Eeva Joenpellon alirajainen Lohja

Joillekin lukijoille Eeva Joenpellon Lohja-sarjassaan (1974−1980) hyödyntämä länsiuusmaalainen murre on ollut käymätön paikka, sen moinen kerronnan elementti, johon on – kuten tavataan sanoa – vaikea päästä sisään. Milloin se on koettu vähän rumana, milloin tarpeettomana tyylikeinona sävyttää korkeatasoista taideproosaa arkisella puheenparrella.

Oikeammin murteen luotaantyöntävyydessä lie kuitenkin kyse arkikokemukselle osin suljetusta tunteiden, tuntojen, ajatusten ja ymmärryksen merkityskentästä, kielen ja fyysisen oleskelun jaetusta vyöhykkeestä. Murre on sanalla sanoen luonteeltaan hämärä kokemuksen alue, jossa on vahva paikallisuuden tuntu, mikä Joenpellon kohdalla oli olennaisesti lohjalaista, ja lohjalaisuudessaan aivan tietynlaista, ainutkertaista, ehkä kääntymätöntäkin – siis mahdotonta kääntää muille murteille tai kielille. Lohja-sarja – romaanien Vetää kaikista ovista (1974), Kuin kekäle kädessä (1976), Sataa suolaista vettä (1978) ja Eteisiin ja kynnyksille (1980) muodostama kokonaisuus – kuvaa Sammattia, tai nykyistä Lohjaa, mutta ihmiselle, joka ei ole Länsi-Uudellemaalle syntynyt tai sinne varhaisella iällä muuttanut, tuossa Lohjassa on kokemuksellisuutta, jota hän ei voi kerta kaikkiaan, kokonaisuudessaan, pohjiaan myöten ymmärtää vaikka lähelle pääsisikin. Seuduille voi muuttaa ja oloa voi tunnustella, mutta ei se seutukuntaan syntymistä vastaa. Niin ikään seuduista voi lukea ja niitä voi kuvitella oleviksi, mutta eivät ne omia synnyinsijoja ja niillä elettyä elämää ole likikään.

Todellakin: Joenpellon proosa nousee lähes kauttaaltaan lohjalaisuudesta, länsiuusmaalaisesta luonnosta ja kulttuurista sekä sammattilaisesta elämänmenosta. Nuorella iällä Lohjalle tullut Joenpelto vertasi kyllä tuntemaansa taajamaa William Faulknerin etelään, mutta kuvasi hän näkemäänsä maisemaa näinkin:

Tiina Mahlamäki täydentää Joenpelto-elämäkerrassaan (2009) näin kuvattua: entisessä Sammatin pitäjässä eli ”ruotsinkielistä parempaa väkeä, vienankarjalaisia kauppiaita, pohjanmaalaisia tehtaalaisia ja tietysti länsiuusmaalaista ylpeää väkeä”. Tällainen rinnanelo teki siis taajamasta omanlaisensa kulttuurimosaiikin, monien kulttuurien ja historiakulkujen leikkauspisteen – eli ei ehkä lainkaan sellaista kuin Faulknerin etelä, vaan jotain muuta. Ja kuten Joenpelto vielä itse muistelee, lohjalaisuus tietyssä mielessä sinetöitiin sisällissodalla. Punainen terrori eli Sammatissa pitkälti puheissa, mutta sodan loppuun sijoittuvat teloitukset eivät jääneet sanojen tasolle: asukaslukuun nähden Lohjalla pikateloitettiin kolmanneksi eniten punavankeja koko Suomessa, muistelee Joenpelto.

*

Seuraa erityisiä paradokseja. Kaikesta päätellen tuon ajan Lohjassa – tai ainakin siinä Lohjassa, josta Joenpelto kertoili – oli monenlaista kokemuksellista kerroksellisuutta, erilaisten paikalliskulttuurien erityistä, paikoin kivuliastakin saumautumista tietyllä, yhdellä ja samalla maantieteellisellä alueella. Niin länsieurooppalaisia kuin itäisiäkin vaikutteita lomittui kahden tehtaan taajamassa, samoin yhteiskuntaluokkia ja modernisaation kiihtymistä, mutta selvästi Joenpellolle itselleenkin Lohja pysyi silti monitahokkaana arvoituksena, kuin ratkeamattomana ristiriitana. Moninainen tai ei, Lohjan taajaman hän tunsi, mutta hänen tuntemassaan Lohjassa tuntui olevan myös läpitunkematonta vierautta, joka ei edes kirjoitettuna tainnut jättää rauhaan.

Miltei tekisi mieli selittää tätä mysteeriä ylirajaisuuden sijaan alirajaisuudella: kansallisen kehyksen ylittämisten (muuttoliikkeiden, paikkakunnanvaihdosten ja kulttuurivaihdon) sijaan voisi olla mielekkäämpää ajatella Joenpellon Lohja radikaalisti ”Suomesta”, kansallisvaltiosta erillisenä paikkana, joka kyllä sijaitsee Suomenniemellä mutta jossa on mistä tahansa paikalliskulttuurista toiseen kääntymättömiä kokemuksellisia piirteitä tai alueita. Lohja näet koetaan vain Lohjalla, ja riippuu tyystin kokijoista, mitä tuosta Lohjasta koetaan, mitä voidaan kokea, ja missä määrin.

Toki tuolla samalla niemellä on monia, liki lukemattomia taajamia, joissa esimerkiksi ruotsia äidinkielenään puhuvat herrat, perukan rahvaat ja kahta puolen Suomen itäistä rajaa samoavat laukkuryssät ainakin ajoittain kohtasivat, mutta Lohjan ja vaikkapa nyt Sotkamon saattaminen samanlaisiksi, keskenään täysin kääntyviksi eli yhteismitallisiksi taajamiksi olisi hyvinkin luultavasti lähinnä naiivia hyväntahtoisuutta. Siinä sulkeutuisivat pois ensinnä paikalliset luonnot, sitten niistä nousevat kulttuuriset erityispiirteet – mitä noissa luonnon oloissa on mahdollista tehdä ja miten olla – sekä lopulta ne oliot, nuo paikalliset ihmiset ja muut sukukunnat, jotka seudulle ovat juurtuneet ja sikäläiseen ympäristöön merkityksiään solmineet. Toki merkityksiä liikkuu olioiden matkassa myös kahta puolen rajaa – Lohjalta toisaalle ja toisaalta Lohjalle – mutta jää niitä myös sisään, taajaman sydämeen, eivätkä nuo ehkä kuunaan sieltä poistu, luontokulttuurin kokonaisuus kun ei noin vain ole toisaalle siirrettävissä.

Ylipäänsä paikallisuus on yhteisöllisen olemisen ulottuvuus, jossa on alituisesta ”kulttuurien kohtaamisestakin” huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä johtuen – aina läsnä myös kohtaamatonta, alirajaista, sisäisyyteensä vetäytyvää, jopa koteloituvaa, varsinkin jos alueella on eletty useita sukupolvia, jotakuinkin samoja elinkeinoja ja elämäntapoja harjoittaen. Tällöin elämäntapaa kannattelee tietty ylisukupolvinen tietotaito ja ymmärrys, joka on kuitenkin ytimiltään kiinni sikäläisessä luonnossa tai lähiympäristössä. Vasta kulttuuri, joka viis veisaa sikäläisestä alueellisuudesta sen erityispiirteineen – ei tarvitse sitä, ei ole sen varassa, ehkä kykenee jopa irtaantumaan siitä – voi olla jotain muuta kuin paikallista. Ja tällöin, jos tällöinkään, siitä tullee jossakin erityisessä, paikallisuuden rajat ylittävässä mielessä ylirajaista.

*

Joenpellon proosassa – Lohja-sarjassa nyt varsinkin – tuon paikallisen erityisyyden tunnisteita ovat ainakin murteelliset sananparret ja sanomiset. Murteessa ylisummaan on sumeutta, joka vastustaa yleiskielisyyttä ja jää siksi siirtymättä tietyn kieli- tai kulttuurirajan ylitse. Murreilmauksia ei näet useinkaan tunneta muutoin kuin riittävän kauan paikallisella kielenkäyttöalueella elämällä, ja vielä tällöinkin niiden merkitystä joudutaan hanakasti kysymään – keneltäpä muulta kuin paikallisilta. Mutta paikallisetkaan eivät aina kykene käyttämiensä ilmausten luontoa aivan välittämään, ja siksipä murteessa onkin olennaisella tavalla läsnä merkityksen ulottuvuuksia, joiden kääntäminen kirjakielelle – suomeksi, ruotsiksi tai muille indoeurooppalaisille kielille – epäonnistuu liki väistämättä. Nuo merkitykset toisin sanoen voidaan vain kokea, ei sanallistaa.

Sinänsä murre ei kuitenkaan ole aivan välttämättä ymmärryksen este: koillismaalainen voi juuri ja juuri eli suurin piirtein ymmärtää, mitä Tilta Grönroos ystävälleen Salme Hänniselle tähdentää. ”Tiärän mitä tiärän” on alun esimerkkilainauksessa johdattelua, samoin ”yhren miähen tähren”. ”Olsivakki” vaatii sen sijaan jo totuttelua, mutta viimeistään substantiivi ”köppi” ja verbi ”örhiä” kätkevät ei-uusmaalaiselta enemmän kuin paljastavat. ”Örhiä” eritoten on ilmaus, jonka viittauskohteita tai sisältöä upoksineen voi oikeastaan vain arvailla. Arvaus tämäkin: örhiminen liittyy kaitsemiseen, rajaavaan työntelemiseen, ehkä törkkimiseen? Mutta örhimisessä on läsnä myös jotain syvästi kehollista, ja lauseyhteydestä päätellen siinä suuntaudutaan kehoina paitsi kohti sikäläisiä ympäristöjä (järvet rantuuksineen) myös kohti ruumiita – ei-kehoja – eli kuolleita jos kohta vain kuviteltuja vaimoihmisiä.

Lauseessa  ”Kyl täs sit olsivakki kaik järvet nii täys, et joku saisi köppi käres kiärtää ympärs rannoi ja örhii ruumei pysymää aloillas” mainittu ”joku” taas voi hyvin olla yksittäinen ihminen, joka ”köppi käres – – örhii ruumei”, mutta subjektina se tuntuu myös tavan henkilöä epämääräisemmältä, rajansa jollain tapaa menettäneeltä, aivan kuin noita joitakuita voisi olla samassa ”jokussa” useampi tai koko liuta. Silti örhiminen, subjektin kanssa tai ilman, näin suurpiirteisesti arvioitunakin, käsittää merkityslaskoksia, joita luultavasti vain lohjalainen kykenee ymmärtämään. Ja kuitenkin: edes Lohjalla syntynyt ja sinne juurtunut ei välttämättä kykene niitä suomentamaan eli selittämään toisin – synonymisoimaan, tarjoilemaan käsitteenä tai kirjakielisinä lauseina.

Eräs paradoksi lieneekin siinä, että murre saattaa näyttää myös Lohja-sarjassa yleis- tai kirjakielen koristeellisempana muunteluna, ikään kuin yleiskieli tulisi ensin, murre sitten. Mutta onko lopulta näin? Eikö paremminkin tulisi ajatella – semminkin kun murretta laskettaa eniten työväenluokkainen Gröönrooska – että asetelma on toistepäin? Että yleiskieli, sivistyssuomi, on oikeastaan siistitympää murretta ja tulee siten vasta perästäpäin? Jos näin on, siistiminen tarkoittaisi merkitysrönsyjen katkomista, laskosten oikaisua, sanalla sanoen joidenkin merkityksellisyyksien häipymistä, ja sitä kautta kokemuksellista murrosta. Ja jos murre tulisi tällä tapaa, ensin, merkitsisi suomentaminen, yleiskielellistäminen merkityksen ja edelleen jopa olemisen ohenemista.

Joenpellon Lohja-sarjan naisia tutkinut Tiina Mahlamäkikin (2005) sivuaa kysymystä murteesta ja tarjoaa edellä luonnosteltuun lisäjuonteen:

Murteenkäytöllä Joenpelto siis artikuloi vaivihkaa rangin, vanhan maailman järjestyksen, jossa sitoutuneisuus asuinseutuun eli paikalliseen ympäristöön on ainakin jossain määrin sosiaalista asemaa tai yhteiskunnallista nousua arvokkaampaa. Tätä jännitettähän – uuden ja vanhan maailman ristiriitaa – Lohja-sarja kauttaaltaankin kuvaa. Uutta, vastakkaisena paikalliselle, romaanisarjassa on kehittyvä Suomi ja sen nationalistinen kehys, minkä voisi sanoa ilmenevän kahdella, eri tavoin yhteiskunnallista nousukkuutta heijastelevalla tasolla. Yhtäältä kehittyy se Suomi, jossa sosiaalisesta asemasta ja yhteiskunnallisesta noususta tulee nyt asuinseutua eli paikallista ympäristöä arvokkaampaa. Toisaalta taas tavan arkipuhekin hakeutuu lähemmäs kirjakieltä, sitä suomea joka on siisti, korrekti, päämäärätietoinen ja toiminnantäyteinen, ei tyhjänpäiten juoruileva tai jutusteleva.

Vanhan rangin sekä maailman muistumina ovat Lohja-sarjassa kuitenkin juuri nuo murretta voimallisimmin läyryävät, yhteiset kahvihetket keskenänsä jakavat ja toisiansa tukevat naiset. Juuri heissä, heidän puheenparressaan pintansa näet pitää myös paikallisuus, paikallisuuteen liittyvät arvot ja merkitykset, kokemuksen laskokset. Heissä, jos edellä luonnosteltuun on luottaminen, oleminen on vielä perin väkevää.

Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä ja Mikko Pollari: Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. 2016. Helsinki: SKS.
Eeva Joenpelto: Eteisiin ja kynnyksille. 1980. Helsinki: WSOY.
Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. 1976. Helsinki: WSOY.
Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. 1978. Helsinki: WSOY.
Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista. 1974. Helsinki: WSOY.
Tiina Mahlamäki: Kuinka elää ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. 2009. Helsinki: SKS.
Tiina Mahlamäki: Naisia kansalaisuuden kynnyksellä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta. 2005. Helsinki: SKS.
Ritva Rainio (toim.): Miten kirjani ovat syntyneet. 1969. Helsinki: WSOY.
Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija. 2015. Helsinki: WSOY.