SKS:n vastaajaverkosto esittäytyy: Kauko Viitala haluaa jättää oman jälkensä arkistoon

Kiinnostus ihmisten elämäntarinoihin sai emeritus laitosmies Kauko Viitalan innostumaan SKS:n muistitietokeruisiin vastaamisesta. Haastattelimme Kaukoa, joka on SKS:n arkiston vastaajaverkoston pitkäaikainen jäsen.

Mikä sai sinut aikoinaan lähettämään ensimmäisen keruukuvauksen?

– Lapsena kuuntelin erityisesti miesten tarinoita elämästä. 1940–50-luvulla oli synnyinkunnassani Jalasjärvellä muutamia Amerikan kävijöitä, jotka kertoivat elämästään ja sodan jälkeen oli ihmisillä paljon kerrottavaa. Myös niillä jatkosodan jälkeen rintamalta palanneilla miehillä, jotka usein kokoontuivat meidän keittiön pöydän ympärille purkamaan lähimenneisyytensä neljää – viittä vuotta. Isällä ja äidillä oli oma elämäntarinansa, joten kuunneltavaa riitti.

Myöhemmin tietoja kerätessäni olen halunnut tutustua ihmisiin elämäntarinoiden kautta ja heidän toimintaympäristöönsä, mutta pettymyksekseni monien perustasolla ahkerien ihmisten tiedot ovat vain luku pöytäkirjojen arkistoissa.

Ehkä tämä oli yksi syy, kun innostuin jättämään oman jälkeni SKS:n arkistoihin. Toisaalta minussa on myös se lapsena tarinoita kuunnellut Kauko, joka haluaa kertoa omia tarinoitaan ja kun nyky-yhteiskunnassa ei ole kuuntelijoita, järjestän ne riviksi kirjaimia.

Mikä keruu on ollut sinulle erityisen tärkeä ja miksi?

– Tärkeysjärjestystä on vaikea asettaa. Jokainen kirjoitus on ollut oma tarinansa, mutta kaksi kirjoitusta nostan tässä esiin.

Muistini mukaan vuonna 2004 oli SKS:n äänimaisemakeruu. Sitä kirjoittaessani päästin paimenpojan mielen leijumaan eteläpohjalaisen peltomaiseman äänten syleilyyn ja metsän, joka on minun toinen äänimaisemani kehto. Ehkä ensimmäinen äänimaisema metsästä tarttui, kun äitini vei minut alle vuoden ikäisenä mukanaan puolukan poimintaan. Äiti kertoi: ”Levitin filtin sammalien päälle, laitoin sinut filtille ja keräsin heinänkorteen puolukoita. Niitä puolukoita katsellen ja syöden sinä viihdyit metsässä”. Kuljin metsässä, hyvin nuoresta lähtien myös isäni perässä. Ehkä siitä johtuen metsä on minun vilja-aitta, teatteri ja konserttisalini. Äänimaisemajutun kirjoittaminen tuotti paljon mielihyvän tunteita.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, palasin unessa lapsuuteen. Siinä mustakauhtainen yhä suuremmaksi kasvava, kuolemanviestiä tuova pappi ajoi polkupyörällä minua kohden. Muistitietokeruu Ukrainan sodasta oli minulle paikka, jossa sain purkaa mieleni.

Jos saisit itse järjestää keruun, mitä aihetta käsittelisit?

– Tein tämän vuosituhannen alussa erään 1950 perustetun teollisuuslaitoksen työntekijöistä haastattelututkimuksen. Haastateltavat olivat pääosin ympäri Suomea etelään muuttaneita. Harvalla oli kokemusta teollisuustyöstä, joten haastattelu toi esiin mielenkiintoisia asioita heidän sopeutumisestaan.

Pieni ote: ”Kun me vaimon kanssa tultiin siihen saunakamariin asumaan, sielä oli sänky, pöytä ja kaksi tuolia. Kun meillä oli radio, haettiin Elannosta pahvilaatikko ja tehtiin siitä radiopöytä.”

Toinen: ”Silloin alku-aikoina kun lauantaina päästiin tehtaalta töistä ja mentiin saunaan, suurta juhlaa kun oli varaa ostaa makkarapötkö ja laittaa kiukaall, kyllä se maistui ja oli tunnelmaa. Nyt kun olisi varaa ostaa vaikka kaksi makkaraa, ei niin voi tehdä on kolestroli ja kaikki muut ongelmat.”

Meitä 50- ja osin 60-luvulla muuttaneita on vielä paljon kertomassa siitä elämänvaiheesta. Voisiko heiltä kerätä kokemuksia?

Mikä tuottaa sinulle iloa?

– Luonnon ja sen sisällä tapahtuvan elämän seuranta.

Kenet haluaisit tavata, miksi ja mitä tekisit yhdessä?

– En muista, sainko lahjaksi vai ostinko Lauri Viidan runokirjan Betonimylläri ja muita runoja. Kirjan kautta Viidasta tuli mielirunoilijani, ja olen monta hänen runoaan tulkinnut. Nyt haluaisin istua Lauri Viidan kanssa vierekkäin Pispalan harjulla ja kuunnella, kun runo Alfhild juoksee kirjaimiksi.

Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta…

Kalle Päätalo, on viehättänyt minua. Iijoki-sarjaa lukiessa minun on ollut helppo samaistua Kalleen, siitäkin huolimatta, että Kalle on eri ikäluokkaa ja asuin- sekä työympäristö ovat olleet täysin erilaiset.

Jos tapaisin Iijoki-sarjan Kalle Päätalon, siirtyisimme hänen kotijärvelle odottamaan kevään ensimmäisiä sulassa uivia muuttolintuja. Siitä siirrymme Lehon pirttiin kuuntelemaan seinäpenkeillä istuvien porinaa, poikkeamme jonkin uittojoen vonkauspaikalla ja käymme hartsuherran luona ostamassa leipää sekä elämänluukulta kahvit, pöllien kuorimapaikallakin viivähtäisimme.

Kirjailija Päätalon kanssa siirtyisimme Viimeinen savotta -kirjan myötä mökkiin, jossa Vikke Nilo ja Pyrjähtämätön Einari Einarin kuolinvuoteella pohtivat, ovatko tehneet syntiä. Poistumme, kun Einari ja Vikke hyvin mutkaista ja tapahtumiltaan rikasta elämänpolkua läpikäytyään toteavat, että ainut synti, jonka he ovat tehneet, on kun jättivät yhdet elämänluukulta ostamansa person kupit maksamatta.

Mitä odotat vuodelta 2025?

– Kun luen uutisia, valtionvarainministeri uhkaa jatkuvaa reikäleipien ja härkäviikkojen elämää, pääministeri pelottelee sodan syttymisellä, puolustusministerillä on melkein kypärä päässä ja ulkoministeri matkustelee jatkuvasti neuvottelemassa tuesta, jos sota syttyy. Iltapäivälehdet otsikoivat ja kertovat oireitten kautta, millaisia vakavia tauteja minulla saattaa olla. Professorit huutavat tulevasta ympäristökatastrofista.

Ole siinä sitten optimisti.

Mutta kahdeksankymmenenkuuden vuoden elämänkokemuksella, jospa sittenkin.