Kurkistus kuvakokoelmiin: Eino Kauppi ja varhaiset värivalokuvat

SKS:n arkistossa on noin puoli miljoonaa kuvaa kahdessa kokoelmassa, perinteen ja nykykulttuurin sekä kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmissa. Suurin osa kuvista on vedoksia ja negatiiveja 1900-luvulta. Arkiston kuvapaljoudessa poikkeavat tekniikat kiinnittävät arkistotyöläisen huomion.

Tällaisia harvinaisempia ilmestyksiä ovat kirjallisuudentutkija, professori Eino Kaupin arkistosta löytyvät 12 Agfa Farbenplatten -lasilevyille tehtyä väridiaa 1930-luvun alusta. Värivalokuvaus oli vielä 1930-luvulla Suomessa suhteellisen harvinaista ja siksi myös arkiston kokoelmissa värillinen materiaali tuolta ajalta on vähäistä. Epätavallinen tekniikka houkuttaa pysähtymään aineiston äärelle ja katsomaan kuvia erityisen tarkasti. 

Ensi näkemältä näistä Kaupin arkiston kuvista tulee mieleen hieman suttuiset diat. Lasilevy on kooltaan 9 cm x 12 cm, ja valoa vasten katsottuna näkyy hieman pehmeä ja hämyinen, mutta lumoava värillinen kuva. Pehmeä vaikutelma syntyy siitä, että kuva muodostuu pienenpienistä punaisista, vihreistä ja sinisistä väritäplistä. Oheisesta kuvasuurennoksesta täplärakenteen, värirasterin huomaa helposti.

Agfan värirasterilevyt olivat saksalainen vastine ja kilpailija Lumièren veljesten vuonna 1907 lanseeraamalle Autochrome-tekniikalle. Perusajatus on kummassakin menetelmässä sama: valoherkkä hopeasuolaemulsio valotetaan kamerassa kolmivärisen suodinrasterin läpi. Kun autochromessa väritäplien sidosaine oli perunatärkkelys ja täplien väliin jäävät tyhjät kohdat täytettiin hiilitomulla, Agfan versiossa värin sidosaine oli hartsi ja täplät sijoitettiin niin tiiviisti vieri viereen, että välitilaa ei tarvinnut täyttää ja vaikutelma kuvasta oli kirkkaampi. Tämä keskeinen innovaatio oli tanskalaisen Jens Herman Christensenin. Agfa osti menetelmän, kehitteli sitä edelleen ja toi vuonna 1916 markkinoille Agfa Farbenplatten / Agfacolor -värirasterilevyn.

Autochrome oli ensimmäinen kaupallinen värivalokuvamenetelmä, jolla oli mahdollista kuvata värillisiä positiivikuvia lasille – käytännössä tämä oli kuitenkin mahdollista vain varakkaille. Sekä autochromen että Agfan väridioja katseltiin valoa vasten erityisellä katselulaitteella tai kankaalle heijastettuna. Kumpikaan menetelmä ei tuntenut negatiivia eli lasinen diapositiivi oli ainutkertainen.

Ensimmäinen maailmansota viivästytti Agfan värirasterilevyn leviämistä. 1920-luvulla sitä kuitenkin mainostettiin menestyksekkäästi. Aktiivisen markkinointityön sekä edullisemman hintansa ansiosta Agfan värikuvaustuotteet käytännössä valtasivat Suomen markkinat autochromelta.  

Agfan värillisen lasidian aika jäi kuitenkin melko lyhyeksi, kun 1932 markkinoille tuli filmipohjainen versio Agfacolor Neu, toki värifilmin käytön yleistymisessä kesti vielä vuosikymmeniä. Valokuvauksen kenttä oli jo 1920-luvulla muuttumassa olennaisesti filmipohjaisten materiaalien yleistyessä ja kameroiden koon pienentyessä tekniikan kehittymisen myötä.

Eino Kaupin kokoelman kuvat ovat siis autochrome-tekniikan hiipumisen ajalta, 1930-luvulle tultaessa myös Agfan värirasterilevyn aika alkoi olla ohi. 

Eino Kauppi (1910–2001, v. 1920–1988 Kauppinen) oli kirjallisuudentutkija ja professori, jonka erityisinä kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteina olivat Aleksis Kivi ja Pentti Haanpää. Kauppi luovutti aineistoa SKS:n kirjallisuusarkistoon useita kertoja 1990-luvulla.

Eino Kaupin arkisto sisältää lähes 1800 kuvaa. Kaupin pojan Matti Kaupin mukaan hänen isänsä ei erityisesti koskaan harrastanut valokuvausta. Miksi Eino Kaupin arkistossa sitten on näitä suhteellisen harvinaisella, kalliilla ja työläällä tekniikalla toteutettuja valokuvia?

Agfa Farbenplatten -kuvien ottamisen aikaan Eino Kauppi oli 21-vuotias opiskelija. Arkistoaineiston perusteella hän oli aktiivinen toimija Eteläsuomalaisessa Osakunnassa 1930-luvulla. ESO teki kotiseuturetkiä mm. Nurmijärvelle vuosina 1930 ja 1933, Sammattiin 1931, Askolaan 1934 ja Pukkilaan 1935. Kotiseuturetkien tavoitteena oli dokumentoida katoamassa olevaa perinnettä ja elämänpiiriä, työtapoja sekä nostattaa kansallistunnetta – nimenomaan suomalaista ja suomenkielistä sellaista.

Näistä ESO:n kotiseutututkimuksiin liittyvistä retkistä on arkiston kuvakokoelmassa pääasiassa mustavalkoista kansatieteellistä kuvastoa mm. työtilanteista. Pukkilan retkeen kuului ajan hengen mukaisesti myös kallonmittausta. Tutkimusretken johtajana toiminut Eino Kauppinen (Kauppi) kommentoi asiaa Uudenmaan Sanomien haastattelussa 6.6.1935:

”Antropologiset mittaukset on myös aloitettu Pukkilassa. Eteläsuomalainen Osakunta toimitti niitä v. 1933 Nurmijärvellä. Muut osakunnat eivät liene ainakaan julkisemmin niitä harrastaneet. Kukaan pukkilalainen, jota on pyydetty mitattavaksi, ei ole kieltäytynyt. Toimitus voi oudokseltaan tuntua vähän omituiselta, mutta se on tieteellinen työ kansamme rotutieteelliseksi selvittämiseksi ja siksi olisi toivottava, että pukkilalaiset yhä edelleenkin auliisti suhtautuisivat ylioppilaiden tutkimuksiin.”

Mittaustilanteista mahdollisesti otettuja kuvia ei ole päätynyt arkiston kokoelmiin. Sen sijaan voimme ihailla idyllisen utuisia näkymiä uusmaalaisista maisemista ja tunnelmista. Oheiset kuvat on otettu kotiseuturetkellä Sammatissa kesällä 1931.

Kysymykseen valokuvaajan henkilöllisyydestä ei löydy vastausta arkistoaineistosta. Eino Kauppi itse se tuskin oli. Todennäköisesti kuvaaja onkin joku muu ESO:n retkeläisistä tai Kaupin lähipiiristä.

Ajattelen kiitollisuudella sekä kuvaajaa että Eino Kauppia, joka arvosti ja säilytti näitäkin kuvia vuosikymmeniä ja lahjoitti ne sitten SKS:n arkistoon meidän kaikkien iloksi.

Eino Kaupin arkisto sijaitsee SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmassa.