissä osat muodostavat toisiinsa vaivihkaisesti viittaavia sarjoja, kuin yhtyviä ja taas erkanevia joenuomia. Niin virittyy Manner-tutkija Tuula Hökän sanoin mitä kaunein jännite: yhtäältä runot suorastaan tulvivat ”kovia ja uhkaavia, hauraita ja salaisia, tuskin aavistettavia viestejä” samalla kun kokoelma on toisaalta kieleltään ankaran pelkistetty.

Jännite on läsnä kokoelman keskeisessä kuvaparissakin. Jos veneet ja vaunut ovat Kuolleissa vesissä ilmeisiä matkanteon kuvia, kuuluvat matkaan myös vaihtuvat maisemat, kuin varjoisten puitten lomi lepattava valo. Mannerin teosta määrittää näet vanhastaan tuttu valon ja pimeän parikäynti eli -tanssi, ja väliin nämä ovat toisiaan aivan liki, jopa sekoittuneita, välillä taas selvemmin kahtaalla. Aihe nousee esiin jo kokoelman ensimmäisessä osassa: ensin ajetaan ”läpi täplikkäiden lehtojen / Valoa, surua, valoa, / muistoa, lunta”, ja sitten, runossa Contradiction, liike seisahtuu, näyt asettuvat äinpäin, kun ”valkeudessa loisti pimeys ja valkeus ei sitä käsittänyt”.

Mutta toisaalta valon ja varjon vaihtelu on kokoelmassa enintään alku, kuvapari jota Manner hyödyntää lähestyäkseen kysymystä eletyn ja odottavan elämän merkityksestä. Vanhastaan totuttuhan on näkemään elämä valonpilkahduksena keskellä kosmista, pitkää tai ajatonta pimeyttä, jolloin ainakin tietoisuus – havainnoiva, ajatteleva, mutta kehollisestikin eläväksi itsensä kokeva minä – näyttäytyy eräänlaisena valaisijana, valokiilana joka tunkeutuu tihenevään hämärään. Mutta kun tietoisuus ”sammuu”, elämäkin lakkaa, totutusti mielletään, ja tilan valtaa taas loputon pimeä. Tämä metafora kannattelee käsityksiä siitä, miten ja minkä vuoksi täällä eletään eli hoiperrellaan.

Enimmäkseen elämä kokemuksena ei kuitenkaan ole pelkkää sohimista pimeään. Matkaa tehdään aluksi, Kuolleiden vesien avausrunossa, vaunuissa, joita joku toinen ohjaa, tämän ”toisen” kuvatessa kenties yhteisöllisiä normeja – synny, kasva, kouluttaudu, pariudu, lisäänny – kenties taas päämääräorientoitunutta tavoitteellista järkeä. Kunnes sitten vaunujen ajuri äkisti häviää ”ja hevosta pitelivät pelkät kädet”: silloin katoaa matkasta pää, kädet vain vievät runon minää, ”en tiedä minne”. Mutta päämäärättäkin kokemus vielä vaihtuu (”valoa, surua, valoa”) ja tämä on teoksen ensimmäinen tulkinta elämästä: oli ihminen päkätissä järkeensä tai ei, kiinni yhteisössään tai ei, hyviä aikoja seuraavat huonot, huonoja hyvät, ja tämä matka käsittää vaihtuvia oloja, mielialoja ja maisemia, näin on elämä eletty sekä eteen loihdittu.

Pysähtyneenä, kuten runossa Contradiction, tulkinta on kuitenkin jo toinen. Valkeudessa loistaa pimeys, mutta valo, ehkä havainnoiva tietoisuus, ei sitä kykene käsittämään. Joten entä jos elämä itsessään ei olekaan valoa, vaan nimenomaan pimeä, surkea henkäys keskellä iätöntä kirkkautta? ”Tajuamme valon / vain koska elämme pimeydessä” kuuluu Kuolleiden vesien toisen osan motto. Se on Heideggerinsa hyvin tunteneelta Mannerilta varsin ymmärrettävä näkökanta: elämä on elämää – ja kukaties nimenomaan merkityksellistä, varsinaista elämää – vain kuoleman valossa, kuolemaa kohti ollessa, elämä pitkä pimeä ja kuolema valoa, ihmiseen suunnattua. Mutta toisaalta valoisaksi oletetun – Heideggerin termein epävarsinaisen – elämän läpikin hohkaa mustuus, tuonen tauoton työ.

Tälle tulkinnalle Kuolleet vedet antaa tukea kahdellakin tapaa: ihmisen persoonallisuus on luonnoltansa ”vain syvä varjo”, mutta ennen kaikkea ”hevonen, minun veljeni on tallannut suden jälkiin”. On toisin sanoen kihahtanut pelko, on Heideggerin termein vironnut ahdistuksen peruskokemus. Ihminen on aavistuksenomaisesti havainnut paitsi pimeänsä myös liki sokean kiintymyksensä tuohon pimeään josta nyt pitää kynsin hampain kiinni ja jota valoksi luulee.

*

Ihmisellä onkin Kuolleiden vesien runominän mukaan kolme sielua: uni, varjo ja aavistus. Uni valvoo yöllä, kun ”minä” nukkuu, varjo saattelee ”minän” viimeiselle, jo alkaneelle matkalle. Varjo kuuluu olevan tuon minuuden veli, senkö joka tallasi suden jälkiin, senkö joka persoonallisuutena pelästyi kuolemansa, loppunsa mahdollisuutta? Silti vasta aavistus on sieluista hätkähdyttävin, sillä sitä runominä ei saata sanallistaa, siitä hän vaikenee. Näillä tiedoin sopii kuitenkin päätellä: jos uni valvoo yöllä ja varjo vain saattelee, ehkä aavistus on sieluista se, joka valvoo päivät minuuden taustalla tai seurana.

Ja näillä tiedoin tuntuisi myös asettuvan Kuolleiden vesien avainruno kokoelman keskivaiheille, teoksen viidenteen osaan:

Valkaistuna, kuoleman valkaisemana
(niin kuin lumessa pesty pellava)
kulkee ryteikössä haamu.
Kuka? En tunne sitä, mutta tunnen sen kauhun.
Sielu, kenties minun, tai ei-kenenkään, tai kaikkien
jotka ovat eronneet olevasta ja taistelevat ei-olevaan
(välimaaston ryteikössä, verisin keihäin),
kangastuksina, tietämättä että ovat kuolleet,
halkaistuina, läpikuultoisina kuin suoli
ja valkoisina kuin hirveä valo vedessä,
itse yötä ja usvaa. Ja alas
virtaa lumen kylmä vesi.

Missä Kuolleiden vesien runojen minä siis on? Hirvittävä totuus, hirveä valo vedessä: elämässä, tietoisuudeksi kutsutussa ryteikössä, mustuutensa luonnon aavistamassa olossa eli tilassa.

Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee 5. joulukuuta kuluneeksi 100 vuotta.

Raili Elovaara: Heideggerilaisuus Eeva-Liisa Mannerin tuotannossa. Teoksessa Sinikka Tuohimaa (toim.), Läpi lentävän peilin. Esseitä Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston Kirjallisuuden laitos. Monisteita 42.
Martin Heidegger: Oleminen ja aika. 1927/2000. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino.
Tuula Hökkä: Eeva-Liisa Mannerin kirjailijantyön ja tutkimuksen bibliografia 1990. 1991. Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 3. Helsinki: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos.
Tuula Hökkä: Mullan kirjoitusta, auringon savua. Näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin runouteen ja sen modernisuuteen. 1991. Helsinki: SKS.
Tuula Hökkä, (toim.): Suspiros, sospiri. Tutkielmia ja esseitä Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. 1995. Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 5. Helsinki: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos.
Aarne Kinnunen: Kuolemasta. Teoksessa Sinikka Tuohimaa (toim.), Läpi lentävän peilin. Esseitä Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston Kirjallisuuden laitos. Monisteita 42.
George Lakoff & Mark Johnson: Philosophy in the Flesh. The Embodied Mind and Its Challenge to Western Thought. 1999. New York: Basic Books.
Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet. Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. 1977. Helsinki: Tammi.
Jarkko Tontti: Kuolemasta ja syntymästä eli mannermaista filosofiaa. Teoksessa Tuula Hökkä ja Jarkko Tontti (toim.), ”Mistä meille metsä, niitty, lähde”. Kirjoituksia Eeva-Liisa Mannerista. Helsinki: ntamo.

SKS KIA. Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen kirjailija- ja tutkijahaastatteluprojektin äänitekokoelma: Eeva-Liisa Mannerin kirjailijahaastattelu, haastattelija Anna-Liisa Mäenpää. 1971. KIAÄ1981:46-48