Eikö suksi luista?

Eräänä aamuna sen kuuli: äänet olivat pehmeämpiä, maailma valostunut ja kadulta kuului tasainen lumikolan kalke. Satoi lunta! Lapset ymmärsivät asian ihanuuden ja aloittivat oitis jokavuotiset rituaalit – lumipallojen heittelyn, lumiukkojen rakentelun, lumihiutaleiden ihailun; kaivettiin esille pulkat, sukset ja muut asianmukaiset kapineet. Päästiin vihdoin talven perusasioiden äärelle! Mäessä koluttiin iltamyöhään ja kotiin tultiin nälkäisinä, väsyneinä ja villapaidan helmat jäähileisinä. Kouluissa laulettiin talvilauluja ja radiosta kuunneltiin Jänöjussin mäenlaskua.

Arkiston vanhojen keruiden joukossa on T.E. Okkolan kilpakeruu kansakoululaisille: Leikkiä ja urheilua 1926. Sen pohjalta tehty julkaisu Suomen kansan kilpa- ja kotileikkejä 1928 luettelee monenlaisia talvisia ulkoilmaleikkejä innostavin alkusanoin. ”Raikkaita talvipäiviä ei kukaan saa laiminlyödä. Kenellä suinkin on mahdollisuus, viettäköön aikaansa ulkoisessa touhussa niin paljon kuin mahdollista.” Ja touhua totisesti riitti: mäenlaskua, luistelemista, lumilinnojen rakentamista, lumiukkojen – ja lyhtyjen rakentelua, lumisotaa ja yleistä lumipallojen heittelyä; valmistettiin hullukelkka eli hulluhevonen jäälle ja pyörittiin sillä ympäri hurjaa vauhtia. Arkistomuistiinpanot kertovat samaa:

”Kun sivakoilla laskee mäkeä ja kaatuu, niin toiset sille sanovat: ’Veuhkan sait.’ Tai jos kaatuu ja on hyvin lumessa: ’Jopa sait riekon pukimet.’ Kun sitten käsistä ja kalvosista nuolee lunta pois, niin sanotaan, että sie olet kissa.” (Turtola, 1930). ”Lasketeltiin suksilla ja kelkalla. Suksilla laskettiin seisovalla, kyykkysillä, istumalla ja joskus mahallakin. Tehtiin hyvä latu mäkee. Toinev vahtas mäin peällä nin kauvan kun toinem peäs mäin ale, jos ei ollu usiimpaa latuva rinna. Häpiinä pijettii, jos sattu koatumaa. Joskus laskettiin yhelläkin suksella ja siinä sitä miestä tarvittiinki, ettei koatunna.” (Jämsä, 1926). ”Luistelua harrastivat aikuuset miehet ja naisetkin, pojista puhumattakaan. Toistasataakin oli yhtaikaa järvellä. Vanhatkin miehet innostuivat. Ritolan isäntä lähenteli 80:ä vuosia, mutta mukana vain! Ehtoosin vietihin valokeinoa jäälle, öljy- ja karpiitilyhtyjä ja Luopajärvi ajoi kerran autonsakin jäälle ja pani valot palamaan. Luistimet olivat sepäntekemät.” (Jalasjärvi, 1954).

Suosituinta on kuitenkin hiihtäminen. Lukemattomat tarinat kertovat taitavista metsämiehistä, susien jäljittäjistä tai hirvenhiihtäjistä. Myyttinen hirvenhiihtäjä, jo vanhoissa runoissa ja Kalevalassa mainittu, valmistaa yliluonnollisen nopeat sukset ja lähtee hiihtämään hirveä. Hänen hiihtoaan kuvataan myyttisin mitoin: kun hän potkaisee kerran, hän on silmän siintämättömissä, kun toisen kerran, on hän korvan kuulemattomissa ja kolmannella hän jo tavoittaa hirven. Kalevalan 13. runo ja Hiiden hirven hiihdäntä.  Myöskään Kalevalan kokoajalle Elias Lönnrotille hiihtäminen ei ollut vierasta: ”Katoslammin kylästä Suureen järveen hiihtäessäni oli 30 virstaa aivan umpea ja vähällä olin sillä taipaleella uupua” (Kirje Cajanille 1837).

Yksi monista suurhiihtäjistä on ollut tarinoiden mukaan Luomajoki, jonka hiihtotaidoissa on tutun myyttisiä ulottuvuuksia: ”Kun se oli kotuvasa lähteny Haapaveen kirkolle, johon oli matkaa nuin yli kahenkymmenen peninkuorman. Se kun oli kotinsa kartanolla pukannu ensi kerran ja Joutennivassa toisen kerran ja Jakituluksessa kolomannen kerran, nin sillä vauhilla se oli kirkolla ollu. Ettei sen ollu koko matkalla tarvinnu pukata kun kolome kertaa.” (Haapavesi, 1935). ”Aappo Luomajoki on ollut Suomen paras hiihtäjä. Hän oli ollut ikänsä metsämies ja oppinut hyväksi hiihtäjäksi sekä oppinut myös keittämään hyvät suksen voiteet. Sillon kun Oulussa oli ensimmäiset kilpailut, sinne hän oli mennyt. Ei hän ollut näyttänyt kilpailijalta. Pitkäkarvainen lammasnahka reuhka päässä, ja kun hänellä oli ollut paksunlaiset sukset, niin hän oli mennyt jonkun oululaisen halkoliiteriin ja suksen päältä veistänyt kirveellä liikaa puuta pois. Kyllä oli Oulun rouville nauru kelvannut, kun vanha ukko oli sellaisella oorningilla lähtenyt nuorten kanssa kilpailemaan. Mutta oli he naurunsa nähneet, kun ensimmäisenä se ukon karilas oli maaliin saapunut. Olivatpa jo käsillään kantaneet. Sitte oli hänet laitettu Tukholmaan, jossa oli saanut nimen: Suomen hiihtokuningas.” (Kärsämäki 1935).

Merkillinen hahmo on myös Juhani Peltosen Elmo, tuo Kainalniemen Hien parodinen suururheilija (Yleisradion kuunnelma 1977, romaani 1978). Elmo kahmii kymmeniä kultamitaleita sekä Andien talvikisoissa että  Derwangan kesäkisoissa. Andeilla Elmo voittaa mm. 50 kilometrin hiihdon, vaikka ottaa torkut kesken kisan, polttaa piippua maaliin tullessaan, muodostaa yksin koko Suomen kisajoukkueen, tekee yksin kaikki jääkiekko-ottelun maalit jne.

Hiihtämisen ja muun ruumiinkulttuurin harrastamiseen Suomessa ovat epäilemättä vaikuttaneet mm. suojeluskunta-aate, nuorisoseurat, kansanhiihdot, kansakoululaitos ja koulujen väliset hiihtokilpailut. Samainen koululaitos ja voimistelunopettajat ovat myöhemmin tosin vaikuttaneet myös päinvastaisesti: kapinamieliset oppilaat saattoivat väsähtää alituiseen äksiisiin, lintsata hiihtolenkeiltä ja vaeltaa mieluummin lähibaariin nauttimaan kahvia ja keskustelemaan ajankohtaisista ja ikäkauteen sopivista asioista. Näin ainakin omassa nuoruudessani 1970-luvulla.

Jotain samantyylistä on Tove Janssonin Taikatalven (1957, suom. 1958) hemulin ja muumilaakson muiden asukkaiden yhteentörmäyksessä. Hemuli rakastaa kaikenlaista urheilua, voimistelua, itsensä karaisua kylmässä joessa ja ennen kaikkea hiihtoa ja mäenlaskua. Muumipeikkokin uskaltautuu suksille, mutta kaatuu useita kertoja, väsähtää ja suuttuu. ”Miten ollakaan, yhä useampi ja useampi vieras hiipi jään alle onkimaan, ja lopulta loisti hiihtomäestä yksinäisenä hemulin keltamusta nuttu. Vieraat eivät pitäneet siitä, että heitä kiskottiin johonkin uuteen ja vaivalloiseen. Heistä oli hauskempaa istua juttelemassa siitä, millaista oli muinoin ennen kuin jäärouva tuli ja ruoka loppui. He kertoivat toisilleen, miten he olivat kalustaneet kotinsa ja kenen kanssa he olivat sukulaisia ja kenen kanssa seurustelivat ja miten kauheata oli ollut, kun suuri pakkanen tuli ja kaikki muuttui. He hiipivät lähemmäksi kamiinaa ja kuuntelivat toisia, kunnes heidän oma vuoronsa tuli kertoa”.

Hyviä hiihtokelejä!