Jokunen kasku Suomen kirjallisuudesta

SKS:n kustannustoiminnalla on pitkä historia, ja se on ollut sekä uraauurtavaa että moniaalle haarovaa. Kun toisinaan esittelen SKS:n kirjastoa ryhmille ja yksittäisille vierailijoille, usein mainitsen, että omasta mielestäni eräs Seuran keskeisimmistä julkaisuista on kahdeksanosainen Suomen kirjallisuus (1963–1970). En yleensä perustele asiaa, näytän vain kovakantisen sarjan selkämykset ja kutsun miettimään.

*

Ansiokkaita kirjallisuushistorioita on julkaistu Suomen sivu, ennen ja jälkeen 1960-luvun. Näkökulmat ja painotukset ovat vaihdelleet, ja eittämättä kirjallisuudenhistoriaa ajatellaan aina kunkin kirjoitusajankohdan nykyisyyttä vasten. 2020-luvulla painotettaisiin kenties kirjallisuuden marginaaleja ja moninaisuutta, kaanoneitten varjoja ja kirjan osaa mediamurroksessa. Tällaista otetta enteiltiin jo vuosituhannen vaihteessa: yksittäisten kirjailijoiden tarkastelemisen sijaan Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) keskityttiin enemmän tyylisuuntiin, ajanjaksojen niveliin, ajan merkkeihin. Julius Krohnin sataa vuotta aiemmin (1897) julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet taas esitti Suomen kirjallisuuden aika lailla alkutekijöissään – tai paremminkin muodossa, jota emme oikein enää tunnista, niin paljon vettä on sittemmin virrannut ja kirjoja julkaistu. Omalta osaltaan Rafael Koskimies aloittaa Elävän kansalliskirjallisuutensa (1943‒1949) 1860-luvusta, jonka jälkeen ”kirjallisuus” alkaa muistuttaa jo tuntemaamme julkaisu- ja näytelmätoiminnan orgaanista kenttää. Koskimiehen kirjatrilogia painottuu myös hiukan toisella tapaa kuin 10 vuotta myöhemmin julkaistu Suomen kirjallisuus – johon tosin Koskimieskin kirjoitti aika lailla yksinään sarjan 4. osan. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia (1991) on puolestaan oikein kompakti yleisesitys, mutta aikajänteeltään melko suppeasti rajattu, aikansa kuva sekin, ja pääosin yhden ihmisen asiantuntija-arvio.

Suomen kirjallisuus on kirjallisuushistorioiden suhteen vedenjakaja. Ensinnäkin se on, kuten kirjallisuudentutkija Elina Arminen hiljattain esitti, ensimmäinen suomalaisen hyvinvointivaltion kirjallisuushistoria. Sen ote on teossarjan rakennetta myöten kirjallisuussosiologinen. Suomi vaurastuu, modernisoituu, muuttaa maalta kaupunkiin, Kekkosen Suomeen, ja tätä Suomen kirjallisuus laillaan peilaa; tämän kertomuksen Suomesta se kirjallisuutensa valossa muodostaa. Näin ollen on johdonmukaista, että teossarjassa Suomen kirjallisuus määritellään myös melko tiukasti valtiorajojen mukaan: suomenruotsalainen kirjallisuus katsotaan osaksi Suomen kirjallisuutta, mutta amerikan- ja australiansuomalaiset sekä Neuvosto-Karjalan kirjallisuudet jätetään pois; saamenkielistä kirjallisuutta ei juuri katsota osaksi Suomea – saamen kielillä julkaistua kirjallisuutta ei tosin noihin aikoihin vielä järin paljolti ollut – joten Suomen kirjallisuuden Suomen kirjallisuus on nykykatsannossa varsin homogeenistä, nationalistista ja rajaista. Sen moninaisuus ei, kuten Arminen tähdentää, liity kieleen – mikä näkyy esimerkiksi vähemmistökielien puuttumisena – vaan kirjallisuuden lajien monipuolistumiseen.

Vedenjakaja Suomen kirjallisuus kuitenkin on. Jos se sulkee pois, se ottaa myös mukaan. Jos se paaluttaa suomalaisen kirjallisuuden tietyllä tapaa, kyllä se myös antaa osviittaa, osoittaa, miten suomalaista kirjallisuutta voidaan tarkastella, miten sitä hyvinvointivaltiossa sopisi tarkastella – ja toisaalta, miten sitä ehkä tulevaisuudessa pitäisi tarkastella. Sen muodostama kertomus on siis aukkoinen, uudelleenkirjoittamista ennen pitkää kysyvä, mutta riittävän laaja ja täyteläinen, jotta kirjallisuutemme koko rikkaus piirtyy ensi kertaa kunnolla näkyviin. Modernin demokraattisen valtion kirjallisen kulttuurin synnyn ja kehityksen kuvauksenakin se on niin ikään mitä tähdellisin.

*

Suomen kirjallisuuden syntyyn ja luonteeseen liittyy kaskuja, jotka kuvaavat mielestäni hyvin, millaisesta puusta kirjasarja on paperiksi valmistettu.

Suomen kirjallisuuden kapellimestarina tai päällysmiehenä toimi kansanrunoudentutkimuksen professori Matti Kuusi – mies, jonka ansio oli kuulemma se, ettei hän ollut kirjallisuudentutkija! – ja seitsemänvuotiseen suururakkaan osallistui aikansa merkkimies merkkimiehen perään, kaiken kaikkiaan yli seitsemänkymmentä ”kirjallista sekatyöläistä”. Tänään tuo kokoonpano vaikuttaa huvittavan miesvoittoiselta, vaikka joukkoon sulautui myös Annamari Sarajaksen ja Pirkko Alhoniemen kaltaisia akateemikkoja, Eila Pennasen kaltaisia kirjailijoita sekä Rauni Purasen ja Kaarina Salan kaltaisia tutkijoita ja kirjasto- ja arkistoalan ammattilaisia. Kuvaavaa myös on, että hankkeeseen otti osaa miehiä, joista osa oli jo kirjoittanut oman kirjallisuushistorian (Rafael Koskimies) ja joista osa oli sellaisen vielä myöhemmin kirjoittava (Kai Laitinen).

Ensisijaisen hykerryttävää Suomen kirjallisuuden synnyssä ei ole kuitenkaan sen lopullinen kirjoittajakokoonpano, vaan syntyyn liittyvät suhteet: vehkeilyt, vaiheilut, vähän välirikotkin.

Aloitan varainhankinnasta: Suomen kirjallisuuden julkaisivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja kustannusosakeyhtiö Otava, mutta varat antoi Apu-lehti.

Ojentaessaan sarjan viimeisen osan itselleen presidentti Kekkoselle Matti Kuusi kertoo rahoituskuvion taustat. Ns. Kesäyliopisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan enemmän tai vähemmän kytkeytynyt vaikutusvaltaisten henkilöiden ystäväpiiri tai miesopisto oli maaliskuussa 1959 keksinyt pyytää Apu-lehden omistajan ja toimitusjohtajan Olli Lyytikäisen sekä toimituspäällikkö Pauli Myllymäen lounaalle kuulemaan ideaa ”Suuresta kirjallisuushistoriasta”. Voitelua oli tehty jo etukäteen, mutta kun Laulumiesten ravintolassa sitten kokoonnuttiin, niin kansatieteilijä ja SKS:n kustantamopäällikkö

”Toivo Vuorela oli laatinut puolen tunnin promemorian, jossa hän todisteli kirjallisuushistoriallisen suurteoksen hyödyllisyyttä ja jonka piti päättyä vaikuttavaan retoriseen nousuun ja vetoomukseen. Kun lukemista oli kestänyt viisi minuuttia, kuultiin toimitusjohtaja Olli Lyytikäisen välikysymys: ’Mitä se maksaa?’ ’Kuusi miljoonaa’, vastasi Vuorela ja jatkoi lukemistaan. Viiden minuutin kuluttua Olli Lyytikäinen ilmoitti: ”Apulehti maksaa kuusi miljoonaa.’ ’Kiitos’, sanoi Vuorela ja jatkoi lukemistaan. Kun oli kuunneltu vielä viisi minuuttia, toimituspäällikkö Myllymäki huomautti: ’Ellet nyt lopeta, voi sattua, että Olli Lyytikäinen peruuttaa lupauksensa.’” (Kuusi 1986, 225.)

Tarina ei kerro, vieläkö Vuorela jatkoi, mutta sen Kuusi mainitsee, että loppujen lopuksi summa oli 12 miljoonaa markkaa. Nykyrahassa se olisi lähemmäs 21 miljoonaa euroa, mikä vastaa karkeasti esimerkiksi puolta siitä apurahapotista, jonka Koneen säätiö myöntää vuosittain. Ehkä tätäkin kautta saa kuvan, millainen satsaus kirjasarja aikanaan oli.

*

Oma kaskunsa liittyy Suomen kirjallisuuden ensimmäiseen osaan. Kuusen ja kumppaneiden suurisuuntaisessa visiossa Suomen kirjallisuus ei ensinnäkään ala esimerkiksi Aleksis Kiven Kullervosta (1859) tai Seitsemästä veljeksestä (1870), kuten koulunpenkissä ehkä opittaisiin; Kiveen päästään itse asiassa vasta sarjan kolmannen osan päätteeksi eli jossain 1500. sivun paikkeilla. Kirjallisuuden julkaisut – tuntemamme kirjallisuus tavanomaisessa merkityksessä – yleistyvät Ruotsin vallan aikaan ja tätä varhaista Fennica-kirjallisuutta tekijöineen käsitellään puolestaan Suomen kirjallisuuden toisessa osassa.

Ensimmäinen osa on sen sijaan ”kirjoittamatonta kirjallisuutta”, ja SKS:n toiminnan historian valossa se on kyllä luonteva avaus. Suomen kirjallisuus 1 käsittää siis ennen julkaisutoimintaa ja sen rinnalla eläneen suullisen perinteen eri muotojen – kansanrunojen ja -kertomusten, kansanlaulujen, uskomustarinoiden, eläin- ja ihmesatujen sekä muiden muistista laulaen tai jutellen välittyneiden kirjallisuuden muotojen – perkausta ja esittelyä. Ilmankos ”Kirjoittamaton kirjallisuus” on ollut näihin päiviin saakka folkloristien suosiossa!

Tutustumisen arvoinen se on myös muista syistä. Varsinainen kasku seuraa: alun perin Kuusi pestasi Suomen kirjallisuuden ensimmäisen osan kirjoittajaksi opettajansa Martti Haavion. Erinäisistä, henkilökohtaisistakin syistä Haavio kuitenkin alkuun vastusteli ja sitten nykytermein feidasi, joten Kuusi riensi itse häntä paikkaamaan ja kirjoitti pääosin yksin suurimman osan ensimmäisestä osasta. Tuloksena oli mahdollisesti vetovoimaisinta ja tyylikkäintä tieteellistä kirjoitusta tässä maassa – ja parasta, mihin Kuusi on tyylissä taitanut. On ylipäänsä vaikea uskoa, että sama ihminen on voinut kirjoittaa akateemisia kirjoitusoppaita, teknisesti eri näppärää runoutta, jotakuinkin lukukelvottoman väitöskirjan (Sampo-eepos,1949) sekä myöskin tämän. Tyylin mestari Kuusi kyllä olikin.

Kekkoselle Kuusi joka tapauksessa lasketteli:

”Ken tahtoo, voi Suomen kirjallisuudessa nähdä 60-luvun tyylitaidon tai tyylitaidottomuuden kollektiivisen monumentin, tai kirjallisuustieteellisten aspektien panoraaman, tai miksei toimittajien ja kirjoittajien asenteiden ja ennakkoluulojen paraatin.” (Kuusi 1986, 226.)

*

Kolmas kasku liittyy niihin syihin, joiden vuoksi Haavio vetäytyi Suomen kirjallisuudesta. Kuusi sanailee eräässä toisessa teoksessaan (Ohituksia, 1985), että tosiasiassa koko hanke polkaistiin käyntiin yhden Helsingistä Varkauteen suuntautuneen automatkan aikana. Idean isä oli kenties Haavio, mutta auton kyydissä hän ei istunut. Pienessä punaisessa volkkarissa vänkärin paikalla istui Kuusi, autoa ajoi edellisyön valvonut Eino S. Repo.

Apu-lehdessä – kuinkas muuten – tuolloin toimittajana työskennellyt Repo kuuluu olleen varsinainen erikoismies jo ennen Yleisradio-aikojaan, mutta Haavion mielestä Repo oli yksinkertaisesti laiskuri: ”hän teki vääriä asioita välttyäkseen tekemästä oikeita asioita”. Haavio oli laatinut Suomen kirjallisuuden pohjakartaksi kuusiosaisen, lineaarisesti etenevän, jos kohta hetkellisesti proosaan ja lyriikkaan haarautuvan kirjallisuushistorian, mutta nyt, autossa, Kuusi ja Repo päättivät keskenään kahdesta lisäosasta, jotka lajiesittelyjen ja koko kentän kartoituksen kautta tavallaan räjäyttäisivät kirjallisuuden rajat – ja Haavion alkuperäisidean. Vähintään ne muodostaisivat Haavion laatimalle kronologiselle rungolle kaksi ajallisesti eri tavoin järjestäytynyttä poikkileikkausosaa.

Hymyilyttävin automatkaan liittyvä elementti tulee kuitenkin ilmi vasta Kuusen muisteluksen lopussa, kuin ohimennen:

”Kaikkiaan 72 tutkijaa ja kriitikkoa kirjoitti teoksen. Eino S. Revolta en saanut riviäkään.”

*

Mutta siis: miehet ideoimassa, miehet kirjoittamassa Suomen kirjallisuuden historiaa Apu-lehden suomin varoin, miehet hahmottamassa koko kenttää alhaalta ylös – kansanrunoudesta kauniiseen eli kaunokirjallisuuteen – vasemmalta oikealle, taidelyriikasta ajanvietekirjallisuuteen, lasten- ja nuortenkirjallisuudenkin juuri ja juuri muistaen. Kun lukuun otetaan myös eri lajityyppien kehityskaaret ja toisaalta esimerkiksi julkaisutoiminnan vähittäinen moninaistuminen 1900-luvun kuluessa, kurottaa Suomen kirjallisuus laajemmalle kuin monikaan kirjailijakeskeinen kirjallisuudenhistorian yleisesitys oli siihen mennessä kyennyt. Tämä ei ollut Martti Haavion alkuperäinen ajatus, mutta eittämättä Kuusen ja Revon ”avantgardistinen” häntä tuli virkistävällä tavalla heiluttaneeksi koiraa. Mitään päätäntöä tai loppusanoja sarjalla ei ole, mutta 2 ylimääräistä osaa ja 8 cm lisää selkämystä jämäköittää, jättää ilmaan – ja avaa kirjallisuuden määritelmiä, luonnetta ja kenttää osin uudellakin tavalla.

Suomen kirjallisuus oli myös ensimmäisiä selvästi laajemman asiantuntijajoukon yhteisesityksiä aiheesta. Suuren yleisön esityksenä sitä on kuitenkin vaikea pitää, siksi paljon ainesta siinä on. Oireellista myös on, että jos 8-osaiseksi paisunut kirjallisuushistoria oli jo itsessään kylliksi, niin sen rinnalla, rinnakkaisteossarjana, julkaistiin niin ikään 8-osainen Suomalaisen kirjallisuuden antologia (1963–1975), joka oli – ja on – liikaa, aivan liikaa.

Mitä miehet oikein ajattelivat? Ehkä ihan vain aikaansa. Jälkeenpäin katsoen 1960-luku oli Suomessa vuosikymmen, jolloin ei ainoastaan muodostettu hyvinvointivaltiota. 1960-luvulla Suomi kaupungistui, länsimaistui ja sitä kautta esimerkiksi kiinnostus kulttuuria kohtaan kasvoi. 1960-luvulla myös suuret tietosanakirjasarjat menivät, jolleivät nyt kuumille kiville, niin ainakin itseään arvostavan keskiluokan, lukevan yleisön kirjahyllylle – ehkä heti siihen vastikään hankitun television yläpuolelle. Uusi tietosanakirja (1960‒1966), Otavan iso tietosanakirja (1963‒1967), Fokus (1963‒1966), Combi (1969‒1970), Facta (1969‒1971)… miksei siis myös yksinomaan kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyvää selkämyssarjaa?

Jos ajatusta näin ajaa, niin ehkei Suomen kirjallisuutta ollut alun pitäenkään laadittu kannesta kanteen luettavaksi – vaikkakin kyllä kirjallisuudenopiskelijan kidutukseksi – vaan selailtavaksi, kotiin hankittavaksi, näyteltäväksi. Ehkä tuo ”tyylitaidon tai tyylitaidottomuuden monumentti” tarvittiin ihan vain muistuttamaan, että ”kansa ilman kansalliskirjallisuutta on sivistyskansana kuollut”, kuten Kuusi tuumasi. Nyt ainakin olisi näyttöä!

Näytön paikka oli, ja sitten se meni. 60 vuodessa, internetin tultua puhelimiin ja kirjahyllyjen miltei jo kadottua kodeista – televisioiden vastaavasti kasvaessa kirjahyllyn kokoisiksi – on tietokirjasarjoista tullut jätettä. Hyvinvointivaltiotakaan ei pian enää ole, eivätkä Suomen kirjallisuuden selkämyksetkään suuresti houkuttele. Kulttuurista leikataan, ja se tarkoittaa, ettei kirjallisuuttakaan nähdä niinkään kansallisena pääomana kuin menoeränä. Sen sijaan, että kirjallisuus katsottaisiin yhteiseksi vauraudeksi, se näyttää olevan väärien ihmisten ”luksusta”.

Silti juuri näinä päivinä, 60 vuotta myöhemmin on vielä aivan hyvä hetki silmäillä Suomen kirjallisuutta. Millaisen kuvan suomalaisesta kirjallisuudesta se piirtää? Mistä sen laatimassa kertomuksessa kannattaisi pitää kiinni? Kun SKS:n kirjastoa esitellessä tyydyn usein vain näyttämään Suomen kirjallisuuden selkämykset ja kutsun ajattelemaan sitä merkkiteoksena mutten perustele, olen ehkä asiaa tarkemmin miettimättä kutsunut kysymään suomalaisen kirjallisuuden perään ylipäänsä. Ja jos suomalaista kirjallisuutta ajattelee muun muassa suomalaisen hyvinvointivaltion yhteisenä pääomana, eikö siitä sopisikin pitää kiinni?

Elina Arminen: The Literature History of a Welfare State: Kuusi’s Literary History. Teoksessa The Politics of Literary History. Literary Historiography in Russia, Latvia, the Czech Republic and Finland after 1990, toim. Liisa Steinby et al, 2024. Cham: Palgrave Macmillan.

Rafael Koskimies: Elävä kansalliskirjallisuus. Suomalaisen hengen vaiheita 1860–1940. 1. 1944. Helsinki: Otava.

Rafael Koskimies: Elävä kansalliskirjallisuus. Suomalaisen hengen vaiheita 1860–1940. 2. 1946. Helsinki: Otava.

Rafael Koskimies: Elävä kansalliskirjallisuus. Suomalaisen hengen vaiheita 1860–1940. 3. 1949. Helsinki: Otava.

Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. 1897. Helsinki: SKS.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus. 1963. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus II. Ruotsin ajan kirjallisuus. 1963. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus III. Turun romantiikasta Aleksis Kiveen. 1964. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim.  Suomen kirjallisuus IV. Minna Canthista Eino Leinoon. 1965. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus V. Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. 1965. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus VI. Otto Mannisesta Pentti Saarikoskeen. 1967. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus VII. Kirjallisuuden kenttä.  1968. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi et al, toim. Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja. 1970. Helsinki: SKS ja Otava.

Matti Kuusi: Ohituksia. 1985. Helsinki: Otava.

Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. 1986. Helsinki: Otava.

Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. 1967/1991. Helsinki. Otava.

Yrjö Varpio et al, toim. Suomen kirjallisuushistoria. 1, Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. 1999. Helsinki: SKS.

Yrjö Varpio et al, toim.  Suomen kirjallisuushistoria. 2, Järkiuskosta vaistojen kapinaan. 1999. Helsinki: SKS.

Yrjö Varpio et al, toim. Suomen kirjallisuushistoria. 3, Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. 1999. Helsinki: SKS.