Seitsemän veljeksen ensipainos. Kuva: Gary Wornell, SKS.

Tähtihetkiä eteläisessä Hämeessä – väläyksiä lähes seitsemästä veljeksestä

Seitsemän veljeksen ensipainos. Kuva: Gary Wornell, SKS.
Kuva: Gary Wornell, SKS.

Muutama vuosi sitten sain kutsun elokuvateatteri Orioniin, jonne suunniteltiin erikoisnäytäntöä Seitsemästä veljeksestä (1939). Se olisi ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä Wilho Ilmarin ohjaama klassikko valkokankaalta ja puhua Aleksis Kiven veljesromaanista, dramaattisesti juuri ennen uutta elokuvateattereiden koronasulkua.

Ideoin puheelleni esityskonseption, jota kutsuin tähtihetkiksi. Tavoitteena olisi poimia romaanista joukko eräänlaisia alkukuvia – lyhyehköjä sitaatteja, jotka esittelisivät teoksen maailmaa ja avaisivat uusia näkökulmia päähenkilöiden luonteisiin. Näihin tähtihetkiin palasin tänä keväänä uudelleen, kun sovelsin samaa ideaa Lauri Viidan Kukunoriin saatuani puhekutsun Pirkkalaiskirjailijoiden klubi-iltaan Tampereelle. Katsoessani, millaisia Seitsemän veljeksen kohtia olin esitellyt Eerikinkadun elokuvapyhätössä, huomasin niiden yhä puhuttelevan minua.

Kiven päivän kunniaksi olen valinnut Vähäisten lisien lukijoille muutaman Jukolaan ja Impivaaraan sijoittuvan tähtihetken, jotka antavat virikkeitä veljesten henkilökuvien tulkintaan. Kun suuntaan valokeiloja yksittäisiin veljeksiin, voin samalla valaista veljessarjan sisäistä dynamiikkaa ja palauttaa mieliin joitakin romaanin sellaisia kohtia, jotka eivät kuulu teoksen kanonisimpiin kohtauksiin.

Toiminnallinen TIMO

Timosta muistetaan parhaiten hänen herkkä laulunsa oravasta. Tämä lyyrinen aaria luo kiinnostavan poikkeaman Timon kovapäiseen ja fyysiseen persoonaan. Timon tähtihetkeksi olen valinnut romaanin kohtauksen, jossa hänen fyysisyytensä on kirjoitettu erityisen elävästi näyttelijäntyötä ja näyttämödramatiikkaa ajatellen.

Romaanin 10. luvun alkupuolella Simeoni ja Eero ovat markkinamatkallaan. Muut pojat haastelevat kilvan ja naukkailevat haarikasta helmeilevää nestettä. Timon ja Juhanin välille syntyy eripuraa, joka katalysoi yllättävän käänteen romaanin kerronnassa:

Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä, juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana, lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät kohden pirttiä.

Hyvin ajoitettuna kohtauksen komiikka uppoaa mihin tahansa yleisöön.

LAURI ennen avautumista

Jos Timo kuvataan metsän kasvatiksi, joka hylkii kaikkea kirjallista sivistystä, myös hänen kaksosveljensä Lauri samastuu luontoon, joskin paljon taiteellisemmalla ja henkisemmällä tavalla. Kun mietimme Lauria, voimme tuskin olla ajattelematta hänen kohtalokasta myyräuntaan tai hänen yllättävää avautumistaan Hiidenkivellä. Siksi on kiinnostavaa, että romaanin alkupuolella, ennen kuin Kivi avaa eteemme hiljaisen miehen huikean päänsisäisen teatterin, Lauri näyttää kirkasotsaiselta metsämiehen alulta.

Laurin tähtihetkeksi olen poiminut sen käänteentekevän hetken, joka edeltää Hiidenkivelle pakenemista. Lauri on vielä reippaan kolkkapojan roolissaan eikä kukaan tunne hänen sisäistä maailmaansa:

Juhani. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi veitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio alas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni!
Lauri.
Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.
Juhani.
Sinä ”härkämies” viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton kuin lammas.
Lauri.
Ma’un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta millenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä en totisesti tiedä.
Aapo.
Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin käskeä.
Lauri.
Saakaamme tästä!
Aapo.
Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.
Lauri.
Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla hieman noin niinkuin lystillisinä.

Pian tämän keskustelun jälkeen Lauri puhuu enemmän kuin koskaan, ja ääneen päästyään hän pääsee melkein hengestään.

Eikö EERO opi?

Laurin tapaan olen valinnut Eeroltakin tähtihetken, joka sijoittuu tärkeään käänteeseen, viimeiselle rajalle. Vanhemmiten veljessarjan kuopuksesta kasvoi vastuuta kantava kyläyhteisön jäsen ja peräti koulun perustaja. Sitä ennen hän näyttäytyy älyltään partaveitsen terävänä ja veljilleen jatkuvasti veistelevänä nulikkana, joka usein jää sivuun tositoimista. Kun veljekset ovat lapsina karkuretkellä, Eero-kuopus on vielä niin pieni, että hän jää äitinsä helmoihin. Kun veljekset lähtevät kosioretkelle, Eero jättäytyy ovelasti Männistön tuvan ulkopuolelle.

Romaanin lopussa älykkääksi tunnettu Eero joutuu oma-aloitteisesti tulilinjalle, kun veljekset ovat matkalla takaisin Jukolaan ja haluavat kutsua kaikki juhliinsa. Veljesten kohtaama Kolistimen ukko, heidän kummisetänsä, on kuitenkin veljeksille äreä eikä keskustelusta meinaa tulla mitään, onhan ukko lähes kuuro:

Juhani. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin puskua puhaltaisin hänen korvaansa?
Eero.
Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia.
Juhani.
Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana.
Ukko.
Kuka mies? Häh?
Eero.
”Kukakhaar!” sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa. Kukakhaar!
Ukko.
Tuossa on käki!
Eero.
Sinä riivattu!
Juhani.
Kas tuota perhanaa! Paukahtipa?
Eero.
Paukahti, ja korva lukkoon.
Aapo.
Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!
Eero.
Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.
Juhani.
Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai, ukko!
Aapo.
Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!

Tämä kohtaus osoittaa Eeron muuttumattomuutta, syntymähybristä, jonka hän saa kerta toisensa jälkeen tuntea nahoissaan. Tällä kertaa Juhani asettuu Eeron puolelle, kun taas tuleva lautamies Aapo pitää korvapuustia ansaittuna.

Tinkimätön TUOMAS laupeana

Seitsemästä veljeksestä voisi poimia monia kohtauksia, joissa Tuomas vahtii oikeuden toteutumista – joko lempeästi tai mitä kylmimmin, mutta aina periaatteistaan kiinni pitäen. Hänen tinkimättömyytensä vaikuttaa osaltaan joulusaunan palamiseen. Hiidenkivellä Lauri on saada surmansa, kun Tuomas asettuu rangaistusten toimeenpanijan rooliin. Kun Jukolaan palaavat veljekset kohtaavat vanhan opettajansa Lukkarin, Tuomas vahtii, että veljekset eivät käy liian uhmakkaiksi entistä opettajaansa kohtaan.

Aivan romaanin lopussa Tuomaan periaatteellisuus kuvataan laupeuden näkökulmasta:

Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.

Saamme tietää, että Tuomas on pelastanut kaksi pienokaista mieron tieltä: ”heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki”.

AAPO, sokea-enosta seuraava

Aapo on Jukolan veljessarjan jäsenenä ennen kaikkea suullisen tarinaperinteen kannattaja; hän jatkaa siten veljesten sokean enon tehtävää. Seuraavan tarinan Aapo kertoo veljilleen romaanin 12. luvussa, kun veljekset valmistautuvat perheiden perustamiseen.

Nytpä muistan kertomuksen, jonka kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varokkaalta ja eteenpäin katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta syytä mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi iso-isämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.

Aapon välittämä tarina antaa hyvät eväät myös Juhanin ja Simeonin vertailuun, etenkin jos katsoo, miten he viettävät romaanissa joulua. Juhania ja Simeonia valaisevia jouluisia tähtihetkiä voi lukea Vähäisten lisien joulublogistani vuodelta 2020.

Seitsemän veljestä vilisee hienoja kohtia, joihin on palkitsevaa palata uudelleen. Toivottavasti Kiven veljeksiin liittyvät lyhyet väläykset antavat virikkeitä romaanin lukemiseen kirjailijan nimikkopäivänä.

Sakari Katajamäki

Toimituspäällikkö Sakari Katajamäki työskentelee SKS:n tutkimusosaston Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä, joka laatii editioita Aleksis Kiven tuotannosta. Lisäksi hän vetää Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Kääntämisen jäljet arkistoissa ja toimii monissa kirjallisuuden alan luottamustehtävissä, muun muassa Aleksis Kiven Seuran puheenjohtajana.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Sakari Katajamäen blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023