Jäikö se sinne?

Hiljaisuus herättää ihmisen aistit. Seuduilla, joissa yhteydet ovat pitkiä, on totuttava kuuntelemaan luontoa ja omaa sisintä. Suomalaisessa tarinaperinteessä tuttuja ovat kertomukset eelläkulkijoista, eellusmiehistä, ihmisen haamusta, etiäisistä tai varjosta, jotka tulollaan ennakoivat ehkä kaukaakin saapuvaa vierasta. Viimeistään tuolloin emäntä asettaa kahvipannun tulelle: ”Tiimaa ennen kun itte ihminen tulee taloon, puolta tiimaakin ennen, se tulee. Se on eelläkulkija”. Saatetaan kuulla tiukujen kilinää, ikkunat helisevät, ovet aukeavat tulijatta, kuullaan askelia tai odotettu vieras nähdään itsensä hahmoisena.

Ihmisen hahmo tai kaksoisolento tulkitaan usein kansanperinteessä kuoleman enteeksi. Niiden sairasvuoteelle kääntyneiden kohtalo, jotka nähdään kotinsa läheisyydessä kenties valkeissa vaatteissa, on sinetöity: pian näyn jälkeen kyseinen sairas kuolee.

Täysin varjoton ihminen on vasta kuoltuaan. Kotonakulkijoiksi kutsutut vainajaolennot liikuskelevat perinteisesti öiseen aikaan ääneti ja jälkiä jättämättä. Hankeen ei jää jälkiä, eikä siihen kuvastu varjoa. Kansainvälinen tarina kuolleesta sulhasesta, joka talvisena kuutamoyönä tulee hakemaan morsiantaan ajelulle, on ollut aikoinaan hyvin suosittu. Tarinaa on kerrottu Euroopassa Skandinaviasta Välimerelle saakka ja sitä on kutsuttu Lenore-tarinaksi G.A. Bürgerin aiheen pohjalta (1773) sepittämän balladin mukaan. Sen säilymiseen on vaikuttanut siihen sisältyvä loppusoinnullinen, sananparrenomainen lauselma, joka eri seuduilla ja eri maissa vaihtelee: ”Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös piikani pelkää?” Ruotsissa kerrotaan: ”Månen skiner, natten lider, döde mannen på hästen rider, är icke jungfrun rädd?” ja Saksassa: ”Der Mond scheint so hell, der Tote reitet so scnell, Annamirl, fürchst dich nicht?”

Tarinat kertovat myös vainajaolennoista, jotka kulkevat vaatimassa unohtuneita esineitä tai vaatekappaleita: sukaton sukkia, paidaton paitaa, tupakantuskainen piippuaan. Lapsivuoteeseen nääntyneet ikävöivät, jopa imettävät lapsiaan, lemmenkipeät tai mustasukkaiset vaanivat puolison uuttaa lemmittyä. Saita laskee kolikoitaan tai hopeitaan yökaudet ja tanssinhaluinen tanssii vielä laudalle jouduttuaankin sukkansa rikki. Juoppo valittaa hautuumaan aidalla kohtaloaan tuli suusta leiskuen, lapsenmurhaaja klappaa pyykkiä surmalähteellä. Ehtoollisleivän kätkenyt kopeloi luisilla sormillaan ikkunan karmia päästäkseen sisään.

Erittäin keskeinen henkilö vainajan haudassa pysymisen takaamiseksi on haudankaivaja. Hänet kuvataan mahdikkaaksi, joskin varsin juonikkaaksi mieheksi, joka mielestään riittämättömän palkkion takia nostaa kostoksi äsken haudatun takaisin kotiinsa. Huolestuneet omaiset saattavat levottomina kysellä: ”Jäikö se sinne?” Haudankaivaja on usein noita, tietäjä, tietomies, pohu ja ”pitkähatun kanssa yhteyvessä”. Hänen sanotaan olevan perso viinaksille: hautajaisissa on älyttävä tarjota riittävästi syötävää ja juotavaa, hänet on ensimmäisenä kutsuttava surutaloon ja tarjottava ”piirasta, voita ja viinaa.” Kerran eräs väki oli tarjonnut haudankaivajalle ”niin pitkiä ryyppyjä, ettei reessä pysynyt”. Jostain loukkaantuessaan hänen kuullaan pahaenteisesti tokaisevan ”tottapahan muistat” tai ”vielä te tämän muistatte” tai ”tottapahan koistanne löydätte”. Mitä kotoa löytyy?

Vastikään haudattu hämmentää kotona rokkapataa, keinuttelee keinutuolissa, hänen kuullaan kolisevan ja ilkikurisesti kysyvän: ”Vastaks työ tuletta, joha mie oon aikoi olt koton”. Hänen nähdään istuvan valmiina pitopöydässä tai ajavan saattoväen jäljessä ja kaatavan portinpylväät tullessaan niin kiireellä.

Joskus vainajan nostaja on joku muu mahdikas tietomies, joka nostattaa kuolleen tiettyä tehtävää varten. Talon kuollut emäntä toimittaa paimenen virkaa ja ajaa iltaisin lehmät kotiin; pohjoisessa porotokkia paimentavat näkymättömät apulaiset. Itäafrikkalaisen Zinza-kansan tietäjät saattoivat nostaa vainajia yöajaksi palvelijoikseen, jotka ”suorittivat yksinkertaisia töitä herralleen hitaalla, apaattisella tavalla” ja jotka päiväsaikaan asetettiin liikkumattomina tietäjän asunnon pimeään nurkkaan odottamaan yötä ja uusia tehtäviä.

Karibian alueen afroamerikkalaiset kultit sisältävät uskon erilaatuisiin vainajiin ja esi-isien henkiin, jotka personoituvat uskonnollisissa menoissa. Ehkä tunnetuimpia tämänkaltaisia tieten nostatettuja kulkijoita ovat kirjallisuutta ja vallankin elokuvaa kansoittaneet zombiet. Yö voodoo-saarella (eng. I Walked with a Zombie) on Jacques Tourneurin ohjaama kauhuelokuvan klassikko vuodelta 1943 – se perustuu väljästi Charlotte Brontën kirjaan Kotiopettajattaren romaani.

Myös juutalainen mystiikka tuntee tämänkaltaisia demonisia hahmoja. Eräs keskeisimmistä on dibbuq (dybbuk), joka alun alkaen merkitsi yksinkertaisesti demonia, mutta myöhemmin sillä ymmärrettiin sielua, joka jonkun valtaisan syntinsä tähden saa ikuisesti vaeltaa etsien avuttomia uhreja elävistä ihmisistä, joihin asettuu. Tämän(kin) aiheen on varsinkin saksalainen elokuva käyttänyt perinpohjaisesti hyväkseen. Aiheesta on meneillään hieno sarja Teemalla.

Kekritapoja, pelottavia kummajaishahmoja, piruja ja zombieita SKS:n Juhlakalenterissa.