Pedar Jalvi

Kysyin taannoin kollegoilta, paljonko arkistossa mahtaa kaikkiaan olla saamelaista aineistoa. Vastaukset olivat empiviä ja keskustelu laajeni ja aaltoili saamelaisuuden määrittelyongelmista aineisto- ja kerääjäkohtaisiin kysymyksiin. Mistä ja kenen perinteestä mahtaa olla kyse esimerkiksi historiallisten ja paikallistarinain kortiston osiossa, jonka otsikkona on arvoituksellisesti ja nykyihmisen korvaan pahalta särähtävästi ”Lappalaiset”? Lappi ei kuitenkaan ole alueena yhtenäinen perinne- tai kulttuurikokonaisuus, eikä saame ole yksi yhtenäinen kielikokonaisuus.

Ennen äänitystekniikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tuli suhteellisen vähän ”lappalaisia” aineistoja. Esimerkiksi Utsjoelta on saamelaisperinteen tutkija Marjut Huuskosen mukaan tallennettu 1900-luvulla 16 käsikirjoituskokoelmaa. Ne sisältävät kansatieteellisiä kuvauksia, taikoja, uskomuksia ja enteitä; historiallisia ja paikallistarinoita sekä uskomustarinoita. Mukana on myös satuja, muistelmia, kansanlauluja, sananparsia ja erityyppistä kalendaariperinnettä. Tunnetuimmat näistä vanhoista kirjoittamalla tallennetuista käsikirjoitusaineistoista ovat Huuskosen mukaan Samuli ja Jenny Paulaharjun sekä Pedar Jalvin kokoelmat (Marjut Huuskonen, Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat, 2004).

Samuli Paulaharjun Lapinkuvaukset ovat tuttuja: Kolttain mailla (1921), Taka-Lappia (1927), Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1933) ja Kiveliöitten kansaa (1937).  Kirjoista on myös otettu uusintapainoksia sekä talletettu niitä digitaaliseen muotoon. Alkuperäisiä arkistomuistiinpanoja on valtava määrä.

Entä Pedar Jalvi?

Jalvin elämää ja toimintaa kuvaavat hyvin hänen nimenvaihdoksensa: Lemehaš-Biehtár –  Piera Helander – Pekka Pohjansäde – Pedar Jalvi.

Piera Helander syntyi 10.huhtikuuta 1888 Utsjoella Tenon Yläkönkäällä Ylä-Jalvessa, saamelaisessa ympäristössä hänet tunnettiin nimellä Lemehaš-Biehtár isänsä Klemet Klemetinpoika Helanderin mukaan.  Koulunkäyntinsä hän aloitti 1897 Outakosken koululla. Niin Pieralle, kuten niin monille muillekin saamelaislapsille, koulu merkitsi muuttoa pois kotoa asuntolaan. Tuolloin myös lapsuudenympäristön kutsumanimen rinnalle tuli kirkonkirjojen Piera Helander. Hän oli innostunut lukemaan ja kiinnostunut kulttuurista. Opettaja Josef Guttorm suositteli häntä oppaaksi säveltäjä Armas Launikselle, joka suunnitteli sävelmienkeruumatkaa Lappiin 1905. Matka onnistui hyvin – Launiksella oli oppaanaan virkeä saamenkielentaitoinen opas, joka halusi opintielle.  Työskenneltyään jonkin aikaa Norjassa Piera opiskeli Tampereella käsityönopettajaksi ja stipendin saatuaan aloitti Jyväskylän opettajaseminaarissa syksyllä 1911.

Opiskelutoveri, ystävä ja runoilijatoveri Einari Vuorela kuvailee Uuden Suomen lehtijutussaan 1929 Jalvia ”Tunturien Snellmaniksi”, sukkelaälyiseksi ja helposti innostuvaksi palavasilmäiseksi hurmuriksi, joka piti esitelmiä toveripiireissä ja isommallekin yleisölle.  Aiheena olivat Lapin luonto, kesäyöt, revontulet, poronajo ja muu kotoinen pohjoinen elämä. Eksotiikkaa etelän ihmisille. Seminaariaikana hän myös suomalaisti nimensä Pekka Pohjansäteeksi. Ystävien kesken hän oli ”Pohjan-Pekka”. Samalla nimellä  alkoi myös ilmestyä kirjoituksia seminaarin toverilehdessä, Kotiseudussa sekä Kansanvalistusseuran julkaisemassa Lasten joulu -kirjassa. Tärkeä seminaariaikainen vaikuttaja oli lehtori Frans Albert Hästesko, folkloristi, joka toi kotiseutututkimusharrastuksen seminaariin. Muita esikuvia olivat norjansaamelainen kirjailija Matti Aikio ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Isak Saba.

Alkoi oma keruutyö. Taivalkoskella kerätty häätapojen aineisto sisälsi myös saamelaista perinnettä. Myöhemmin käänteentekeviksi muodostuivat omalle kotiseudulle tehdyt matkat Suomen ja Norjan saamelaisalueilla. 1914 omaksuttu nimi Pedar Jalvi kertoo oman saamelaisen taustan ja identiteetin tiedostamisesta ja hän alkoi myös kuulostaa kirjoitustensa perusteella yhä enemmän yhteiskunnalliselta herättelijältä.

Vuodet 1913−1915 olivat hyvin tuotteliasta aikaa. Jyväskyläläinen Keski-Suomi julkaisi Jalvin kirjoitussarjan Pieniä pakinoita Lapista, jossa hän käsitteli saamelaisten historiaa ja perinnettä sekä tunturilappalaisten elämää. Viimeisenä seminaarivuotena valmistui myös kokoelma Muottacalmit (”Lumihiutaleita”), joka julkaistiin 1915. Se sisälsi saamenkielisiä novelleja ja runoja. Samana vuonna ilmestyi Kotiseutu-lehdessä varhainen tutkielma Lappalaisten laulurunoudesta, jossa Jalvi käsitteli joikuja, joita hänen mukaansa ”löytyy tuhansia Turjan tunturin takana”. Opettajaksi valmistuttuaan hän toimi opettajana Savitaipaleen Havon koulussa.

Keväällä 1916 Jalvin kunto heikkeni ja lääkäri pystyi vain toteamaan pitkälle edenneen tuberkuloosin. Koulun päätyttyä hän lähti matkalle kohti kotia, jonne ei kuitenkaan ehtinyt.  Jalvi kuoli Inarin sairaalassa 28-vuotiaana, 8 elokuuta 1916. Inariin hänet on myös haudattu.

Mikä Jalvin merkitys sitten on?

Hän esitteli ensimmäistä kertaa saamelaiskulttuuria ”sisältä päin” ja ymmärsi kielitaitoisena perinteen taustat. Hän kommentoi, avasi portteja kulttuuriseen ymmärtämiseen puolin ja toisin sekä keräsi tärkeitä kontekstitietoja keruutilanteista. Natiivina hänellä oli poikkeuksellisen hyvä suhde kertojiin. Vuoden 1914 keruumatkaansa hän kommentoi itsekin: ”Mitä yleisesti matkani onnistumiseen tuli, niin siihen auttoi minun äidinkieleni käyttö ja syntyperäni. Olen varma, ettei vieraskielinen olisi saanut edes niinkään paljon kuin minä, vaikka ensikertalaisena olin työhön liian tottumaton. Ensimmäinen erehdys minkä tein oli se, että suunnittelin matkaa liian laajaksi, niin että sitä oli mahdoton kokonaan suorittaa. Teinpä vielä senkin virheen, nimittäin sen, että koetin kiirehtiä. Onhan selvää, ettei kiireellä kansanrunoja kerätä, vaan aikaa voittaen.”

Marjut Huuskosen mukaan Jalvin kokoelmat ovat kiinnostava näköalapaikka 1900-luvun alun Utsjoen, Kaarasjoen ja Porsangin suulliseen perinteeseen. Uudenlaisen kiinnostuksen kohteeksi nämä varhaiset käsikirjoituskokoelmat tulivat, kun Turun yliopistossa aloitettiin saamelaisen folkloren tutkimusprojekti (1967 – 1975), jonka keskeisin tutkimusalue oli Ylä-Tenon kylissä. Pedar Jalvin Muottacalmit -kokoelma oli myös vaatimatonta ulkonäköään merkittävämpi: se oli ensimmäinen kaunokirjallinen alkuperäisteos saamen kielellä ja sitä pidetäänkin saamelaiskirjallisuuden klassikkona. Voikin sanoa, että Pedar Jalvi käytännössä aloitti omaehtoisen saamelaisen kulttuurintutkimuksen. Lue Pedar Jalvin elämäkerta Kansallisbiografiasta.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää!