Ilmastonmuutos ja kirjallisuuden aika

Käsittelen post doc -tutkimuksessani traumaattisia ja ylirajaisia muistikulttuureita kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Erilaisten ryhmien vaietut tai vaihtoehtoiset historiat, sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta, sota, terrorismi sekä ympäristökatastrofit tuottavat traumaattista muistikulttuuria. Viime aikoina olen pohtinut sitä, miten käsitys muistista muuttuu kirjallisuudessa, kun otetaan huomioon ihmisen sukupuuton mahdollisuus ja ei-inhimillisten voimien, kuten ilmastonmuutoksen, vaikutus ihmiselämän muistamiseen.

Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu (2015) ilmastonmuutos ja poliittinen väkivalta ovat keskeisimpiä uhkakuvia. Romaanissa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan hahmotellaan poispäin ihmisen ylivertaisesta asemasta. Kun lapsiterroristit asettuvat asemiin ihmisiä tappaakseen, elämän merkityksellisyyden suoma turva ei riitä vaan arvaamattomuus puhkoo reikiä ihmisen itseään varten rakentamalle turvallisuusvyöhykkeelle. Silti ihmisen paikka maailmankaikkeudessa on marginaalinen, ja kuudennen sukupuuttoaallon ollessa meneillään muistia ei voida enää ymmärtää vain ihmisen sukupolvijatkumon ja sen merkityksellisuuden näkökulmasta. Ajat risteävät ja kerrostuvat, mutta aika ei ole vain ihmisen aikaa, ja aika voi myös loppua.

Rob Nixon havainnollistaa käsitteellä hidas väkivalta (slow violence) sitä, miten aika kerrostuu ja tekee meidät helposti sokeiksi sille, mitä juuri nyt tapahtuu. Nixon määrittelee hitaan väkivallan vähittäin eteneväksi ja näkymättömäksi väkivallan muodoksi, jonka vaikutukset tapahtuvat monissa eri aikatasoissa. Tällaisia ovat hitaasti kehittyvät ympäristökatastrofit, kuten ilmastonmuutos, metsien tuhoutuminen tai sotien radioaktiivinen jälkivaikutus ja niiden aiheuttamat ihmisten ja ympäristön hitaat kuolemat. Hitaasti näännyttävää ja kuluttavaa väkivaltaa ei ymmärretä usein lainkaan väkivallaksi sen näkymättömyyden vuoksi, sillä väkivalta määritellään spektaakkelimaiseksi tapahtumaksi, jolla on selkeät rajat.

Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) ilmastonmuutoksen näkyvänä merkkinä toimii vesi kaikissa olomuodoissaan: tulvat, myrskyt ja veden niukkuus määrittävät sitä, miten ja missä eletään. Romaanissa käydään muistisotaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman tuhon ja öljysotien jälkeisenä aikana. Ihminen on jättänyt jälkensä maailman muistiin, ja muisti on keskeinen elementti tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamisessa. Romaani problematisoi sitä, keitä ovat ne ”me”, joiden muistoista ja menneisyydestä tulevaisuudessa kerrotaan. Teemestarin kirjassa ei kuvitella ainoastaan ihmisen menneisyyttä vaan siinä rikotaan totuttuja kulttuurin ja luonnon historian välisiä jakoja. Perhe, yhteiskunta ja ihmiskunta eivät ole ainoat johonkin kuulumisen mahdollisuudet, sillä myös vesi muistaa.

Muistia pidetään keskeisenä merkitysten ja arvojen muodostumisen paikkana, joka on vahvasti sidoksissa ihmisen kognitiiviseen kapasiteettiin, havaintoihin, ajatteluun ja itseymmärrykseen. Kuitenkin ekokriittiset ja posthumanistiset näkökulmat tekevät tällä hetkellä tuloaan myös muistitutkimukseen haastamaan ihmiskeskeistä ajattelua. Muistamisen viitekehys laajenee ihmiselämästä ja sukupolviketjuista ihmisen aiheuttaman luonnon tuhon tarkasteluun ja elonkirjon huomioimiseen. Sota, kidutus ja ihmisen aikaan saama tuho nyrjäyttävät paikaltaan oletuksen ihmisestä rationaalisena oliona tai suvereenina luonnon valtiaana.

Ekologisten kriisien edessä usko ihmisen vastuulliseen toimijuuteen joutuu koetukselle, ja ilmastonmuutokseen liittyvästä ahdistuksesta puhutaan jopa ilmastotraumana, tulevaisuuteen suuntautuvat traumaattisena kuvitteluna. Traumaretoriikka kertoo tunteiden merkityksestä ja siitä, miten moninainen affektiivinen ilmapiiri meitä ympäröi: syyllisyys ja vastuuntunto, pelko, toiveikkuus ja välinpitämättömyys. Näin vahvojen sanojen käyttäminen kertoo jotain myös ahdistuksen mittakaavasta sekä ennen kaikkea vallan ja hallinnan menettämisen pelosta. Ekologisia muutoksia on vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan, ja pakottavat muutokset osuvat ihmisyyden ydinkerroksiin, jatkuvuuden ja nautinnon haluun.

Kirjallisuus herättää pohtimaan muistin kesyttämättömyyttä ja ajan kerrostumia sekä ihmisen sivistyksen mittaa ja määrää. Onnellista loppuratkaisua ei voida varmuudella kirjoittaa, mutta lukijassa mahdollisesti tapahtuva muutosprosessi kiinnostaa kirjallisuudentutkijoita. Sen muutoksen aika on arvaamaton.