Tunneyhteys Stalinin vainoihin

Buddhalaismunkki Thích Nhất Hạnh uskoo, että ihminen ei voi ikinä kuolla. Mikään ei koskaan katoa maailmankaikkeudesta. Pilvi ei kuole, vaan muuttuu sateeksi. Samoin ihmisen fyysisen olomuodon kadotessa mikään ei katoa, vaan ainoastaan muuttuu. Jos ihminen on pilvi, on hänen sateensa esimerkiksi sanottuja sanoja ja tehtyjä tekoja, jotka vaikuttavat myös jälkipolvien elämiin ja muistoihin. Ne jäävät elämään. Nhất Hạnhin mukaan tietoisuus voimakkaasta yhteydestä menneiden ja tulevien sukupolvien välillä tuo parhaimmillaan jälkipolville vapautta ja mielenrauhaa.

Thích Nhất Hạnhin ajatukset ovat olleet paljon mielessäni korkeakouluharjoittelussani, jossa olen päässyt kuulemaan erilaisten henkilöiden ja sukujen tavoista muistaa, unohtaa ja tuntea yhteyttä Stalinin vainoista kärsineisiin sukulaisiin. Olen haastatellut Stalinin vainojen muistot -hankkeessa (2021–2022) sellaisia ihmisiä, joilla on esimerkiksi vainoissa teloitettu, vankileirillä riutunut tai pakkokarkotuksesta kärsinyt sukulainen. Suuresta terrorista, vainojen kiihkeimmästä ja väkivaltaisimmasta vaiheesta, on jo lähemmäs sata vuotta. Hankkeessa aloittaessani oletin, että sukupolvien saatossa harvat tarinat ja tiedot olisivat kiteytyneet lähinnä historialliseksi kuriositeetiksi, jota tarkasteltaisiin etäältä kuin antiikin Rooman keisareita. Olin kuitenkin väärässä.

Lukuisat haastateltavat ovat korostaneet vahvaa tunneyhteyttään vainoista kärsineeseen sukulaiseen, jonka vaiheiden selvittäminen on monesta tuntunut tärkeältä myös oman identiteetin kannalta. Erityisen kiinnostavaa on mielestäni se, että tunneyhteys on muodostunut tietojen ja aineistojen vähyydestä huolimatta. Yksittäisellä kirjeellä tai oman sukulaisen vaiheista muistuttavalla kaunokirjallisella teoksella on voinut olla ratkaiseva merkitys tunneyhteyden syntymiseen. Usein yhteyttä on tunnettu myös vertaamalla esimerkiksi omaa luonteenpiirrettä, mieltymystä tai ulkonäköä vainoista kärsineeseen. Tunneyhteys on yllättänyt minut siis kahdella tapaa: ensin olemassaolollaan, toiseksi antamalla haastateltavalle itselleen paljon itseymmärrystä ja samaistumisen kokemusta. Nhất Hạnhin ajatus jaetusta elämästä ja ikuisesta yhteydestä tuntuu minusta hankkeen myötä todemmalta.

Säilyneet kirjeet ovat omissa haastatteluissani olleet yleisin tapa suvun muistitiedon ohella muodostaa tunneyhteys Stalinin vainoissa kärsineeseen sukulaiseen. Kirjeet paljastavat usein sukulaisesta jotakin faktatietoa kiinnostavampaa, kuten millainen käsiala, huumorintaju, tunneilmaisu ja elämänasenne sukulaisella on ollut. Kokemukseni mukaan kiinnostavalla tavalla juuri kirje korostuu erityisen henkilökohtaisen suhteen muodostamisen välineenä, toisin kuin suvun muistitieto, johon taas aina liittyy tarinoita kertovia kolmansia osapuolia. Eri haastateltavat ovat tuoneet esiin esimerkiksi kirjeistä välittyvää sivistystä, huvittavia sanavalintoja sekä koskettavia tunteita, kuten koettua huolta ja pelkoa vainojen ja sensuurin pahentuessa.

Eräs Ruotsissa varttunut haastateltava korosti kirjeiden merkitystä oman suomalaisuutensa uudelleenlöytämisessä. Kirjeet saivat ruotsiksi käännettynäkin vainotun sukulaisen tuntumaan tutulta ja vahvasti myötäelämään sukulaisen raskaiden kokemusten mukana. Haastateltava innostui yhteydestä niin paljon, että teki kirjeiden pohjalta useita näytelmiä, matkusteli Suomessa sukulaisen synnyinseuduilla ja alkoi opiskella isovanhempiensa äidinkieltä suomea. Yhteys oli siis merkityksellinen ja vaikutti haastateltavaan itseensä.

Kirjeiden ohella myös muulla jäämistöllä on voinut olla ratkaiseva merkitys tunneyhteyden muodostumiselle. Käsintehdystä huonekalusta, joka on muistuttanut menneestä ajasta, on voinut tulla perintökalleus. Keskeistä tässäkin on yhteyden tunteminen: vainoissa menetetyn sukulaisen kädet rakensivat tämän tuolin, nyt minä istun sillä.

Erityistä merkitystä on saattanut olla myös säilyneillä valokuvilla, joista piirteiden yhtäläisyyksiä etsimällä on voinut muodostaa tunneyhteyden vuosisadan päähän. Eräs haastateltava toi esiin biologisen isoisänsä, joka oli kärsinyt Stalinin vainoista ja paennut sittemmin Suomeen. Sukulaissuhteesta oli vain pieniä tiedonpalasia, mutta yhdennäköisyys toisessa, kolmannessa ja vielä neljännessäkin polvessa oli niistä tunnetasolla haastateltavalle tärkein:

”Tässä on mun vanhempien kihlakuva. Sitten jos katsot, että tässä on mun poikani ja hänen ensimmäisen puolison kihlakuva. Onko samaa näköä? — Siis niin voimakkaat piirteet.” SKSÄ2022:27

Yhdennäköisyyden osoittama yhteys herätti haastateltavassa yhteenkuuluvuuden tunnetta, sai etsimään lisää vielä tuntemattomia sukulaisia ja haaveilemaan matkasta suvun mahdolliselle synnyinseudulle.

Yhtäläisyyksien etsiminen itsen ja vainotun välillä ei rajoitu vain fyysisiin piirteisiin. Ajatus siitä, että jokin luonteenpiirre yhdistää suvun jäseniä yhä edelleen ja muodostaa samaistumisen kohteen vainotun ja elävien jälkeläisten kesken, on ollut haastatteluissa yleinen. Eräs haastateltava korosti uskottomien miesten samanlaisuutta salatusta sukulaisuudestaan huolimatta, toinen periytyvää ankaraa ja auktoriteetteja uhmaavaa luonnetta, kolmas mieltymystä punaiseen väriin humoristisena perintönä kommunistisesta taustasta.

Tällainen ajoittain mystisenäkin koettu periytyvä yhteys saattaa kohdistua myös paikkaan. Eräs haastateltava, jonka suku eli ennen Stalinin vainoja Jäämeren rannalla kalastajakylässä, on suvustaan lisää opittuaan kokenut ymmärtävänsä itseäänkin paremmin:

”On voinut asemoida ne [suvun kokemukset] tähän omaan elämään, sillä tavalla, että voi kuvitella mistä omat piirteet ovat peräisin, kun osa on kuitenkin sitä geneettistä. Sen ymmärryksen kautta on avautunut aika paljon”.SKSÄ2021:64

Haastateltava toi myös esiin oman kaipuunsa juuri merta kohtaan ja merisuolan hajun herättämän tunnelatauksen. Stalinin vainoissa kuollut Jäämeren merikapteeni ja Suomessa elävä jälkeläinen olivat samanlaiset kaksi merta rakastavaa miestä, vaikka eivät ikinä kohdanneetkaan.

Mutta entä jos tietoa sukulaisen luonteenpiirteistä, ulkonäöstä, ajatuksista, ammatista ja peloista ei ole? Entä jos kaikki, mitä vainotusta sukulaisesta tiedetään, on virallisissa arkistolähteissä mainittu syntymä- ja kuolinaika sekä kenties tieto tuomiosta ja kammottava kuolinpaikka? Ratkaisu on usein ollut taide. Erityinen merkitys on omien haastattelujeni pohjalta ollut Antti Tuurin Ikitie-romaanilla ja siitä sovitetulla samannimisellä elokuvalla, johon on viitattu haastatteluissa useampaan otteeseen. Eräs haastateltava kuvaili Ikitien merkitystä juuri vainottujen elämän empaattiseen kohtaamiseen:

”Näiden kohtaloiden inhimillistäminen sillä tavalla, että ne on sen aikaisen parhaan tietonsa pohjalta tehneet valintoja ja kun tässä tapauksessa päähenkilö oli kyyditetty, mutta siellä oli kuitenkin paljon vapaaehtoisesti sinne lähteneitä, ja se on niin kuin myöhemmin tarkasteltuna ihan käsittämätöntä, jos ei tiedä niitä, että miksi ihmiset ovat sinne lähteneet ja mitä ne on ajatellut kun on sinne menneet”. ”Se oli äärimmäisen vahva se tarina siinä elokuvassa.” SKSÄ2022:32

Ikitiehen linkittyvän vahvan tunteen voi helposti ymmärtää. Teos kuvaa erinomaisesti Stalinin vainoihin liittyvää pakkosiirtojen hyväksymistä, ansaitsematonta vainoa, summittaista väkivaltaa ja ihmisarvon unohtamista. Ennen kaikkea romaani kertoo siis siitä, miltä vainot ovat voineet tuntua ja juuri tätä tietoa sukulaisilla harvoin on. Mieleeni tulee väistämättäkin poliittisen historian opinnoissani korostettu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian rooli punaisten kohtaloiden ymmärtämisessä ja niihin samaistumisessa. Ikitielle on mahdollisesti muodostumassa samanlainen rooli Stalinin vainoista kärsineiden suomalaisten ymmärtämisessä ja tunnetason kohtaamisessa.

Tunneyhteys on voinut syntyä moninaisin tavoin aina vainoista kärsineen kirjoittamista kirjeistä hänestä muistuttaviin romaaneihin. Keskeistä kaikille tavoille muodostaa tunneyhteys on juuri oman itseymmärryksen lisääntyminen sukulaisen kohtalosta oppiessa: olemme jotenkin samanlaisia, yhteytemme on vahva ja ikuinen. Tämä ajatus toistuu haastatteluissa jatkuvasti. Sukulainen ei ole historian kuriositeetti, vaan oikeasti elänyt ja kärsinyt merkityksellinen ihminen, joka kaiken lisäksi liittyy juuri minuun.

Juuri sukulaisuuden suhteen Thích Nhất Hạnh on korostanut, että jälkipolvi on yhtä ja samaa menneen polven kanssa. Äiti on lapsensa, lapsi äitinsä. Siten menneet polvet elävät ikuisesti jälkeläisissään ja tämän hyväksyminen johtaa Hanhin mukaan empaattiseen ja harmoniseen ihmissuhteeseen. Erityisen kiintoisaa kuitenkin on, että Nhất Hạnh laajentaa ajatusleikkiä pelkästä suvusta koko ihmiskuntaa koskevaksi. Siinä tunneyhteys muodostetaan oikeastaan suvusta aloittaen jokaisen ihmisen välille. Olemme lopulta kaikki yhtä. Nhất Hạnhin ajatuksia mukaillen näkisin siksi Stalinin vainoissa kärsineen sukulaisen muiston vaalimisen sitenkin merkityksellisenä, että se antaa mahdollisuuden tunneyhteyden muodostamiseen keneen tahansa poliittisesta väkivallasta, kansanmurhasta tai oikeusmurhasta kärsineeseen. Tällaisen tunneyhteyden avaaminen mahdollistaa taistelun tuollaisia vääryyksiä vastaan myös tänä päivänä. Sitä kuvastaa hyvin, kuinka vahvaa empatiaa käytännössä jokaisessa haastattelussani haastateltavat ovat tunteneet ukrainalaisia kohtaan julman hyökkäyssodan ja siviileihin kohdistuvan väkivallan alla. Henkilökohtainen yhteys ja tiedot Stalinin vainoista antavat perspektiiviä siitä, mihin ihminen pahimmillaan kykenee. Vainojen muistaminen ja yhteyden tunteminen niistä kärsineeseen sukulaiseen on siis kokemus, joka saa kadut kantamaan lopulta jokaisen vainoista kärsineen nimeä.

Matila, Ilkka (tuottaja), Annila AJ (ohjaaja). (2017): Ikitie [elokuva], Suomi: MRP Matila Röhr Productions.

Nhất Hạnh, Thích (2017): The Art of Living: Peace and Freedom in the Here and Now, HarperOne, San Francisco.

SKS:n arkisto: Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut.

Tuuri, Antti (2011): Ikitie, Otava, Helsinki.