Suomalaisuhreja ei saa unohtaa vainojen uhrien muistopäivänä

Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1. vainottujen muiston kunniaksi. Myös suomalaiset joutuivat mittavan vainon uhriksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa.

Etnisyyteen perustuvat vainot ja kansanmurhat ovat osa historiaa, myös suomalaisten kokemaa historiaa. Juutalaisten joukkotuho tunnetaan hyvin. Samaa ei voi sanoa suomalaisten kokemasta vainosta. Jos suomalaiset eivät tunne ja muista suomalaisia vainon uhreja, voiko sitä olettaa muiltakaan?

Suomalaisiin ja muihin vähemmistöihin kohdistunut vaino ei perustunut Neuvostoliitossa rotuoppiin, kuten natsi-Saksassa, vaan kommunistiseen ideologiaan ja siitä kumpuaviin ennakkoluuloihin Stalinin aikana.

Suomalaisia pidettiin epäluotettavina ja kansanvihollisina heidän länsimaiseen ja kapitalistiseen Suomeen olevien todellisten tai kuviteltujen yhteyksiensä takia. Suomalaisuus ja oletettu lojaalius Suomea kohtaan maksoivat monen venäjänsuomalaisen hengen.

Myös monia muita kansallisuuksia kuin suomalaisia vainottiin ja karkotettiin Neuvostoliiton sisällä Stalinin aikana.

Jo edesmenneen professorin Leonid Gildin mukaan inkerinsuomalaiset joutuivat salatun kansanmurhan uhreiksi Venäjällä.

Kansanmurhan määritelmä piti sisällään massamurhaamisen lisäksi väestön pakkosiirrot ja elinehtojen tuhoamisen jo neuvostoajan lainsäädännössä.

Suomalaisten kokemasta vainosta Venäjällä ei ole selvillä edes kaikkia perustietoja. Kuinka monta suomalaista kuoli Stalinin terrorissa ja vainoissa? Arviot vaihtelevat huimasti. Gildin arvion mukaan 25 000 suomalaista sai surmansa.

Venäjä tunnusti 1990-luvun alussa venäjänsuomalaisten kansanmurhan. Samalla suomalaiset ”rehabilitoitiin” eli heidät todettiin syyttöminä vangituiksi, karkotetuiksi ja teloitetuiksi.

Inkerinsuomalaiset joutuivat vangitsemisten ja teloitusten lisäksi mittavien massakarkotusten uhreiksi 1930-luvun alusta lähtien. Kirjeessä Inkeristä, Pietarin kaupungin läheisyydestä, kirjoitettiin kesäkuussa 1931:

Olot olivat hyvin karut Neuvostoliiton sisäisessä karkotuksessa. Piittaamattomuus karkotettujen elämästä johti suomalaisten massakuolemiin karkotuksessa eri puolilla maata.

Viisitoistavuotias ”pieni ystävä” kirjoitti vuonna 1935 Siperiasta sedälleen perheensä hajottamisesta ja lasten heitteille jättämisestä:

Erityisesti vuosina 1935–1937 ja sotavuonna 1942 inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin suomalaisen kansallisuutensa takia.

”Koko kansan veivät neljäkymmentä toisena vuonna. Myö oltiin vihollisia kaikki, kun oltiin suomalaisia niin kaikki suomalaiset veivät,” kertoi Siperiaan vuonna 1942 pakkosiirretty inkerinsuomalainen mies haastattelussa.

Massakarkotus Leningradin saartorenkaasta Inkeristä ajoittui kevääseen 1942, jolloin arviolta 28 000 inkerinsuomalaista pakkosiirrettiin suomalaisuuden takia Siperiaan. Pian toisen maailmansodan jälkeen Suomeen evakuoidut inkerinsuomalaiset, noin 55 000 ihmistä, kyyditettiin Inkerin ohi keski-Venäjän karkotusalueille. 1930-luvulla inkerinsuomalaisten karkotettujen määrä oli noin 45 000 henkeä.

Kaikki inkerinsuomalaiset luokiteltiin Neuvostoliitossa ”erikoissiirtolaisiksi” eli karkotetuiksi vuoteen 1944 tultaessa.

Vainoja edelsi Stalinin aikana pelon ja viholliskuvien lietsominen. Valetietoa ja propagandaa levitettiin erilaisiksi katsottuja ihmisiä kohtaan. Toisinajattelijat karkotettiin, vangittiin ja teloitettiin. Neuvostoaikana historiaa kirjoitetiin uudelleen ja vääristeltiin vallanpitäjien näkökulman mukaiseksi. Vainojen uhrit leimattiin ja heidän muistonsa yritettiin painaa unholaan.

Suomalaisten kokema vaino tuntuu olevan edelleen vaikea aihe. Naapurimaassamme harjoitetaan pelon politiikkaa tutkijoita ja vainoja muistavia kohtaan. Vainojen uhrien muistoa ylläpitävää Memorial-järjestöä on ahdisteltu ja Stalinin kunniaa palautettu.

Historioitsija Irina Takalan mukaan Stalinin vainojen ja suomalaismiehityksen historiaa yritetään kirjoittaa uudelleen Venäjän-Karjalassa. Eräät venäläistutkijat syyttävät suomalaisia sotavankien tappamisesta ja hautaamisesta Stalinin terrorin ajan joukkohautapaikalle. Asiakirjat kuitenkin todistavat historian räikeän vääristelyn.

Karjalassa terroria tutkinut Juri Dmitrijev löysi Sandarmohin metsästä vuosikymmeniä salassa pidetyn teloituspaikan vuonna 1997. Nimiluettelojen mukaan joukkohaudassa makaa yli tuhat teloitettua suomalaista. Viime vuonna Dmitrijev sai vuosien vankilatuomion poliittisena pidetyssä oikeudenkäynnissä. Vähemmän tunnettu tapaus sattui hiljattain Kuolassa. Novaja Gazetan 23.12.2020 esittämien tietojen mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB takavarikoi Agnes Haikaran kirjoittaman tietokirjan, joka käsittelee Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa.

Stalinin terroria tutkivien asema ei ole helppo nyky-Venäjällä. Onkin tärkeää, että myös Suomessa tutkitaan Stalinin terroria ja massakarkotuksia vainojen osana. Samalla meidän tulee pitää yllä muistoa suomalaisista vainojen uhreista.

Vuosi sitten Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2020 SKS julkaisi muistitietokeruun Stalinin vainojen muistot. Elina Pesonen kirjoittaa Vähäisissä lisissä keruuseen saapuneista aineistoista: Muistitietoaineisto kertoo Stalinin vainojen muistoista kirjoittamisen merkityksellisyydestä.

Reuter, Anni 2020: Vastakertomuksia karkotuksista: Inkerinsuomalaisten muistitieto pakkosiirroista Siperiaan toisen maailmansodan aikana. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 3/2020, 43–63.
Reuter, Anni 2020: ”Kansaamme pirstotaan”: Inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora 1930-luvun kirjeissä kuvattuna. Historiallinen Aikakauskirja 1/2020. 
Reuter, Anni 2019: Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930-luvun Neuvostoliitossa. Teoksessa Hiljainen vastarinta. Toim. Outi Autti ja Veli-Pekka Lehtola. Tampereen yliopistopaino, 2019, 131–162. 
Gildi, Leonid 2007: Inkerinsuomalaisten kohtalo: suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. Inkeriläisten sivistyssäätiö.