Sienessä

Ilmeisesti viime jouluna, loppiaisena tai uudenvuoden aamuna taivas on ollut kovasti tähdessä, koska sieniä saadaan tänä vuonna varsin runsaasti. Niitä on kasvanut sananmukaisesti kuin sieniä sateella.

Metsät notkuvat kantarelleja, rouskuja, haperoita, kääpiä, orakkaita, tatteja, vinokkaita ja vahakkaita. Sienien nimien kirjo on valtava ja merkillinen. Aiheesta on keskusteltu myös Aristoteleen kantapäässä. Virallisten nimien ohella sienien ja tattien kansanomaiset nimitykset ovat monenkirjavia: löpötatti, hepotatti, käärmeenhattu, multiainen, saikka, lehmä- , lammas- tai voitatti, makutatti, versieni, karvalaukku, ihmisriska, voiruusti, morski tai mörsky, kiisselsieni, mustapiällystatti, tattarsieni, kärppä jne.

Suomessa sienten keruu ja syönti on ollut kansanomainen tapa lähinnä Raja-Karjalassa ja Karjalan Kannaksella. Venäläinen huvila-asutus ja Pietarin läheisyys tekivät sienistä myös kysyttyä kauppatavaraa. Omaan käyttöön sieniä kuivattiin, suolattiin, paistettiin tuoreeltaan tai jopa hapatettiin. Ortodoksiväestölle sienet olivat paastoruokaa.

Varsin seikkaperäisen kuvauksen sienten käytöstä on arkistoon lähettänyt Elsa Pukonen Uudeltakirkolta: ”Syksyisin näitä metsän antimia käytettiin jokaisessa perheessä runsaasti, niitä sanottiinkin leikillisesti ’metsäkaloiks’ ja näin ikään kuin rinnastettiin suolakala ja suolasienet toisiinsa. Sienien ja tattien keruu oli sadeilmojen hommaa; silloin kun ei oikein mikään muu työ käynyt ulkosalla lähdettiin ’tattii’. Yleisesti käytettiin nimitystä ’tatti’, vaikka käytännössä erotettiinkin sienet ja tatit erikseen, kumpiakin kyllä käytettiin ruokataloudessa.” Torjuvinta suhtautuminen sieniin oli Länsi- ja Pohjois-Suomessa, joissa niitä pidettiin halveksittuina madonlakkeina, lehmien ja sikojen ruokana tai säätyläisten herkkuina. ”Sienet on herroille ja marjat linnuille!” tai ”Voissa kun paistaa, saa rautanauloistakin hyvän ruuan.”

Katja Mäkelän tutkimuksen mukaan ajankäytön eriytyminen onkin yksi sienien keruuta ja käyttämistä edistäneistä tekijöistä: ennen työ- ja vapaa-aika olivat hyvin pitkälle toisiinsa nivoutuneita eikä sienien keruuseen tarvittavaa aikaa juuri liiennyt – paitsi sateella. Esimerkiksi sadonkorjuuaikana sienien keruuta pidettiin varsin toisarvoisena asiana. Muutos on ollut suuri: sienestäminen on muuttunut elämykselliseksi liikuntamuodoksi ja hyväksytyksi rentoutumiskeinoksi. Houkuttimena ovat luonnontarkkailun ja raikkaan metsäilman lisäksi terveellisenä, vähäkalorisena ja kuitupitoisena pidetty ravinto. Joidenkin kohdalla voidaan puhua jopa elämäntavasta tai eräänlaisesta sienihulluudesta, intohimoisesta suhtautumisesta sieniin, sienestämiseen ja salaisiin sienipaikkoihin. Sienipaikkatiedon saattaa jossain tapauksissa saada vasta perintönä. Sienestämisen nykyisestä suosiosta koko maassa kertovat myös lukemattomat sienikirjat, joiden herkulliset reseptit herauttavat veden kielelle.

Sienitietouteen ja -valistukseen ovat vaikuttaneet katovuodet ja elintarvikepulat. Ensimmäiset sienikirjat (1863, 1884) pyrkivätkin valistamaan pettua syövää kansaa sienien käyttökelpoisuudesta ja valitetaan sitä, että kodeissa jätetään hyvät ruokasienet elukkain ja matojen syötäviksi. Sotien jälkeen Toivo Rautavaaran väitöskirja (1947) Suomen sienisato oli käänteentekevä. Siinä osoitettiin, kuinka pieni osa poimintakelpoisesta sienisadosta korjataan talteen. Syntyi iskulause: ”Miljoonat mätänevät metsiin!” Vuonna 1948 perustetun Sieniseuran yhtenä tavoitteena onkin ollut sienitalouden edistäminen. Vuonna 1969 luotiin sienivalistusjärjestelmä ja alettiin kouluttaa kauppasienineuvojia. Sienivalistusta tarjoavia tahoja on nykyään lukemattomia Marttaliitosta työväenopistoihin. Tutkimusten mukaan nykyään lähes 80–90 % suomalaisista kotitalouksista käyttää sieniä jossain muodossa.

Eräiden sienilajien huumaavat, keskushermostoa ja psyykeä stimuloivat ominaisuudet on toki tunnettu myös kauan. Kärpässienen tai madonlakin avulla samaani tai noita on pystynyt matkustamaan uskonnollisissa rituaaleissa neuvonpitoon esi-isien kanssa. Kärpässientä on tosin osattu käyttää myös arkisemmin kärpäs- ja ludemyrkkynä liuottamalla sitä maitoon.

Sienikehä, saman sienilajin itiöemän muodostama selkeän kehämäinen ryhmä, on myös lietsonut ihmisten mielikuvitusta. Sienikehiä muodostavia sieniä tunnetaan 40–60 lajia. Suomessa tunnetuin on nurmikoilla kasvava nurminahakas.. Kehillä on saattanut olla nimityksenään myös noidankehä, häxring tai fairy ring. Suomalainen kansanperinne ei ilmiötä tunne, mutta Carola Ekremin mukaan tietoja löytyy ainakin Ahvenanmaalta. Kehään ei saa astua – silloin keijut suuttuvat ja siitä seuraa sairaus. Sinne ei myöskään saa heittää kuumaa vettä, vallankaan ei lapsen kylpyvettä. Keijut saattavat polttaa itsensä ja siitä seuraa ihottuma lapselle. Jos itse kulkee kehän läpi, saa kipeät jalat.

Kansainvälinen folklore, kirjallisuus, kuva- ja säveltaide on käyttänyt runsaasti aihetta. Erityisesti se on ollut tuttu Länsi-Euroopan maissa ja osassa Skandinaviaa – Saksa, Ranska, Brittein saaret (älvdans, elf circle, elf ring, ronds de sorciers, Hexenringe). Tunnetuimpia keijukehistä inspiroituneita lienee William Shakespeare, jonka näytelmissä Kesäyön unelma ja Myrsky voi havaita kaikuja näistä vanhoista uskomuksista. Prospero: ”Metsien, vuorten, vetten keijukaiset, te jotka ajatte takaa mereen pakenevaa Neptunusta ja vuoroin itse pakenette häntä, ilman että rannan hiekkaan jää kiitävän jalkanne kuvaa; te menninkäiset, jotka kuutamolla tanssitte ruohikkoon pyörteitä joihin lampaat eivät koske, ja te jotka öisin huviksenne loihditte sieniä maasta ja kiidätätte kauas iltakellojen kaiun…” (Myrsky V,I. Suom. Eeva-Liisa Manner). Marjut Hjeltin Keijukaiset -kirja sisältää runsaasti arkisto- ja kirjallisuuslähteitä keijujen maailmaan..

Pentti Saarikosken mielestä sienet muistuttivat hänen runojensa muotoa: runo on maan pinnalla näkyvä itiöemä, kun taas rihmasto jää näkymättömiin. Toisia runoja -kokoelmassa (1958) Arielin, ilman hengen, laulu kaikuu runossa Anna kissan olla: ”Come unto these yellow sands”. Viimeisissä kokoelmissa ”sienessä on hauska olla jonkun kanssa/ huudellaan jottei eksytä eri suuntiin ” tai ”alkaa tuulla, olen kotiin tulossa / poimimasta sieniä / minulla on korissa tatteja / hiekanjyvien varjot maantiellä ovat pitkiä / vaikka on vasta puolipäivä / katselen löytämiäni tatteja ylpeällä mielellä…”

On toki ihmisiä, joille sienestys tai sienien syönti on vastenmielistä. Kuten eräs sukulaiseni sanoo: ”Jos epäilette syöneenne sieniä, soittakaa heti ambulanssi!”