Syö silliä!

”Huhtikuun 1. ja 31. peevä oliva simmosi peevi et sai aprillata toissi. Ensmänen peev ol oikken kova aprillipeev. Sillo sai olla varullas ettes joutunu jottai hakema tai jottai viemä. Ja sit silt reisult takasin tuli, huusit toisse: Aprilli! Syös silli! Jua happost kalja pääl! Kyl viäläki aprillata. Sanomalehriski näkke oikken toremuarossi aprillei, kuten tääläki täsä pari vuat takaperi, kun se viinakauppa-auton pit maakuntta kiärtä ja joku jo hak astjoi framil.”

Tämä Arvid Kuusolan (synt. 1905) muistiinpano Muurlasta kiteyttää joitain aprillipäivän ideoista: ajankohta (ensimmäinen, ennen myös viimeinen huhtikuuta), juoksutetaan lasta tai aprillauksesta tietämätöntä hakemaan tai viemään jotain, narrataan joku uskomaan tai tekemään jotain luuloteltua, olematonta tai mahdotonta. Hyvä huomio on myös se, että nykyisellään aprillausta harrastaa lähinnä lehdistö. Erityisen kiinnostava on aprillattavalle huudettu härnäysloru: ”Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuumaa kuravettä päälle!” Näin huusimme Helsingin Vallilassa 1960-luvulla. Mutta miksi juuri silliä?

Kirjatietojen mukaan huhtikuinen kansanhuvi aprillauksesta kehittyi Ranskassa 1500-luvulla. Aiemminkin sitä oli toki harrastettu – läntisessä Euroopassa jo keskiajalta alkaen. Ranskassa rukattiin ajanlaskua 1500-luvun lopulla siten, että vuodenvaihde siirtyi huhtikuun alusta tammikuuhun. Oppimattomille maalaisille uuden ajanluvun noudattaminen oli perin vaikeaa. Näille maalaismoukille annettiin pilkkanimi poisson d’Avril, ’huhtikuun kala’. Miksi juuri kala? Nimitys jäi käyttöön Ranskassa ja myös Italiassa. Muualla läntisessä Euroopassa nimityksiä ovat olleet aasit, vasikat ja hanhet. Englanninkielisillä alueilla puijattu on yksinkertaisesti April Fool, ’huhtikuun hupsu’. Suomessakin narratulle hoetaan kalan nimeä, silliä, vaikkei sitä pilkkanimenä suoraan käytetäkään. Riimittelyn esikuva on tullut ruotsista, jossa hoku kuuluu ”April, april, din dumma sill!” tai ”April, april, din dumma sill, jag kan narra dig vart jag vill!”

Netissä olevan Jaakko Raholan ”Syötäviä sanoja” -sivuston mukaan Suomen merten paras herkku on silakka. Silakan toinen nimi on haili eikä sitä pidä sekoittaa kilohailiin, joka on eri kala, saman sukuinen kylläkin. Kotkan tienoilla ja siitä itään kalan nimi on haili, Kotkasta länteen silakka. Silakka puolestaan on Itämeressä ja sen lahdissa elävä sillirotu – mutta miten se sitten eroaa sillistä? Erot syntyvät kalan selkänikamista ja kalan rasvaisuudesta. Sillissä on oltava vähintään 12 % rasvaa. Silli on ollut keskiajalta saakka Euroopan tärkein elintarvike. Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian mukaan (1555) elosalamoiden aikaan ”kääntyy silli meressä”: ”Yöllä sen silmät loistavat kuin kynttilät, ja kun koko valtava silliparvi liikkuu nopeasti ja kääntyy, näyttää kuin merellä näkyisi leimahduksia ja salamia, ja niitä kutsutaan sillisalamoiksi.”

Jotain perin huvittavaa ja hiukan hävettävää hailiin, silliin ja silakkaan kuitenkin liittyy: Silakat ovat pieniä joulukaloiksi. Kaikki kelpaa, kun ei vaan ole silakkaa. Jokahittella silakkaa ja leipää on, mutta harvalla hyvä hevonen. Silakkaa en syö enkä renkiä riiaa! Jotta asia olisi vielä sekavampi, eräillä Karjalan alueilla silliä kutsuttiin seltiksi (ven. селёдка). Kannaksen Raudussa vaarini oli kurillaan tokaissut linnoitustöihin tulleille muualta Suomesta oleville pojille: ”Söivätik pojat lounaiks seltii?” (=Söivätkö pojat lounaaksi silliä?).

Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa on sikermä runoja, joissa sulhoa kiusoitellaan ja panetellaan varsin voimallisesti. Kyseessä ovat häitten sukujen väliset herjalaulut. Sulho on viipynyt kylillä ”kussakkoa” (vyötä) hakemassa ja palatessaan hevonenkin tulee ”häntä iellä, pää jälellä, sivut käyvät sinne tänne”. Sulho, ”retkale ol reessä, pitkä piippu hampahissa, kuala pitkin piipun vartta.” Morsiamen sisar on muka nähnyt sulhon kapakan edessä tantsimassa ”selti-raiska ol selässä, hailiraiska hampahissa” tai hänellä saattaa olla myös ”kolme hailia hatussa”. Tässä tilannekatsaus on perin pureva:

Silliin liittyvät mielikuvat ja sanaväännökset elävät ohi aprillauksen. 1980-luvun tv-ohjelmassa Soitinmenot eräänä sketsihahmona oli myös Pastori Silli, jota esitti Erkki Saarela. Hahmo herätti myös närkästystä, koska hän mielellään kuunteli ja neuvoi erityisesti seksuaalisuuteen liittyvissä ongelmissa. Hänen ominaispiirteittään olivat kielen vihjaileva lipsutus ja hysteeriset naurunpurskahdukset. Nuoremmille tutumpi lienee Putous-sarjan Aku Hirviniemen pappihahmo Usko Eevertti Luttinen, jonka olemus, käytös,  hänen harjoittamansa ”sielunhoito” ja sananmuunnokset olivat kovin Pastori Sillin tapaisia.

Kevään myöhemmän juhlan, vapun, menu saattaa sekin sisältää monia silliherkkuja: Silliä a’ la Kultanen, Silli-paella tai Sillin pavut. Jos hassusti käy, sillit voivat myös vappuna olla kummareissa tai peräti palmikoissa. Tärkeintä kuitenkin on, että tarjolla on Silliä kullekin.