Porren talo, Paulaharjun valokuvan matkassa

Arkistossa kuvakokoelmien parissa työskentelevänä kohtaan päivittäin lukuisia valokuvia ja vapaa-ajalla monien muiden tavoin altistan itseni sosiaalisen median kuvatulvalle. Toisinaan jokin kohtaamani kuva jää askarruttamaan – yksi sellainen on Samuli Paulaharjun ottama valokuva Porren talosta Alahärmässä elokuussa 1929. Tässä blogitekstissä mietin, miksi tuo kuva kiinnitti huomioni. Tuon esiin kuvan eri konteksteja ja sitä, millaisia kerroksia ne tuovat katsomisen kokemukseen.  

Samuli Paulaharju (1875–1944) oli kansakoulunopettaja, kirjailija ja merkittävä kansanperinteen tallentaja. SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmassa säilytetään Paulaharjun keräämää aineistoa. Paulaharjun keruutyö oli alkanut Jyväskylän seminaarin opettajan, arkkitehti Yrjö Blomstedtin mukana Aunuksessa vuonna 1900. Paulaharjun tehtävänä matkalla oli dokumentoida alueen rakennuksia ja koristeellisia yksityiskohtia piirtäen ja valokuvaten. Myöhemmin Paulaharjun keruutyön pääkohteeksi nousivat rakennusten taltioimisen sijaan laulut, runot ja taiat, ihmisten kokemukset ja näkemykset.

Kiertäessään Suomessa ja lähialueilla haastattelemassa ihmisiä Paulaharju kuitenkin edelleen piirsi ja valokuvasi esineistöä, rakennuksia, ihmisiä ja heidän ympäristöään. Keräämiinsä tekstiaineistoihin hän liitti kyseiseen teemaan sopivia valokuvia ja piirroksia. Valokuvien negatiivit sijaitsevat nykyään Museovirastossa, mutta SKS:n kokoelmissa on tuhansia Paulaharjun valokuvavedoksia ja piirroksia. Ensimmäisen kuvaluovutuksen SKS:lle Paulaharju teki vuonna 1908, mukana oli myös joitakin kuvia vuoden 1900 Aunuksen matkalta.

Paulaharjun tuotannossa pidän erityisesti kuvista, joissa aiheena on ihminen omassa elinympäristössään. Varsinkin lasten kuvaajana Paulaharju on taitava. Siksi onkin omituista, että tämän blogikirjoituksen lähtökohdaksi olen valinnut ensi katsomalta aiheeltaan melko vaatimattoman kuvan rakennuksesta maisemassa.

Tai mikä oikeastaan on kuvan aiheena, mitä kuvassa näkyy?

Mustavalkoisessa vaakakuvassa on pilvipoutainen päivä.  Kuvassa horisontti on piirun verran keskikohdan yläpuolella siten, että kuvan etualaa hallitsee vaalea hiekkatie, joka ohjaa katseen kuvan sisään kohti horisonttia.  Katsoja seisoo kuvaajan paikalla tien oikeassa reunassa, tietä reunustavat pientareen heinät ja katse liikkuu luontevasti kuin suoraa viivaa pitkin ylös ja eteenpäin. Vasemmalle jää suuren koivupuun tumma siluetti, koivu näyttää massiiviselta, moniosaiselta.Se hallitsee kuvan vasenta laitaa yhdessä alaosan täyttävän tyhjän tienpinnan kanssa.  Puulla on parinsa tien toisella puolella. Hieman ahtaammassa tilassa kuvan oikeassa reunassa on niin ikään siluettina suuri mänty, joka näyttää kurottavan oksansa tien ja horisontin reunassa seisovan talon ylle. Tarkemmin katsoessani huomaan, että mänty on reilusti talon etupuolella ja peittää näkyvistä osan talon päädystä. Sommittelulla ja kuvan rajauksella luodut linjat johtavat katseen kuvan varsinaiseen sisäiseen keskipisteeseen, kaksikerroksiseen rakennukseen horisontin reunassa. Talossa on jotain kummallista – mutta palataan siihen myöhemmin.  

Ennen kuin kuva vedostetaan valokuvapaperille, se on jo olemassa negatiivina.  Vaikka Samuli Paulaharjun valokuvien negatiivit eivät enää kuulu SKS:n kokoelmiin, arkistossa on negatiiveista tarkka luettelo, josta näkyy kuvan ensimmäinen konteksti kokoelmassa – se mitä kuvia on ympärillä eli mihin seuraan kuva syntyi.

Arkistossa kuvalle annetaan yksilöivä tunniste. Joillakin kuvilla on tunniste jo arkistoon saapuessaan eli kuva voi saada useita tunnisteita olemassaolonsa aikana. Tämän kuvan alkuperäisin tiedossa oleva kuvanumero on ”1929 XVI 2” ja nimi ”Porren talo, Alahärmä”.  Negatiivien luettelossa kuva on järjestyksessä toinen kuvajoukossa XVI, jotka on otettu Alahärmässä ja Ylihärmässä v. 1929. Ensimmäinen kuva sarjassa on nimetty ”Poltettua kytömaata, Alahärmä”, kolmas kuva ”Suutari Kaappoo soittaa viulua, K. Nurmi, Pesoola, Alahärmä”.  Sarjaan kuuluu yhteensä 12 lasinegatiivia.  Kuvien aiheita ovat rakennukset, ihmiset (miehet) ja työvälineet Ala- ja Ylihärmässä.  Kuvaustapahtuma tuona elokuisena päivänä on oletettavasti ollut Paulaharjulle melko tavanomainen.

Paulaharju teki keruuretkiään pääasiassa kesäaikaan, kun opettajan työstä Oulun kuuromykkäinkoulussa oli lomaa. Tämän kuvan hän otti 7.8.1929.  SKS:n arkistossa säilytetään Paulaharjun ns. kenttäpäiväkirjoja ja siellä kyseisen päivän kohdalla on lyhyt merkintä: ”Aamulla matkaan Liinamaan kautta Alahärmään ja Pesoolan kautta Wolttiin. Välillä Pesoolan kylässä Suutari-Kaapoon pukinsarven ja viulunsoittoa kuulemassa. Kuvia Kaapoosta. Sitten Woltista Ekoolaan kylään puhuttelemaan Juho P—tä, entistä häjyä 89 v.”

Päiväkirjassa ei siis ole mitään erityistä mainintaa kyseisestä Porren talon kuvasta. Toisaalta Paulaharju ei tuossa vaiheessa vielä tiennyt onnistuuko kuva vai ei, ehkä tärkeintä oli kirjata vihkoon kuvattujen henkilöiden nimet. SKS:n arkistossa ei ole tallennettuna varsinaista kuvauspäiväkirjaa, joka hänellä luultavasti on myös ollut.

Paulaharju keräsi kesän matkoillaan aineistoa kohtaamiltaan ihmisiltä eri aihepiireistä, kirjoitti puhtaaksi muistiinpanojaan talven aikana ja koosti niistä eri teemoihin keskittyviä, omin valokuvin ja piirroksin kuvitettuja kokonaisuuksia. Nämä vihkoset Paulaharju lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jossa ne sidotettiin kirjamaiseksi esineeksi, jota kutsutaan sidokseksi.  Porren talon kuvan konkreettinen paikka SKS:n kokoelmassa on olla vedostettu valokuva liimattuna Paulaharjun sidokseen S 57 vuodelta 1932.  Kuvaajan kirjoittama kuvateksti ohjaa katsomista: ”Porren talo isoine elättipuineen. Oikealla mänty, vasemmalla ’Porren suuri koivu’. Alahärmä.”   

Kyseisen sidoksen aiheet liittyvät kansanuskoon, Paulaharju on antanut vihkoille mm. seuraavia otsikoita: Ristin, kirkon palvominen, Saivo ja kaltio, Seidan palwojia.  Porren talon kuva on kiinnitetty osioon II, jonka kansilehdellä on teksti: Pitämyspuita, karsikoita, kalapatsaita Keränneet Jenny ja Samuli Paulaharju, Oulu 1932.

Kansanperinteessä pitämyspuu tai uhripuu (myös pihapuu, kartanopuu, haltijapuu ja elättipuu) on esimerkiksi talon pihapiirissä ollut uhripaikka. Pyhä puu oli useimmiten suuri kuusi, koivu tai petäjä.  Uhripuun ja/tai sen olennon hyvinvointi takasi talon menestyksen, vastaavasti puun vahingoittaminen vaaransi talon väen ja karjan terveyden. Useat tarinat kertovat, miten pyhän puun kaataja sai vakavan taudin, vammautui, menetti mielenterveytensä tai kuoli.

Paulaharju siis lähetti kuvan SKS:n arkistoon osana elättipuihin liittyvää muistitietoa. Sidoksessa tämän kuvan ympärillä, edellisillä ja seuraavilla sivuilla on Paulaharjun haastattelemilta ihmisiltä kerättyjä puuaiheisia tarinoita ja muisteluksia sekä Paulaharjun ottamia valokuvia puista. 

Kuvan välitöntä tekstiympäristöä hallitsee kuitenkin pitämyspuuhun liittyvän tiedon sijaan Porren Jussin karuun kohtaloon liittyvät teksti ja laulu. ”Porren Isookoivu Alahärmän Porren mäellä on suuri ja vanha jo ränstymään alkava koivu, kauas lakeudelle näkyvä. Porren talojen yhteispaja, vanha ränstynyt paja on koivun alla. Porren Jussi, murhan teosta linnaan joutunut ja sitten Siperiaan, lauleli linnassa: Porren mäellä kasuanu oon/sen Isoonkoivun juures,/nyt mun raukan asunto on/ kivilinnas suures./ /Porren mäellä kasuanu oon/ sen Isoonkoivun alla,/ nyt mun raukan olla pitää / maalla viarahalla. ”

SKS:n kansanrunousarkiston työntekijät ovat aikoinaan analysoineet eli käyneet läpi Paulaharjun arkistoon lähettämän tekstiaineiston ja merkinneet sinne kirjain- ja numerokoodein perinnelajit.  Tämä kohta on merkitty sidokseen kirjainkoodeilla b4 ja f. Alkuosan b4 merkitsee taikaa, uskomusta tai ennettä – tässä tapauksessa siis tietoa pitämys- tai uhripuusta. Lauluosaan merkitty f merkitsee kirjallisuudesta opittua tai itse sepitettyä ainesta – tässä tapauksessa Porren Jussin itse sepittämää laulua. Kyseinen kohta on siis luokiteltu kansanuskoon kuuluvaksi, mutta siihen ratkaisuun saattoi ohjata ennemmin vihkosen otsikko kuin itse kuvan yhteydessä olevat tekstit.

Kuva on näin liikkunut ”syntykontekstistaan” – ottamisensa hetkestä elokuisena päivänä matkalla Härmässä poltetulta kytömaalta suutari Kaappoon luo – kuvittamaan muistiinpanoja kansanuskosta.  Kuvassa olevan uhripuun kautta syntyy yhteys aikaan, jolloin kansanusko oli jaettu kokemus.  Pitämyspuut jäävät kuitenkin taustalle, kun esiin puskee Porren Jussin kova kohtalo, tuhoutuminen oman ja ympäröivän kulttuurin väkivaltaisuuden uhrina. Elättipuu ei suojellutkaan Porren talon väkeä häjyjen ajassa.

Sitten kuva siirtyy jälleen uuteen kontekstiin, kansanuskosta julkaisutoiminnan maailmaan. Samuli Paulaharju kirjoitti keräämänsä aineiston pohjalta kansatieteellisiä teoksia, joita julkaistiin tuotteliaimpana aikana 1920–1930-luvulla tiiviissä tahdissa, 15 kirjaa 20 vuodessa.  Teos Härmän aukeilta ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1932 – samana vuonna Paulaharju lähetti pitämyspuita käsittelevän vihkosen arkistoon, kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen.  Härmän aukeilta käsitteli Etelä-Pohjanmaan  ”entistä elämää”. Paulaharju kirjoittaa esipuheessaan: ”Ja täällä aukeni taas uusi maa ja kansa, suuri luhtien ja lakeuksien maa sekä lakeuden ja kytömaiden tumma kansa, ylpeä, pystypäinen, jylkkä ja rehti maanraataja, tummanharmaa heränneittenkin seura. Tätä maata ja sen kansaa vanhoine tapoineen ja oloineen olen koettanut kirjassani esitellä.”  

Kirjassa kuva ”Porren talo Porrenmäellä ja Porren Isookoivu” (s. 328) on häjyjä käsittelevän, väkivallantäyteisen ”Härmän veri”-luvun jälkeen ”Härmän laulu”-luvussa, jossa verinen teema ja häjyjen muistelu jatkuvat laulujen muodossa. Kuvaa ympäröivät sitaatit lauluista ja Paulaharjun teksti:

Puukkojunkkarit eli häjyt olivat Etelä-Pohjanmaalla pääasiassa 1800-luvulla kyläyhteisöjen rauhaa väkivaltaisella tai muulla häiriökäytöksellään horjuttaneita nuoria miehiä.  Ilmiötä on tutkittu ja sen esiintymistä on selitetty eri tavoin. Kylätappelut hiipuivat ja häjyjen tekemien henkirikosten määrä väheni 1800-luvun loppupuolella, mutta tarinat jäivät elämään.

Puukkojunkkariutta on myös romantisoitu ja siitä on muotoutunut osa eteläpohjalaista identiteettiä. Myös Paulaharju osallistuu tähän Härmän aukeilta -teoksessaan: ”Oikea täysiverinen härmäläinen oli villi ja vääjäämätön luontokappale. —  Härmän vertaista ei ollut missään. Kauhava saattoi saman vuoden nimiin tappaa viisi, kuusi raavasta miestä, mutta Härmä voi toisena vuotena menettää yhtä monta ja lisäksi tehdä paljon muutakin mainittavaa.”

Kun katson Porren talon kuvaa tässä yhteydessä, se alkaa näyttäytyä epämääräisen uhkan, erillisyyden ja yksinäisyyden tunteiden kyllästämänä. Kirjan sivuilta lukemani väkivallan kuvaukset tihkuvat kuvaan ja katsomisen kokemukseen.  Entisen Härmän rikosten tekijät ja uhrit, väkivallan uhka ja sen tuhoisat seuraukset ovat läsnä kuvassa ja tuntuvat suruna minussa katsojana. Kuvan konteksti ohjailee katsomistapaani ja tunteitani, joita sitten heijastan takaisin ja luen kuvasta.

Valokuvan outo tunnelma pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Tiesikö Paulaharju Porren Jussin onnettomasta elämästä ottaessaan kuvan tuona elokuisena päivänä vuonna 1929? Sitä en voi tietää, mutta haluaisin ajatella, että Härmän kirjaan hän valitsi kuvan tietoisena sen vaikuttavuudesta juuri tässä kontekstissa. 

Ehkä Paulaharju draamantajuisena tekijänä hahmotti kuvan mahdollisuudet, sen sisältämän apeuden ja painostavuuden sijoittaessaan kuvan juuri tuohon kohtaan korostamaan väkivaltaa ihannoivan kulttuurin näköalattomuutta ja elämälle vihamielistä luonnetta. Kuvan yksinäinen talo maisemassa ei välitä katsojalle ihannoivaa ajatusta Härmän suuruudesta, se ei myöskään herätä nostalgiaa tai kaipuuta. Kuvassa ei ole ihmisiä. Porren paha Jussi on viety pois Siperiaan, ainoastaan talo seisoo etäällä, mutta ei näytä erityisen kutsuvalta.

Kun Paulaharju keräsi aineistonsa ja kirja julkaistiin, varsinainen häjyily oli jo kauan ollut mennyttä aikaa ja räikeimmät rikokset ”vain” kansanperinteeksi kiteytyneitä muistoja. Kirjan työstämisen ajassa oli kuitenkin toisenlaista väkivaltaa. 1930-luvun alun Suomessa väkivallanteot oikeistoradikaalin politiikan nimissä olivat todellisuutta.  Vuonna 1929 Etelä-Pohjanmaalla perustettiin Lapuan liike. Se lakkautettiin 1932, mutta ideologiaa jatkoi samana vuonna perustettu Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Paulaharju uskoi Lapuan liikkeeseen ja oli IKL:n kannattaja kuolemaansa saakka, (ääri)oikeistolaisuus ei ollut ollenkaan harvinaista suomalaisessa sivistyneistössä.

Mutta palataan itse kuvaan, joka jäi mieleeni jo ensi kohtaamisella – ennen kuin olin lukenut pitämyspuista tai pysähtynyt Porren Jussin onnettoman kohtalon äärelle.  Olin viehättynyt kuvasta jo ennen kuin ”tiesin” mitään sen kummempaa sen sisältämistä tarinoista ja sitä ympäröivistä kirjoitetuista teksteistä.

Kiinnostukseni kuvaa kohtaan syntyi sen visuaalisesta olemuksesta. Kun katson kuvaa uudestaan, huomio kiinnittyy dramaattiseen tunnelmaan. Kuvassa on paljon aivan vaaleita ja aivan tummia alueita. Tummuva taivas ja kookkaat, korkealle talon ylle kohoavat puut näyttävät uhkaavilta.

Katsoin lapsena 1980-luvulla usein vanhoja kotimaisia elokuvia televisiosta. Luultavasti sen seurauksena mikä tahansa mustavalkoinen visuaalinen esitys maaseudun kesästä tuo yhdeksi kontekstiksi Suomi-Filmin melodraamat – ne elokuvat, joissa aurinko ei koskaan paista pilvettömältä taivaalta, kosket kuohuvat, viljapellot lainehtivat ja ihmiset etenevät vääjäämättä kohti jotakin epätoivoista tekoa sekä traagista loppuaan. Porren talon kuva on täydellinen tausta kertomukselle onnettomasta ihmiskohtalosta.

Kuvaa käsittelemällä voi korostaa tai häivyttää asioita, tunteita, tunnelmia.  Paulaharju vedosti itse kuvansa. Tässä kuvassa on jyrkät valon ja varjon kontrastit.Lisäksi kuva hämärtyy reunoilta, reunat ovat kehämäisesti epätarkat. Kuvan voi ajatella olevan teknisesti epäonnistunut tai käsitelty. Siitä tuskin on kyse, ennemmin ehkä tietyn kameratyypin ominaisuuksista tms.  Jos Paulaharju olisi ottanut tämän kuvan nykyaikaisen älypuhelimensa kameralla ja julkaissut sen Instagramissa, hän olisi käyttänyt hämmentävän tarkan ja tasalaatuisen kuvatiedoston muokkaamisen jotakin älylaitteen tai somejätin tarjoamista työkaluista ja filttereistä.  Ehkä huomioni kiinnittyi kuvaan myös siksi, että kohtasin siinä somesta tutun tehosteen yllättävässä yhteydessä.  

Kuvan sumeat reunat myös omalta osaltaan ohjaavat katsetta kohti taloa. Tavallaan kuvan sommittelu on vinksahtanut – miksi Paulaharju on rajannut kuvansa niin, että etuala lähes täyttyy pelkästä vaaleasta tienpinnasta?  Kuitenkin tuo sommittelullinen ratkaisu, etualan ”tyhjyys” ja talon sijoittaminen kultaisen leikkauksen tienoille ohjaa katseen kohdistumaan taloon, näin se nousee kuvan keskeiseksi sisällöksi.

Talo on voimakas symboli jo itsessään. Arkkitehti Juhani Pallasmaa kirjoittaa tilallisista peruselämyksistä, siitä miten talo on ”kulttuurin merkkinä maisemassa, talo ihmisen projektiona ja kiintopisteenä maisemassa”. Rakennus edustaa ihmistä maailmassa ja tarjoaa suojaa. Yksi tilallisista peruselämyksistä on myös ”huoneessaolo, turvassaolo, yhdessäolo tai eristettynä oleminen”.

Horisontissa kohoava Porren talo näyttää kuitenkin oudon litteältä. Siluettimaisuus tekee siitä kaksiulotteisen pinnan, josta uupuu talon ja kodin olemuksen ehto eli sisätila ja sen asukkaalleen lupaama suoja.  Litteyttä korostaa myös yläikkunoiden valkoisuus, tyhjyys ja läpitunkemattomuuden vaikutelma. Talo on menettänyt rakennuksen sisätilallisen luonteen ja siitä on tullut kulissi. Näennäinen talo ennemmin torjuu kuin kutsuu luokseen. 

Yksi kuvasta nouseva konteksti onkin jännityksen ja kauhun genre. Kauhukirjallisuus ei ollut Paulaharjulle lainkaan vierasta. Paulaharjun ainoa kaunokirjallinen teos, 1934 julkaistu Tunturien yöpuolta sisältää kauhunovelleja.

Kauhukertomukset leikittelevät tehokkaasti emotionaalisella latauksella, joka katsojassa syntyy, kun ihmisen suojakseen luoma rakennus kääntyy häntä vastaan, kun suojaksi oletettu pettää. Hylätyt ja autiot talot sekä rauniot tarjoavat hienoja mahdollisuuksia hyödyntää ihmisen luontaista halua olla sisällä, turvassa ja suojassa.  

Säikyttelyefekteihin saakka ei välttämättä tarvitse mennä. Rakennus itsessään, kuten kuvan talo, voi viedä katsojan melankolisiin ja surumielisiin tunnelmiin. Näitä tunteita voi yrittää ymmärtää Pallasmaan ajatuksen kautta: ”Luonnonmaisema ei milloinkaan voi ilmentää yksinäisyyttä samalla tavalla kuin rakennus. Luonto ei vaadi ihmistä selittäjäkseen, mutta rakennus edustaa rakentajaansa ja julistaa hänen poissaoloaan.”

Porren talon valokuvan vaikuttavuus syntyy siis toisaalta sommittelun, valotuksen, kuvattujen ja nimettyjen elementtien mukanaan tuomien merkitysten sekä historiallisten tapahtumien kautta. Eri kontekstit valottavat kuvaa hieman eri puolilta ja rikastuttavat kohtaamista sen kanssa. Valokuvaa kehystävien tekstien kautta kuvaan ja katsomisen kokemukseen tulee kerroksellisuutta ja aikatasoja.  

Olen käsitellyt tässä joitakin konteksteja, mahdollisia näkökulmia on varmasti lisää. Kerro, jos sinulle tulee jokin mieleen!

Arkistosta:

Samuli Paulaharjun kokoelma, sidos S 57 vuodelta 1932, yksikkönumerot 18985-19211. SKS KRA.

Samuli Paulaharjun kokoelma, sitomaton aineisto, kenttäpäiväkirja: ”Päiväkirja 1929 – Kertojain luettelo” SKS KRA.

Arkistotutkija Juha Nirkolta sain tietoa perinnelajianalyysista sekä hyviä kommentteja.

Kirjastosta:

Harju, Marjut: Samuli Paulaharju, Ruijanrannan reppuherra. SKS 1989.

Pallasmaa, Juhani: Maailmassaolon taide. Kuvataideakatemia 1993.

Seppä, Tiina: ”Me surmantöille hiihdämme. Samuli Paulaharjun koillinen rintama 1918”.  Teoksessa Satunnaisesti Suomessa, toim. Marko Lamberg, Ulla Piela ja Hanna Snellman. KSVK 97, SKS 2018. 

Seppä, Tiina: ”Heimous, mieheys ja toiseus Suomen pohjoisilla rajoilla: Samuli Paulaharjun koillinen rintama 1918.” Teoksessa Kolonialismi Suomen rajaseuduilla, toim. Rinna Kullaa, Janne Lahti ja Sami Lakomäki. Gaudeamus 2022.

Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. SKS 2014.

Virtanen, Leena: Suomalainen kansanperinne. SKS 1991.

Internetistä:

Paulaharju, Samuli: Härmän aukeilta, WSOY 1932.  https://www.doria.fi/handle/10024/59689

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puukkojunkkarithttps://fi.wikipedia.org/wiki/Lapuanliike