Kärjet, Kurviset ja Mateli Kuivalatar

Viime vuonna vietettiin säveltäjä, pianisti, kapellimestari, tuotantopäällikkö, sovittaja Toivo Kärjen (1915–1992) satavuotisjuhlavuotta. Järjestettiin konsertteja, kuunneltiin Kärjen ikivihreitä. Kaikkiaan 1700 kappaletta, joista 1500 on levytetty – melodisia iskelmiä, tangoja, rillumarei-ralleja, jazzia, näyttämömusiikkia, elokuvamusiikkia, radiohupailuja, revyitä. Hänen sanotaan myös opettaneen ainakin yhden ikäpolven sovittajat, laulajat ja tekstinkirjoittajat. Hän ”löysi” ja auttoi urallaan kymmenittäin laulajia. Kukapa ei muistaisi edes jonkun hänen legendaarisista kappaleistaan: Liljankukka, Hiljainen kylätie, Lentävä kalakukko, Tango merellä, Kaksi vanhaa tukkijätkää, Täysikuu, Muista minua, Jos helmiä kyyneleet ois.

Toivo Kärki syntyi evankelistipapin ja sittemmin maalaisliittolaisen kansanedustajan, hämäläissyntyisen Frans Kärjen (1884 Vesilahti – 1965 Tampere) ja tämän karjalaissyntyisen puolison Ester Kurvisen (1883–1952) perheeseen.

Frans Kärki ansaitsisi oman tutkimuksensa perinteenkerääjänä. Käytyään kierto- ja kansakoulua Vesilahdella hän kirjoittautui Tampereen Suomalaiseen Yhteiskouluun, suoritti ylioppilastutkinnon 1906 ja aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa saman vuoden syksyllä. Jo ensimmäisenä opiskeluvuonnaan hän teki perinteenkeruumatkan Polvijärvelle ja seuraavan vuonna Inkerin Liissilään. Opiskelusuunnitelmiin tuli kuitenkin muutos: uskonkriisi. Hän muutti asumaan Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ylioppilaskotiin ja siirtyi teologiseen tiedekuntaan syksyllä 1907. Hän tutustui moniin herätysliikkeen vaikuttajiin, mm. Pietari Kurviseen, joka oli ensimmäisiä Ambomaalla toimineista suomalaisista lähetyssaarnaajista. Frans tutustui myös Kurvisen tyttäreen, Esteriin, jonka kanssa solmi avioliiton 1911, samana vuonna hänet vihittiin papiksi. Toivo Kärjen muistelmien mukaan ”hänen vanhempansa, hämäläinen isä ja karjalainen äiti, olivat ihmisinä niin kaukana toisistaan kuin taivas on maasta eikä heillä ollut muuta yhteistä kuin evankelinen usko”. Pappina ja saarnaajana Kärjen kerrotaan olleen kansanomainen, ystävällinen, riuska ja toimelias. Hän kulki yleensä työmatkansa polkupyörällä, piti ahkerasti seuroja ja oli ankara raittiusmies koko elämänsä. Myös kahvi kuului kiellettyjen listalle. Äkkinäisen luonteensa ja ankaramielisyytensä takia hän ei ollut kaikkien mieleen.

Frans Kärki toimi ylimääräisenä pappina Ahvenanmaalla, Vårdössä, Lemlandissa ja Lumparlandissa sekä Ähtävällä ja Laihialla, Brändössä, Isossakyrössä sekä Töysässä ja Lehtimäellä. Laihian kappalaisena hän toimi vuosina 1926–1954 ja sai rovastin arvon 1944. Lisäksi hän toimi Maalaisliiton kansanedustajana 1919–1927. Varsinkin eläkevuosinaan Kärki saattoi paneutua vanhaan harrastukseensa, kansanperinteen keruuseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa Frans Kärjen keruita on uskomaton määrä: 15 960 yksikköä suullisen perinteen eri lajeja. Aineistossa on kalevalamittaisia runoja ja lauluja, riimillisiä kansanlauluja, sananparsia, arvoituksia, paikallisperinnettä, uskomustarinoita, kalendaariperinnettä, loitsuja, taikoja ja uskomuksia. Paikkakuntia on kaikkiaan 130 ja erityisen runsaasti aineistoa näyttää kerätyn Satakunnasta, Etelä- ja Laatokan Karjalan alueilta sekä tietysti Etelä-Pohjanmaalta – Laihialta luonnollisesti eniten. Miksi tulos on tällainen?

Satakunnan moniin pitäjiin (Karkku, Kiikka, Tottijärvi, Tyrvää, Vesilahti) oli asutettu runsaasti Karjalan eri alueitten evakkoja. Tämä selittää osittain erityisesti Metsäpirtin, Vpl. Pyhäjärven ja Sakkolan suuret osuudet aineistoissa. Laihialta Kärki keräsi monien suistamolaisten evakkolaulajien runoja, kuuluisimpia lienevät Timo Lipitsä ja Oksenja Mäkiselkä.

Hämmästyttävän suuri on Elinan surma -runon valtava toisintojen määrä Kärjen aineistoissa. Runoa oli kerännyt jo Elias Lönnrot, joka toimi Vesilahden Laukossa kotiopettajana. Kanteletar (1840) levitti runoa yleiseen tietoisuuteen ja Kärki, kotoisin Vesilahden Hinsalasta, kiinnostui tästä kotikylänsä kuuluisimmasta runosta jo lapsena ja tallensi siitä myöhemmin useita satoja toisintoja.

Hyvin hieno, ehkä hieman unohduksiinkin jäänyt, Kärjen aineisto on kesinä 1934 ja 1935 Norjan ja Ruotsin metsäsuomalaisten parissa kerätty perinnetietous. Pertti Virtaranta kertoo kirjassaan Suomalaismetsissä (1997):” Kärki liikkui polkupyörällä ja noudatti erikoista ohjelmaa: hän piti talossa seurat, saarnasi suomeksi ja tarvittaessa ruotsiksi, kertoi Suomesta – ja teki muistiinpanoja.” Kesän 1935 matkalla Frans Kärki tapasi myös Kaisa Vilhuisen, Raiskin Kaisan, jolta hän kirjoitti enemmän kuin kaikilta muilta metsäsuomalaisilta yhteensä: runoja, loitsuja, tapoja ja taikoja, sääenteitä, arvoituksia ja sananlaskuja. Vilhuisen puheet sammosta, sampaasta ja Väinäisestä ovat erittäin arvokkaita.

Toivo Kärjen taustan kiinnostavuus ei pääty tähän. Jo aiemmin mainitun Pietari Kurvisen eli Fransin vaimon isän äidinäiti oli ilomantsilainen runonlaulaja ja kansanparantaja Mateli (Magdalena) Kuivalatar-Ikonen (1777–1846). Mateli Kuivalatar oli ehkä tärkein Kantelettaren laulajista. Elias Lönnrot tapasi hänet syyskuussa 1838 Ilomantsin Kontiovaarassa Koitereen rannalla. Niin runsas oli Kuivalattaren laulumäärä, että Lönnrot joutui toimittamaan jo lähes valmiin Kantelettaren käsikirjoituksen kokonaan uudestaan. Paljon lainattu ja kerrottu Lönnrotin kuvaus Matelista Kantelettaren esipuheessa siirtyi sellaisenaan Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjaan. Lönnrotin jälkeen Matelin runoja kävi tallentamassa myös nuori August Ahlqvist 1846. Tuolloin Kuivalatar oli jo niin sairas, ettei jaksanut enää laulaa, vaan saneli runojaan. Mateli Kuivalatar kuoli syöpään joulukuussa 1846 ja hänet on haudattu Ilomantsin kirkkomaahan.

Satu Apon mukaan ”useista ortodoksisista lyyrikkosisaristaan Mateli poikkeaa luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta. Hänellä oli hallussaan kaksi runouden koodia: luterilainen virsirunous ja vanha suullinen lauluperinne. Yhteisö tunnusti hänet mestariksi kummallakin alueella. Mateli oli myös loitsutaitoinen parantaja, Samuli Paulaharjun kuulemien mukaan ’mahtava noita’, jota ehkä oli pelättykin.”

Vanhemmiten Toivo Kärki tiedosti voimakkaasti karjalaiset juurensa. 1950-luvulla hän kävi ensimmäisen kerran sodan jälkeen Parppeinvaaralla ja Matelin haudalla. Hän oli myös perustamassa Kurvisten sukuseuraa. Toivo Kärki muistelee: ”Ajattelen Matelin maanläheisyyttä, ihmisläheisyyttä, luonnonläheisyyttä. Akateemiset maisterit tallustivat paikalle ja kirjoittivat muistiin kun hän lauloi.: ”Niin ovat pitkät miun pihani/ kun on pitkät pilvenreunat/ niin on kaiat kaivotieni/ kuin on kaiat kaarenrannat/ sinne oikein oveni/ kunne oikein otavat/ muut istuu ilotupahan/ minä istun itkemähän…”

Ehkä Toivo Kärjen mollivoittoisen tuotannon jostain välistä – esimerkiksi kappaleessa Siks’ oon mä suruinen – häilähtää Matelin sävel: Alahall’ on allin mieli/ uiessa vilua vettä…