Karheaäänisen miehen huuto: Reino Rinne kirjailijana

Reino Rinne (1913–2002) aloitti kirjallisen taipaleensa kansankuvauksella. Tunturit hymyilevät (1945) ja Tie päättyy tunturin laella (1946) ilmestyivät heti sotien jälkeen, ja Erämaan omia ihmisiä (1949), Kullanhuuhtoja (1955) ja Ennen lähtöä (1963) seurasivat useamman, miltei vuosikymmenen mittaisenkin tauon jälkeen. Tuoreeltaan ne – neljä romaania ja yksi kertomuskokoelma – miellettiin osaksi Lapin kirjallisuutta, mutta tuotannon kasvaessa ja 1950-luvulle tultaessa Rinne yhdistettiin myös kirjailijoihin, joita Suomen kirjallisuuskeskustelussa kutsuttiin hetken aikaa kainuisteiksi. Nimityksessä oli kriittinen sävy. Varsinaista liikettä tai kirjallista ryhmää ei ollut, mutta erotuksena ajan hermolla kaupunkilaisuuttaan elävistä helsinkiläiskirjailijoista ja toisaalta Tampereen seudun työläiskirjailijoista, kainuisteja yhdisti ainakin pohjoisen kansanelämän kuvaus, perinnetietoisuus sekä sanonnassa tirisevä ”kansankielen mehu ja mahla”. Vuonna 1958 käydyssä radiokeskustelussa ”Kirjallisuutemme 1950-luku” pohjoisen kansankuvaajia puolustanut Matti Kuusi (1914–1998) esitti ehkäpä täsmällisimmän luonnehdintansa kainuisteista:

Lujat juuret voivat kuitenkin myös rajoittaa, eikä kirjailija välttämättä kehity ”vahvaan itsenäiseen luomiseen”, myönsi Kuusi. Hänen väitettään havainnollistavat osuvasti vaikkapa Reino Rinteen hyvät ystävät Heikki Lounaja ja Kalle Päätalo, joista molemmat tekivät pitkän kirjallisen uran mutta eivät teoksissaan yltäneet erityiseen kokeilevuuteen – omaan ääneen kylläkin. Toisaalta väitettä havainnollistaa – poikkeuksensa sääntöön – myös heitä paljon varhaisempi Pentti Haanpää, joka monia kainuisteja etevämpänä kynänkäyttäjänä kieltäytyi kustantamon pyynnöstä kirjoittaa ”helsinkiläisromaani”, mutta kirjekurssilla englantia opiskelleena tunsi kyllä hyvinkin noita Kuusen mainitsemia maailmankirjallisuuden suurimpia henkiä, esimerkiksi Joycea ja Woolfia. Haanpää pitäytyi tietoisesti valitsemassaan muodossa ja maailmassa ja kirjoitti niin, että mehu ja mahla tirisi, mutta toisaalta hän uudistui siirtymällä jo 1920–30-luvun taitteessa ekspressionismista realistisempaan kerronnan rekisteriin.

Myös Reino Rinne tunsi maailmankirjallisuuden suuret henget, erityisesti Shakespearen, Cervantesin ja Dostojevskin, ja myös hän eli ympäristössään lujin juurin: Koillismaa, varsinkin Posio ja Kuusamo eivät koskaan jättäneet häntä. Rinne oli kirjailijana pitkälti itseoppinut, ja kouluja hän oli käynyt oikeastaan vain kansakoulun Kansanvalistusseuran Kirjeopistossa; sen suoritettuaan hän kävi kirjeitse vielä suomalaisen kirjallisuuden ja suomen kielen esitystaidon kursseja sekä osan keskikoulun kursseista. 1930-luvun lopulla hän haki Yhteiskunnallisen korkeakoulun opiskelijaksi, mutta koulunkäynnin kaatoi vuoden jälkeen rahanpuute, siirtyminen sanomalehtityöhön ja lopulta, lopullisesti, talvisodan syttyminen.

Rinteestä tuli sanomalehtimies. Oppivuodet TK-komppaniassa, Kalevassa ja Kaltiossa, kaksivuotinen päätoimittajuus Lapin Kansassa sekä varsinainen ura perustamassaan Koillissanomat-lehdessä muokkasivat Rinnettä aloittelevana kirjailijana ja valmistelivat toisaalta hänen käännettään, sitä, jonka myötä hän todella kehittyi vahvaan itsenäiseen luomiseen.

”Kun alkoi tapahtua näitä luonnon taisteluvaiheita […] luonnon kimppuun käyminen joka tavalla, pohjoisen suuret valtavat hakkuut, tuntui välttämättömältä, että pitää kirjoittaa erilaista tekstiä, KOVEMPAA”, kertoi Rinne myöhemmin tv-dokumentissa Kiitos ihana maa (1993). Koillissanomien puuhamiehenä Rinne oli jo 1950-luvun mittaan hanakka, kärkäs ja sanavalmis kotiseutunsa puolustaja, mutta 1960-luvun lopulla myös hänen kirjallinen uransa sai uuden suunnan. Laveahko, usein herkäksi luonnehdittu, osin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kansankuvaus vaihtui ytimekkääseen, iskevään ”käyttölyriikkaan”: ajatusproteeseiksi, uforismeiksi, arkipäivän esseiksi, pohjoiseksi informaatioksi. Vastedes Rinne siirtyili luontevasti aforismien, puhekokoelmien ja kertovan proosan väliä, mutta tekstien aihepiirit liittyivät lähes järjestään ekologisiin kysymyksiin.

Käänne tapahtui teoksella Anna minulle atomipommi (1970). Kuvaavaa on, että Rinne oli kahta vuotta aiemmin, 55-vuotiaana, jättäytynyt lopullisesti vapaaksi kirjailijaksi, työskenneltyään siis sitä ennen kolmekymmentä vuotta sanomalehdissä, ja Atomipommi merkitsi hänelle nyt yhtäältä vahvaa itsenäistä luomista, oman äänen syvenemistä ja toisaalta selvempää marginaalia, ainakin suurempiin kustantamoihin. Anna minulle atomipommi toi hänelle kirjallisuuden valtionpalkinnon, siitä tehtiin radiosovitus ja tv-elokuva ja sen pohjalta järjestettiin lausuntailtoja, mutta jo pari vuotta myöhemmin Rinne jäi ja tuli vastakin jäämään melko järjestelmällisesti vaille rahoitusta. Syystä esimerkiksi Kaukopuheluja-kokoelma (1974) alkaa sarkastisella ilmoituksella:

Laihempi leipä ja paitsioasema pohjoisen kirjailijana merkitsivät Rinteen käänteenjälkeistä kirjailijuutta siinä missä ”luonnon taisteluvaiheiden” seuraaminenkin. Kaupalliset kustantamot – varhaiset Rinteen teokset kustansi Otava ja Karisto – eivät ensinnäkään välittäneet, ja ymmärrettävistä syistä, Rinteen siirtymisestä Lapin- ja kansankuvauksesta aforistiikkaan ja rikotumpaan muotoon; Kariston kirjallinen johtaja Erno Paasilinna sanoi myös Rinteelle suoraan, ettei tämä mikään lyyrikko ole, ”kirjoita vain proosaa”. Karhunosa Rinteen laajasta tuotannosta vuosina 1971–1995 ilmestyi ensin eri pienkustantamoiden, lähinnä Kauko Kareen Alea-kirjan myötävaikutuksella, sitten omakustanteina. Toisaalta Rinne nimenomaan halusi saada teoksensa nopeammin julki, ja sellaisenaan, jotta teokset eivät menetä ajankohtaisuuttaan. Ne olivat myös tarkoituksellisen rosoisia, ”kirveellä veistettyjä”, jotta muoto ei olisi ristiriidassa ajatuksen kanssa.

Kielii provinssikirjailijalle poikkeuksellisesta myönteisyydestä, että Rinne pysyi paitsiostaan huolimatta aktiivisena, vaikka lukemattomat pohjoisen kirjailijat ovat saaneet todistaa, että syrjässä jää syrjään: kirjallinen kulttuuri, sen rahoittajat, kustantamot, vaikuttajat, kritiikki ja kirjallisuuskeskustelu painottuvat eteläiseen Suomeen, tapahtuvat eteläisessä Suomessa, varsinkin Helsingissä, ja ovat peli, jossa pohjoisen kirjailija voi vain hävitä.

Marginaalisuus merkitsi Rinteen kirjailijuutta myös sikäli, että hän oli parisen vuotta mukana Pohjoiset Kirjailijat -yhdistyksessä, joka perustettiin 1962 Lapin läänin alueella asuvien kirjailijoiden tueksi ja heidän asemansa parantamiseksi. Yhdistys vaati Rinteen mukanaolon aikoihin muun muassa vähälevikkisen kirjallisuuden tukemista, mutta Rinteen omissa äänenpainoissa korostui myös kirjailijan asema. Hallituksen jäsenenä hän esitti vuonna 1964 läänin kirjailijanviran perustamista, minkä lisäksi tarvittaisiin erillinen Lapin läänin kulttuurirahasto, jotta pohjoisessa elävien kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden toimintaedellytykset kohenisivat. Myöhemmin syntynyt Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahasto oli askel tähän Rinteen osoittamaan suuntaan, mutta sekin lopulta pieni, vaatimaton, näkemyksetön ja ohikohdentunut: ”Valitettavasti Pohjois-Suomen rahaston horisontti ei ulotu Lappiin”, soimasi Rinne (Olen puhunut, s. 16).

Vapaaksi kirjailijaksi jäätyään ja Pohjoisista Kirjailijoista erkaannuttuaan Rinne esitti 1970-luvulla muun muassa kirjailijapalkkaa, jota maksettaisiin niille parille sadalle ammatikseen kirjoittavalle, jotka jäävät valtion taiteilija-apurahojen ja läänin taidetoimikuntien tuen väliin. Kirjailijain asiathan olivat pitkin 1900-lukua enemmän tai vähemmän retuperällä, ja siinä missä noihin aikoihin toinen lapinmies, Rinteen ystävä Timo K. Mukka oli aktiivinen kirjailijapalkan ajamisessa, löi Rinnekin siis omalla tahollaan rumpua. Erikoista kyllä, juuri siellä missä kirjallinen kulttuuri kukoisti, aloitteellisuutta kirjailijan toimeentulon asioissa näyttäisi olleen vähemmän, täytyihän esimerkiksi Pohjoisten Kirjailijoiden oikeastaan painostaa Kirjailijaliittoa, jotta asiaa ylipäänsä vietäisiin eteenpäin. Jos syrjässä jää siis syrjään, sieltä kenties näki selvemmin tilanteen epätasa-arvoisuuden – ja siellä apu oli sekä Mukan että Rinteen mukaan jopa enemmän tarpeen.

Näkyvänä hahmona Rinnettä pidetään ns. Kuusamon koskisodassa. Rinteen aktiivinen toiminta Kuusamon seudun koskien, erityisesti Kitkajoen valjastamista vastaan ja muun muassa Juuma-Jyrängin kansallispuiston puolesta (mikä toteutui Oulangan kansallispuiston laajentamisena vuonna 1989) ei jäänyt pelkästään nimimerkki Kitkalaisen merkintöihin Koillissanomissa, kirjoituksiin muissa sanomalehdissä tai paikalliseen pilalehti Muikkuun, joka Rinteen mukaan oli järeä taisteluase koskisodan käydessä kuumimmillaan vuonna 1961.

Rinne osallistui myös Imatran Voiman ja Pohjolan Voiman välisen koskiosuuksien kilpaostelun estämiseen osana vähäväkistä kuusamolaista luonnonsuojelurintamaa. Se vaikutti kirjoittamalla, mutta myös tekemällä useita vaikuttajamatkoja Helsinkiin. Näillä karvalakkilähetystön matkoilla pääministerille esitettiin komiteaa selvittämään vesivoiman mielekkyyttä ylipäänsä – mikä oli ajan oloissa ainutlaatuista – ja valtiovarainvaliokunnan kauppa- ja teollisuusjaostolle vinkattiin siitä, että lakimuutosehdotus valtion koskiosuuksien luovuttamisesta sopisi unohtua. Koskisodan asemasotavaiheen ratkeaminen olisi näet edellyttänyt lakimuutosta, jossa valtioneuvostolle annettaisiin oikeus siirtää valtion omistamia koskiosuuksia valtion omistamalle voimayhtiö Imatran Voimalle, ja Imatran Voima voisi sitten käyttää niitä kaupankäynnin välineenä neuvotellessaan yksityisomisteisen Pohjolan Voiman kanssa jatkosta. Tästä syystä kuvioon oli nostettu myös Iijoki. Tavoitteena oli siis siirtää valtion omistamia koskiosuuksia valtion omistaman Imatran voiman piiriin, jotta toisella sodan osapuolella olisi lopulta lain edellyttämä enemmistöosuus koskista ja koskirakentaminen pääsisi alkamaan. Iijokisuunnitelman mukana pöydälle nousi myös esitys Kitkajärven vesien kanavoimisesta Iijokea pitkin Pohjanlahteen, mikä tarkoittaisi Kitkajoen virtaussuunnan muuttamista, sen niskan patoamista ja koko jokiuoman kuivumista. Vasta Iijokisuunnitelman tulo päivänvaloon 1961 sai enemmistön kuusamolaisista kääntymään koskirakentamista vastaan. Koskiensuojelulaki astui voimaan 1987. Sota kesti yli kolmekymmentä vuotta.

Koskisota kulkeutui Rinteen proosaan, ja sen Rinne kertoo olleen merkittävin vaikuttaja siihen, miksi hän muutti ilmaisuaan iskevämmäksi – miksi luonnon ihailun aiheet vaihtuivat luonnon puolustamisen teemoiksi: kun nyt näyttää siltä, että ”ihminen pystyy oman asuntonsa räjäyttämään olemattomiin”. Vaikka Anna minulle atomipommin ekologiset aiheet laajenevat kestokääreisiin ja typpiyhtiöihin ja yksittäisinä kuvina esiintyy keskitysleirejä, atomipommeja ja sotilasjunttia – toisin sanoen tuon ajan keskeistä maailmanpolitiikan kuvastoa – palaa kirja uudelleen ja uudelleen juuri Kuusamon koskisotaan. Kuvaavaa on, että iskevien, runomuotoisten tekstien jälkeen Anna minulle atomipommi päättyy Kitkajärven ongelma -nimiseen osioon, jonka ainoa teksti on ”karkaisuvesi”. ”Ongelma” se on, koska koskisota ”on käynnissä oleva, oloissamme ainoalaatuinen kamppailu”, johon teoksen ilmestyessä voidaan vielä vaikuttaa.

”Kaikki elämän ongelmat ovat aluksi paikallisia”, Rinne sanoi Kaltion haastattelussa 1971 (Olen puhunut, s. 110). Helsingistä käsin katsottuna Kitkajärven ongelma voi vaikuttaa etäiseltä, mutta Rinteelle se oli lopulta paitsi omaa elämänpiiriä myös ehdottoman yleismaailmallinen, ensin Pohjois-Suomen, sitten Suomen, sitten Skandinavian ja lopulta koko maailman ongelma. Nimenomaan tässä järjestyksessä: paikalliset ongelmat laajenevat säteittäin, erilaisin riippuvuus- ja hyväksikäyttösuhtein ulommas. Sotienjälkeisessä Suomessa ”pohjoinen luonnonvalloitus”, siis pohjoisen Suomen metsävarojen järjestelmällinen haltuunotto, soiden ojittaminen, mineraalivarojen hamuaminen ja jokien valjastaminen – Lokka, Porttipahta sekä monet muut tekojärvihankkeet – olivat strategisen tärkeitä suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiolle ja toisaalta sotakorvausten maksamiselle. Rinteen vuonna 1980 ilmestyneessä Tuntematon työtön -romaanissa hahmottuu, että vastaavanlaisia prosesseja on käynnissä niin Skandinaviassa kuin Kanadassakin. Mutta kuten Rinne aiheesta kritisoi, etelävetoinen pohjoisen mestarointi yhteiskunnallisen kehityksen nimissä vaikutti ensisijaisen kielteisesti sekä pohjoisen luontoon että paikallisten ihmisten elämään: Mitä Sompion allasevakot – ympäristöpakolaiset – saivat Suomen suurimman aapasuon ja elämänpiirinsä hukuttamisesta? Miten Osaran aukeat – Etelä-Suomesta johdettu metsänhoitokokeilu, Euroopan suurimmat avohakkuut – hyödyttivät Pudasjärven ja Posion asukkaita pidemmällä tähtäimellä?

Jos ”luonnon, ihmisen, elämän jatkuminen” nousivat Rinteen katsannossa yhä tärkeämmiksi, puolesta puhuttaviksi asioiksi, oli pohjoisen, siis erityisesti Koillismaan ja Lapin asukkaiden elämäntavan ja heidän elämän edellytystensä jatkuvuuden turvaamista puolustettava. ”Pohjoinen on muulle Suomelle yksin matkailun kannalta korvaamattoman arvokas” (Olen puhunut, s. 106), suhteutti Rinne, joka oli mukana Kuusamon matkailulautakunnassa 1954 ja muun muassa pilkoittamassa Oulangan retkeilyreittejä, mutta muu Suomi vasiten tahtoi tuon korvaamattoman arvokkaan pohjoisen tyhjenevän ihmisistä. Rakennemuutosta oli joudutettava, pohjoisen luontaiset elinkeinot hylättävä ja työttömät houkuteltava etelään.

Tätä taustaa vasten myös koskisota oli Rinteelle kamppailua paitsi luonnon myös ihmisen, ennen kaikkea Pohjoisen Suomen ihmisen puolesta. Atomipommin avaavan ”huutosarjan” runo ”Pohjoinen huuto” ei tee eroa ihmisnisäkkään ja poron, piekanan, ketun tai karhun välille, vaan heille kaikille on langetettu sama kuolemantuomio, heidän kaikkien elämän ja keinon jatkuvuus on uhattuna:

Niin, miksi? ”Eikö tämä ole viho viimeistä suomalaista sisällissotaa? Raha ja ahneus vastaan ihminen – ihminen, joka ei ole vahvoissa väkevä, ihminen jota kuitenkin itsensä vahvoiksi tehneet hallitsevat kuin kerberokset” (Anna minulle atomipommi, s. 18). Atomipommin kaltaiset sotaisat käsitteet vähenivät Rinteen tuotannossa 1970-luvun mittaan ja korvautuivat rauhan sanoilla, mutta johtoajatuksestaan hän ei luopunut: elämän jatkuminen on turvattava, elämää sen kaikissa muodoissa suojeltava. Sodan käynyt ihminen kyllästyi sotaan itse asiassa jo 40-luvulla eikä halunnut siitä, ainakaan sellaisenaan, enää kirjoittaa – Rinteellä oli valmisteilla romaani Lapin sodan tuhoista, mutta sen hän hautasi pöytälaatikkoonsa jo ennen Atomipommiaan.

Rinteen varmasti tunnetuin runo päättyy sanoihin:

Rinne oli veden kirjailija, vesi oli hänen elementtinsä. Kirjoittaessaan 1970-luvulta alkaen toistuvasti ”elämänkentästä” Rinne piti vettä aina ja kaikkialla elämän perustana, ”eihän elämänkentässä ole mitään toista ainetta tai elementtiä, jonka kanssa joutuisimme enemmän tekemisiin kuin vesi” (En ole vaiennut, s. 27). Kirkasta, kovaa, puhdasta, juoksevaa – Kitkajärven vettä, ”Kimalajan” ylängön jumalaista vettä. Rinne oli veden kirjailija, mutta ei siis minkä tahansa veden, vaan paikallisten vesien, ennen kaikkea Koillismaan, Kuusamon seudun, Kitkajärven vesien kirjailija. Kitkan kovat veet muistuttivat ajasta ennen ihmistä, jääkaudesta, maan syväajasta, veden ikuisuudesta, jota lyhytnäköinen ja turhanaikainen ihminen on nyt sotkemassa. ”Jos elämänmenon saattaminen Suomessa, Ruotsissa, kaikessa maailmassa tähän nykytilaan, jossa ihminen on joutunut sivustakatsojaksi, on järkeistämistä, niin on pakko epäillä ettei ihmisjärki ole elämänkentän käyttökelpoista henkistä energiaa” (Tuntematon työtön, s. 100). Pohjois-Suomen vesien valjastamisessa näytti ilmeisesti pitkään olevan nimenomaan järkeä, mutta elämänkentän näkökulmasta pohjoisessa luonnonvalloituksessa pääosassa ei olekaan ihminen, vaan suurteollisuus.

Vesi oli Rinteen elementti, mutta elämänkentän käsitteen käyttö antaa vihin huomattavan monipuolisesta ympäristöajattelijasta. Ensinnäkin Rinnettä voi hyvin syin pitää jopa ensimmäisenä suomalaisena kirjailijana, joka käsitteli systemaattisemmin laulujoutsenta laajempia ekologisia kysymyksiä. Laulujoutsenella viittaan toiseen lapinkirjailijaan, Rinteen aikalaiseen Yrjö Kokkoon, jonka samannimisellä teoksella (Laulujoutsen, 1950) oli ratkaiseva vaikutus joutsenten rauhoittamisessa ja lajikannan elpymisessä. Vaikka myös Kokko viittasi muissa teoksissaan vähintäänkin epäsuorasti pohjoisen luonnonvalloituksen ekologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin, vasta Rinteen kaltainen riuska ”Posion karhu” toi ryöstötalouden selvemmin näkyviin. Luonnonsuojelun aihelmia suomalaisessa kirjallisuudessa oli toki esiintynyt siellä täällä ennen heitäkin, ja tavoilla, joiden ekokriittisen juonteen vasta myöhempi tutkijankatse kykeni tavoittamaan, mutta vielä Rachel Carsonin Äänettömän kevään (1963) jälkeenkin moni suomalainen kirjailija oli kirjoissaan yllättävän hiljaa tästä aihepiiristä ja kenties myös vailla omakohtaista kosketusta siihen, mitä luonnon raaka hyväksikäyttö – ”osarointi” ja ”seiskarointi” käytännössä tarkoittavat.

Jo melko tuoreeltaan Rinne osoittikin elämänkenttää suojellessaan sanoja myös kanssakirjailijoille. Sähkeitä tähdissä -kokoelmassa (1971) runossa ”Elämää juoksuhaudoissa” hän kirjoittaa, suorastaan syyttää:

Olisi kuitenkin erheellistä mieltää Rinne yksiselitteisesti luonnonsuojelijaksi. Luonnon- ja ympäristönsuojelun käsitteitä Rinne näet vältteli ja esimerkiksi koskisodan aikoihin hän ei halunnut profiloitua julkisena keskustelijana luonnonsuojelijaksi, koska katsoi siitä olevan asian edistämiselle lähinnä haittaa. Melko pian käänteensä jälkeen Rinne siirtyikin käyttämään juuri elämänkentän käsitettä. Luonto ei perimmiltään suojeluamme tarvitse, eikä sitä Rinteen mukaan yleensä voi edes tehdä: ”mitä vähemmän toimintaa itse luonnossa sitä eheämpänä ja puhtaampana se säilyy”, hän kirjoitti Sähkeissä (s. 46). Ympäristönsuojelu taas lipeää herkästi ”typerän likinäköiseksi” ihmisen etu- tai erioikeuksien suojeluksi (Tuntematon työtön, s. 162) ja siinä painottuu valtionhallinnollinen ohjaus; ohjaus, jossa talous painaa aina vähintäänkin piirun verran luontoarvoja enemmän. ”Ympäristönsuojelu: deodorantin ja meikin käyttöä. Ja ponnekaasun.” (Hirmuliskojen aikaa, s. 40.) Silti elämänkentän suojelussa on kysymys etupäässä juuri ihmisen suojelusta: ”Ihmisen kaiken toiminnan on siis sopeuduttava luontoon siten että elämänkenttä kestää eikä sen tasapaino miltään osin horju. Tällä tavalla ihminen suojelee nimenomaan omat etunsa” (Ylistämättä alistettu, s. 34) eli tarkentaen omat edellytyksensä elämään, tulevaisuutensa.

Rinteen laajaa, kolmisenkymmentä teosta käsittävää tuotantoa lukiessa ei voi välttyä pessimistisen luontokirjailijan vaikutelmasta. Osuvasti Pertti Sillanpää on tarkentanut tuon ajattelun sävyä ja pitänyt Rinnettä ennen muuta teknopessimistinä. Rinne tosiaan kirjoitti Atomipommista alkaen vuosikymmenien ajan teknokulttuurin pirusta, turpoelintasosta, koneesta, jonka kanssa ihminen on käynyt likinäköisyyttään ja ahneuksissaan heilastelemaan:

Länsimainen suurteollisuus yhtiöineen, lisääntyvä energiankulutus ja moderni teknologia rinnastuvat Rinteen katsannossa toisin sanoen hirmuliskoihin:

Ihmisen itsensä suhteen Rinne ei kuitenkaan ole niin kielteisen lohduton. Ääni on karhea – tai kuten Atomipommin ensimmäinen pitkä proosaruno esittää, ”Tämä on karheaäänisen miehen huuto / tämä ei ole runoilijan huuto” (s. 7) – mutta tosiasiassa Rinteen ihmiskuva oli paikka paikoin hyvinkin myönteinen ja toiveikas. Se liittyy hänen kirjailijan äänensä idealismiin, Rinne nimittäin esittää hyvinkin usein, että toimintaansa muuttamalla ihminen ja elämänkenttä voidaan kyllä vielä pelastaa. Toistuva ”Puolet pois” -ajatuskaan ei missään kohtaa sisällä sellaisia autoritaarisia tausta-ajatuksia, joihin vaikkapa Rinteen hyvin tunteman Pentti Linkolan ajattelu sortuu. Varsinkin 1980-luvun uforismikokoelmissa Sopusoinnun tie (1986), Totaalinen rauha (1987) ja Kiitos ihana maa (1991) kriittisten aikalaishuomioiden seasta alkaa sirottua yhä enemmän uskoa tulevaisuuteen, unelmaa luontosodan päättymisestä. Rinteen viimeisessä teoksessa, Luotiin Koillismaa -romaanihybridissä (1995) nykypäivää, elämänkenttää ja luontoa katsotaan hetki jo kaukaisesta tulevaisuudesta käsin, hirmuliskojen ajan päätyttyä.

Kyllin ei voi myöskään korostaa Rinteen huumorintajua. Vakavasta, teknopessimistisestä asiastaan huolimatta Rinteen proosa on kautta linjan naljailevaa, joskus sarkastista, joskus hirtehistä. Musta sappi kuitenkin puuttuu, ja ajatusproteeseja, uforismeja ja kirveellä veistettyjä runoja leimaa pikemminkin reippaus, iskevyys, särmä kuin masentunut vanhan miehen kyynisyys. Luen huumorintajuiseksi leikittelyksi jo teosten nimet alaotsakkeineen, Kimalajan ja osaroinnin kaltaiset käsitteet tai vaikkapa nämä yksittäiset uforismit:

Rinne itse hiihti omaääniseksi kirjailijaksi lopulta hyvin määrätietoisesti ja omin ehdoin. Puhe kainuisteista jäi 1960-luvulle ja Rinne kauemmas marginaaliin, mutta on lumoavaa, miten oikeassa Matti Kuusi pohjoisen kansanelämän kuvaajia puolustaessaan lopulta oli, semminkin kun hän ei voinut tietää, millainen huutavan ääni, uuden tyypin kainuisti, Rinteestä kehkeytyisi. Toki Rinteen asema kirjallisuuden kentällä 1970–90-luvuilla heijastaa karusti provinssin tai syrjän asemaa Suomessa ylipäänsä. Saavatko pohjoisen kirjailijat äänensä riittävän kuuluviin tänäänkään?

Rinne kirjoitti vastaan, se on selvä, ja Rinne kirjoitti puolesta, puolustaen. Yli neljänkymmenen vuoden ajan, koskisodan alkumetreiltä lama- ja euro-Suomeen, Rinne jaksoi muistuttaa, että luonnon herrastelu, ylikulutus, törsäys sekä ennen kaikkea metsiin sekä jumalaiseen veteen kohdistuvat hyökkäykset tulee torjua. Sanoma on edelleen ajankohtainen, jopa niin että Rinteen ajatukset voivat tuntua nyt varsin itsestäänselviltä. 2020-luvun metsäkeskustelu hiilinieluineen, pohjoisen Suomen kaivoshankkeista puhumattakaan, kaipaa silti sellaista elämänkentän puolestapuhujaa, joka Rinteen tavoin pitäisi ääntä nimenomaan kaunokirjallisuuden kautta. Oulujoen pohjoispuolella on myös edelleen ihmisiä. Ja vaikka Kitkajoki yhäkin kuohuu, ei tuota jumalaista vettä katsoessaan voi olla pohtimatta, kuinka uusia koskisotia tulee ja on tälläkin hetkellä käynnissä; ja kuinka herkästi näissä konflikteissa luonnon puolelle asettuviin, esimerkiksi Elokapinan aktiiveihin, suhtaudutaan samalla tavoin kuin Rinteeseen vuosikymmeniä sitten:

Tuo ”jostakin” tiesi paikkansa uforismissa – niin kuin tuo ”joku Reino Rinnekin” tunsi paikkansa elämänkentässä.

Kononen, Silja: Mitä voimme oppia Reino Rinteeltä. Kaltio 4/2025. s. 4–8.

Kuusi, Matti: Pohjoiset reservit. Epätieteellisiä puheenvuoroja. 1965. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kuusi, Matti (Piipää): Ärsykkeitä. Kainuistit. Suomalainen Suomi 5/1953. s. 315–316.

Leskelä, Elli: Reino Rinne 1913–1953. Nuoruus ja vaellusvuodet. 1989. Kuusamo: Koillissanomat.

Massa, Ilmo: Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. 1994. Helsinki: Gaudeamus.

Rinne, Reino: Anna minulle atomipommi. Ajatusproteeseja. 1970. Helsinki: Alea-Kirja.

Rinne, Reino: En ole vaiennut. Arkipäivän esseitä. 1976. Helsinki: Alea-Kirja.

Rinne, Reino: Hirmuliskojen aikaa. Runoja, uforismeja. 1977. Helsinki: Alea-Kirja.

Rinne, Reino: Olen puhunut. Pohjoista informaatiota. 1973. Helsinki: Alea-Kirja.

Rinne, Reino: Sopusoinnun tie. Elämänkentän uforisteilyä. 1986. Kuusamo: Karhu-Kirja.

Rinne, Reino: Sähkeitä tähdistä. Uforismeja. 1971. Helsinki: Alea-Kirja.

Rinne, Reino: Tuntematon työtön. 1980. Kuusamo: Karhu-Kirja.

Rinne, Reino: Ylistämättä alistettu. Havaintoja ongelmien kalmistosta. 1978. Kuusamo: Rinteen Kirjakauppa.

Ruuttula-Vasari, Anne ja Sanna-Kaisa Juvonen (toim.): Oulanka – kuohujen keskeltä kansallispuistoksi. 2006. Oulu: Metsähallitus, Pohjanmaan luontopalvelut.

Sillanpää, Pertti: Aatos, eetos ja paatos. Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun. 2006. Inari: Kustannus-Puntsi.

Reino Rinteen kirjailijahaastattelu, haastattelija Anne Suomi-Latvus. 1971. SKS, L83-86.

Reino Rinne tarpeesta kirjoittaa kovempaa tekstiä, tv-dokumentissa Kiitos ihana maa, käsikirjoitus, kuvaus ja ohjaus, Pauli Sipiläinen, esitetty TV1 24.5.1993. Yle Elävä arkisto, katsottu 7.10.2025.

Lindfors, Jukka: Kirjallinen modernismi murtautui esiin 1950-luvulla. Yle 3.5.2010. https://yle.fi/a/20-83535, katsottu 7.10.2025.