It ain’t what you do, it’s how you do

SKS:n avoimien ovien iltapäivään tarvittiin taannoin houkuttelevia arkistolähtöisiä graduaiheita. Hahmottelin listalle numerolla 7 seuraavan:

Tekniikan kehitys ja sen vaikutukset aineistoluovutuksiin. Kynällä, kirjoituskoneella, äänittäen, tietokoneella, omakustanteena, sähköpostitse, vastausalustalla, sosiaalisessa mediassa. Kirjoittamalla kerrotun suullisen perinteen ulottuvuudet.

Vielä ei aiheeseen ole tarttunut kukaan opiskelija. Extreme-esimerkkejä meillä hänelle riittäisi vuosikymmenten ajalta eri olomuodoista, joilla kirjoitusmerkit saadaan ainakin arkistoon saakka, useimmiten jopa ymmärrettävinä.

Arkipuheesta tutut Saimaa-aski ja sanomalehden laita ovat harvinaisia, mutta paljonkin on saapunut kertaalleen käytettyjen papereiden kääntöpuolilla. Eräs säästäväinen keruuvastaaja käytti tarkoitukseen näppärän kokoista vanhaa laskulomakenippua. Erilaisia lomakkeita täyttelevät kansalaiset saattavat kuulakärkineen mahduttaa tarinansa keruuesitteen kysymysten lomaan, jolloin kertojan viesti on sananmukaisesti luettava rivien välistä.

Kirjoituskoneen värinauhan ja tietyn paperin yhdistelmästä syntyy ajan myötä haamukirjoitusta, vaikka kirjoittajat ovat olleet oikeita. Samoin uhkaa käydä teksteille, joita tietotekniikan pioneerit jatkotulostivat matriisikirjoittimella – tuolla mankelin ja sirkkelin yhdistelmällä, jolla oli myös taipumus olla käyttäjän kanssa eri mieltä sivunvaihdon paikasta. Selvimmin saattavat näkyä parinkymmenen vuoden jälkeen Ä:n ja Ö:n pisteet, jotka uuttera perinteenkirjaaja on joutunut lisäämään kynällä tulostuksen jälkeen.

Käännettä – muttei välttämättä parempaan – merkitsi se, että paperin sijasta alettiin tuoda tai postittaa tiedostoja levykkeellä: lerpulla tai korpulla, puhuipa joku hybridimäisesti kerpustakin. Hysteerisen virustarkistuksen jälkeen saatettiin joutua alistumaan siihen, ettei tiedosto aukea. Se saattoi olla kirjoitettu ohjelmalla, jota ei maassamme tunnettu ollenkaan. Onnistuneidenkin tulostusten ja eri kovalevyille tehtyjen jatkotallennusten jälkiongelmana hyllyillämme notkuu yhä levykkeitä, joille ei ole A- eikä B-asemaa majatalossa, mutta joihin on vaikea kajota tuhoamistarkoituksessa. Muistitikkuja, tämän päivän data-amuletteja, ei kerry, ne vain pistäytyvät.

Tiedostoista kertyneestä hiljaisesta tiedosta – tai tiedon puuttumisesta – viisastuneina ohjeistettiin sähköpostivastaaminen aluksi niin, että kirjoitus olisi mieluiten suorassa viestiosuudessa, merkkijonona ilman liitetiedostojen vaikeita ohjelmia ja asetuksia. Teknisesti yksinkertainen asia osoittautui arkistofilosofisesti vaikeaksi. Vaikka moni lähettäjä mielellään säästi paperikuluissaan, hän tuntui silti toivovan, että viitseliäästi taitetut ja toimitetut sivut näkyisivät jälkipolville kaikessa komeudessaan, mieluiten tulosteina.

Times ohitti suosiossa Courierin, missä oli sulateltavaa sekä aineistoja että puolivillaisia työmuistioita lukiessa. Arvovaltainen sanomalehtikirjasin ja kansanomainen kerronta rosoineen ja kirjoitusvirheineen olivat hämmentävässä ristiriidassa. Tuli ikävä sitä tiettyä, vähän pomppivaa ja kulmikasta kirjoituskoneen jälkeä, jota useampikin oiva kertoja oli pöytälaatikkoonsa ja arkistoon tuottanut.

Kolmannella vuosituhannella, kansanrunousarkiston kahdeksannella vuosikymmenellä vastaaja saattaa tarjota aineistoksi vain linkkiä omaan kotisivuunsa tai sosiaaliseen mediaan. Islannin tuhkapilvestä aiheutuneita epätavallisia matkakertomuksia raavittiin kokeeksi suoraan FB-seinästä. Tarinat liikkuvat nopeasti, ovat periaatteessa kaikkien ulottuvilla, mutta saattavat hävitäkin sen siliän tien. Virtuaalimaailma on samanaikaisesti kenttä, tiedotuskanava, aineisto ja julkaisu. Arkisto joutuu hakemaan omannäköistään toimintamuotoa, joka on jotain perinteisen hyllyn ja verkkopilven väliltä.

Pilven reunalta katselevan Lönnrotin jalanjäljillä aloitetaan taas alusta, nimittäin uusi vastausalusta. Kokeiltavana on ollut muutamakin sähköinen lomake, johon voi yhdistää myös tiedostoja. Tulevaisuudessa saalis saatetaan punnita ja nauttia entistä nopeammin, entistä useampien kesken jos lähettäjä sen sallii, tinkimättä siitä että samoista aineksista tehdylle aterialle päästään sadan vuoden päästäkin.

”It ain’t what you do, it’s how you do”, opetti Remu viisaasti jo 1974. Asenne ratkaisee. Se on kohdallaan kaikilla, jotka hurriganesmaisella sitkeydellä ovat nähneet vaivaa tallennustyössä ja oman kokemuksensa välittämisessä. Väline on osa viestiä. Kertomus, kertoja ja esitystapa ovat yhdessä tarkasteltuina jännittävää kulttuurihistoriaa.