Romaanin tarkoitusta etsimässä

Miksi luemme romaaneja ja mitä me niistä etsimme? Mitä on romaanin tieto ja miten kirjailijat itse puhuvat teostensa merkityksistä? Mitkä ovat romaanin keinot puolustaa perinteistä kulttuurista asemaansa muuttuvassa maailmassa ja digitaalisen kulttuurin aikakaudella? Mikä on romaanin tarkoitus nykypäivänä ja mitä kaikkia muotoja se ylipäänsä voi ottaa?

Vaikka kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden tai fiktion ja ei-fiktion välistä rajankäyntiä onkin tutkittu jo pitkään, on erityinen kysymys romaanin tiedollisesta funktiosta jäänyt toistaiseksi kartoittamatta. Tähän kysymykseen tarttuu kirjamme Romaanin tieto: Kirja ja kirjailija tiedon tuottajina.

Romaanilla on tunnetusti pitkä ja monipolvinen historia, jonka aikana se on ollut kytkeytynyt niin mielikuvituksellisiin muotoihin kuin faktuaaliseen kirjoittamiseenkin. Kuitenkaan romaanin ”tiedollisuus” ei ole sekään uusi ilmiö, sillä 1700-luvun valistusromaani sisälsi esimerkiksi moraalisen didaktisuuden piirteitä. Romaania onkin usein pidetty luonteeltaan hybridisenä lajina, joka on historiansa aikana ollut monin tavoin yhteyksissä erilaisten tekstityyppien kanssa. Romaanin sukulaisuussuhde erilaisiin faktuaalisiin tekstilajeihin on sittemmin synnyttänyt myös itsensä tiedostavia risteytyksiä kauno- ja tietokirjallisuuden kesken.

Romaanin tieto -kirjan yhtenä hypoteesina on, että 2000-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa on nähtävissä esimerkiksi luonnontieteellisen tiedon lisääntymistä osana nykyromaanin muotoa ja sisältöä. Suomalainen nykyromaani on myös tuonut esiin sellaisia näkökulmia ja kokemuksia, joita julkisen muistin piirissä tai historiantutkimuksessa ei teosten ilmestymisaikana ole välttämättä vielä huomioitu.

Kirjamme nostaa esiin myös nykyromaanin tiedolliset ulottuvuudet ylirajaisuuden ja intersektionaalisuuden näkökulmista. 2000-luvulla kirjallisuus on yhä useammin kuvannut ylirajaista, kulttuurisesti sekoittunutta todellisuutta sekä erilaisia kulttuurisia ja etnisiä vähemmistöjä.

Mukaan on tullut näkökulmia, jotka nousevat toisiinsa risteävien rodullistamisen, kansallisuuden, etnisyyden, luokan, sukupuolen ja muiden yhteiskunnallisten kategorioiden risteyksissä toimivien yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksista. Kirjailijakunnan moninaistuminen on purkanut käsitystä yksikielisestä ja valkoisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja tuonut näkyviin kamppailun, jota valtakulttuurin paineessa käydään kirjallisella kentällä.

Nykyromaanin tiedonpoliittisuus havainnollistuu esimerkiksi siinä, miten kirjallisuus ja sen kautta käyty keskustelu käsittelevät vähemmistöjen ja enemmistöjen suhteita sekä kulttuurisia valtasuhteita. Vähemmistöihin kuuluvat lukijat ovat kysyneet, kenen tuottamia ja millaisia representaatioita ja tietoa romaanit lukijoilleen välittävät. Nykyromaani voikin tuottaa vastustavaa, purkavaa ja vaihtoehtoista tietoa, joka kumpuaa vähemmistöihin kuuluvien kokemuksista tai vaikkapa saamelaisten tiedontuotannosta.

Romaanin tieto pohtii olennaisella tavalla nykyisten romaanikirjailijoiden asemaa yhteiskunnallisina vaikuttajina. Nykykirjailijoita on edelleen luontevaa pohtia kriittisinä intellektuelleina – ovathan esimerkiksi luontokato, yhteiskunnan polarisaatio ja vähemmistöjen oikeudet nykykirjallisuudessa keskeisiä keskustelunaiheita.

Pyrimme osoittamaan, että kriittisen intellektuellin rooli muuttuu ajassaan. Julkinen keskustelu ei ole pelkkää puhetta tai kirjoittamista, vaan nykyiseen kirjailijan rooliin vaikuttajana sisältyy mahdollisuus hyödyntää kaikkia tarjolla olevia julkisuusstrategioita ja kanavia, paitsi vaikuttamista fiktion keinoin, myös itsensä esittämisen ja henkilökohtaisen puheen kautta. Tämä merkitsee usein teoksen ja tekstinulkoisen todellisuuden liudentumista ja muuttunutta ymmärrystä kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden sekä fiktion ja faktan suhteista.

Romaanin tieto -kirjassa tutkimmekin romaanille ominaista kokemuksellisen tiedon tuottamisen tapaa, joka kietoutuu nykyisessä kirjallisessa kulttuurissa usein yhteen muiden tekstilajien tiedollisten strategioiden ja julkisuuden kirjailijoille tarjoamien moninaisten roolien kanssa.

Kiinnitämme kirjassamme huomiota myös romaanitaiteen mediaalisuuteen ja multimodaalisiin piirteisiin. Teoksessa käsitellään myös kauttaaltaan sanan ja kuvan yhdistelmiin nojaavia esitysmuotoja kuten kuvitettuja lastenromaaneja ja sarjakuvaromaaneja.

Jälkimmäisten liittäminen romaaniperinteeseen saattaa jopa herättää vastarintaa, kun sarjakuva ihan perustellusti voidaan erottaa kirjallisuudesta omaksi taiteenlajikseen. Yhtä lailla sarjakuvaromaanit voidaan kuitenkin liittää laajan kirjallisuuskäsityksen piiriin esimerkiksi kirjamuotonsa tai vaikka aihepiiriensä puolesta. Samalla ne myös toimivat muistutuksena siitä, että romaanimuoto on ollut aina muuttuva ja moninainen.

Myös sarjakuvantekijöiden ja kirjailijoiden välillä on yhtymäkohtia; ovathan jotkin sarjakuvataiteilijat jopa Kirjailijaliiton jäseniä, kuten teoksessa käsiteltävä Ville Ranta. Vaikka sarjakuvantekijät ja kirjailijat pääasiassa toimivat eri kulttuurin kentillä, ovat yhtäläisyydet esimerkiksi toimeentuloa koskevissa kysymyksissä merkittäviä.

Romaanin tieto -teos tarkentaa katseensa myös romaanin esineellisiin ja mediaalisiin ominaisuuksiin. Romaanin mediaalinen tieto liittyy siihen, että romaani ei ole vain kielellinen ja esteettinen projekti, vaan myös aina sidoksissa oman aikansa teknologioihin ja julkaisumuotoihin.

Painetun kirjan perinne on pitkään ollut romaanin ensisijainen media, mutta nykyisin digitalisaatio ja sen kiihdyttämä intermediaalisuus ovat muuttaneet tätä asetelmaa. Romaanit voivat sisältää monenlaista materiaalia, myös digitaalisia elementtejä ja eri tekstilajeja, ja näin ne osallistuvat laajempaan keskusteluun tiedosta, totuuksista ja kulttuurista.

Samalla romaanien ja romaanikirjailijoiden toimintaympäristö on digitalisoitunut. Kirjailijat toimivat nyt monilla alustoilla – perinteisten romaanien, painetun median ja kasvokkaisten tapaamisen rinnalla sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja muissa ei-journalistisissa medioissa – ja heihin kohdistuu uudenlaisia odotuksia niin julkisuuden kuin toimeentulon suhteen.

Digitaalinen julkisuus tuo uusia mahdollisuuksia tavoittaa yleisöjä ja vaikuttaa, mutta samalla esimerkiksi äänikirjojen yleistyminen on heikentänyt kirjailijoiden ansaintamahdollisuuksia. Näin romaani on edelleen tärkeä tiedon ja kokemuksen muoto, mutta sen tuottamisen ja vastaanoton ehdot ovat vahvasti muuttuneet kulttuurin digitalisaation myötä.

Kirjamme tapausesimerkit osoittavat, että suomalaiset nykykirjailijat hyödyntävät tietoa – ja ympärillämme yhtenään kohisevaa disinformaatiota – loputtoman luovasti. Samalla he määrittelevät koko ajan uudelleen, mitä kaunokirjallisuuden tietäminen on. Eri suunnista asiaa lähestyvät luvut havainnollistavat sitä, miten monenlaista romaanin välittämää tietoa on. Teoksen luvut havainnollistavat tiedon moninaisuutta sekä toisin tietämisen ja toisten tietoon perehtymisen tärkeyttä.

Romaani ei vain kuvaa maailmaa, vaan myös osallistuu sen rakentumiseen. Tässä mielestämme on sen pysyvä tarkoitus kaikessa muuttuvuudessaankin.