Jakovan Erika – kymmenen riviä ja tuhat ajatusta

On elokuun viimeinen päivä, varttia yli neljä. Arkiston asiakaspalvelu on sulkeutunut ja asiakkaiden käyttämät aineistot palautettu yösäilöön, mutta me muutamat työntekijät istumme yhä tutkijasalin asiakastuoleilla. Pöydällä on tuttu arkistosidos KT 256, tuttuja kyselyvihkosia ja tuttu tarinakortistolaatikko erikoisista ihmisistä. Tuijottelemme pienen hetken niitä ja toisiamme. Eiköhän aloiteta?

Minä saan kunnian olla napinpainaja. Tekniikka tuntuu toimivan. Datatykki heijastaa kankaalle lähtölaskennan, äänet kytkeytyvät päälle ja kertoja aloittaa ensimmäisen kohtauksen: ”Hänen nimensä on Erika.” Ennakkonäytäntö on käynnissä, taide on tuotu työpaikallemme hämmentävämmin kuin ikinä. Seuraavat puolitoista tuntia kuuntelen ja katselen asiakkaamme Emil Santtu Uutun ja hänen työryhmänsä esitysinstallaatiota Ihana tytär Erika – huomioita nimestä. Vaikutun, heijastan kaikkea omien muistojeni ja käsitysteni läpi. Yllätynkin vähän väliä, vaikka minun piti tietää teoksesta jo paljonkin.

Teoksen Kertoja ja Arkistonhoitaja alustavat Kansanrunousarkiston historiasta ja aineiston luokittelusta. Keskustelu on perusteellista ja välillä kuivaakin, mutta asiantuntevaa. Mieleeni tulee urheiluhaastatteluista tuttu fraasi: ”Kaveri on tehnyt kotiläksynsä.” Huvitun edelleen Arkistonhoitaja-ammattinimikkeestä, jota ei meillä oikeasti ole käytössä. Samalla on myönnettävä, että se etäännyttää todellisuudesta juuri sopivan verran: Arkistonhoitaja tuo lukijaäänenä kauniisti yhteen muutamat taustatyössä auttaneet arkistolaiset.

Keskusteluun yhtyy seuraava lukija, jonka osana on Mauno Malmgrén. Tältä kerääjältä arkisto on vastaanottanut muutamia pieniä aineistoja vuosina 1964–1967. Paikallistarina Jakovan Erikasta on saapunut marraskuussa 1965. Se sijoittuu Lohjan seudulle, sen kertojaksi kerääjä mainitsee Wilhelmiina Nymanin ja se on tullut vastauksena Kansantieto-kyselyyn numero 36: Kovaosaisia ja taiteilijoita. Kyselyvihkossa 18/1964 julkaistuun keräyskutsuun on muotoiltu muun muassa:

”…ympäristöstään poikkeavat yksilöt, vähämieliset ja sairaalla tavalla erikoiset ihmiset ovat usein mielenkiinnon, säälin, kummastelun tai pilailun aiheina. Näiden ihmisparkojen osana on ollut toimia varottavina esimerkkeinä tai todistuksina inhimillisestä avuttomuudesta.”

Kyselyvihko keräyskutsuineen on koko ajan pöydällä luettavissa. Sen vierellä on arkistosidos ja siinä kirjanmerkillä merkittynä alkuperäinen, kirjoituskoneella kirjoitettu muistiinpano Jakovan Erikasta – koko tämän esityksen alkulähde ja ydin. Kertojatietojen ja otsikon jälkeen itse tarina on vain kymmenen rivin mittainen. Se on merkattu punakynällä analyysimerkillä a4 (historiallinen tai paikallistarina, kronikaatti), vaikka oikeastaan kyseessä ei ole kertomus, vaan pieni muistitiedon sirpale ihmisestä, joka pukeutui osittain miesten ja osittain naisten vaatteisiin ja ilahtui, jos häntä kutsuttiin Erikaksi eikä Kustaaksi.

Pöydällä on kokijan silmäiltävänä myös historiallisten ja paikallistarinoiden kopiokortiston laatikko kohdasta W Epätavalliset ihmiset. Laatikkoon on merkattu kirjanmerkillä kohta ”Miesmäisiä naisia, naismaisia miehiä”. Näiden joukkoon Erikaa ei kuitenkaan ole kortitettu, ilmeisesti siksi, että ainoa hänestä kertova aineisto on hiukan liian uusi. Juuri vuonna 1965, hieman ennen Malmgrénin muistiinpanon saapumista, valmistui siihenastisesta materiaalista tämän paljon käytetyn kortiston pääluokitus S – Z, asutustarinoista vainoajiin ja sotiin.

Tuosta vuodesta alkaa tulla mieleen kaikenlaista, keskittyminen uhkaa herpaantua. Muistan lukeneeni kansanperinteen valiokunnan pöytäkirjoista, että tuolloin 25-vuotiasta hum. kand. Pekka Laaksosta on ehdotettu otettavaksi arkiston palvelukseen: tehtävänä ihan vieressä sijainneen ja vielä laajemman kansanuskon kortiston systemointi. Samaiseen vuoteen 1965 sattuvat ajoittumaan omat varhaisimmat lapsuusmuistoni. Silloin nelivuotiaana kaikki vanhat olivat 1800-luvulla syntyneitä ja tuntuivat aina muistelevan menneitä.

Kortistoista ei koskaan tullut ihan valmiita, eikä minustakaan varmaan ihan aikuista. Mutta hum. kandista tuli sittemmin arkistonjohtaja, jonka kanssa käytyä puhelinkeskustelua kertoja nyt referoi. Aletaan käsitellä julkaisuja ja tutkimuksia, joihin Jakovan Erika on löytänyt tiensä. Niitä on muutamia. Hullun kirjoissa – näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen -kirja ilmestyi SKS:lta vuonna 1989. Sen kautta moni on saanut ensimmäisen tiedon Erikasta. On mielenkiintoista kuulla kertojan toteavan, että sanana kylähullu on uudempi kuin aineistot, joita sitä tuossakin kirjassa on käytetty kuvailemaan. Vuonna 1989 olin jo itsekin arkistossa pätkätöissä, ja vapaa-ajalla saatoin kuunnella ja esittää Juice Leskisen kappaletta Viimeinen kylähullu: ”Väkivalloin viedään noihin / ihmiskunnan arkistoihin / kylähullu viimeinen…”

Kohtaus seuraa toistaan. Näyttelijät lukevat Emilin ja tutkijoiden välisiä keskusteluja, jotka ovat pitkiä ja polveilevia, toisinaan selitteleviä. Tutkijat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja, ja olemme työtovereiden kanssa palvelleet heitä eri aiheiden äärellä tässä samassa salissa. Arvostan kovasti heidän pohdintojaan – itse en varmaankaan pystyisi palauttamaan mieleeni näin paljon yksityiskohtia vanhojen julkaisujeni syntyvaiheista. Ajattelen, että nämä ovat sellaisia keskusteluja, jotka arkiston pöydän kattajilta jäävät valitettavan usein kuulematta.

Arkiston historiasta ja aineiston luokittelusta on hiivitty kuin huomaamatta transhistorian ja ihmisten luokittelun kysymyksiin, ja niidenkin yli. Olen helpottunut siitä, että kaikkia on kohdeltu kunnioittavasti. Yleisöä ei ole yritetty kömpelösti hätkähdyttää, eikä arkistollekaan ole heristelty opettavaisesti sormea. Loppupuolella hakeudutaan myös kirkonkirjojen äärelle ja alkuperäisille kerrontapaikoille. Jotain selviää, vaikka paljon jääkin arvoitukseksi. Teoksen nuori tekijäjoukko saa kasvot, loppulauseet lähes pakahduttavat.

Esitys päättyy, laitteet vaikenevat. Nousemme, vaihdamme muutaman sanan, lähdemme. Paljon jää keskusteltavaa ja mietittävää ainakin minulle. Olemme olleet yleisö, seuraavana päivänä olemme teatterin vahtimestareita ja paikannäyttäjiä, lienemmekö osa teostakin.

Pahoittelen juonipaljastuksia ja toivotan kaikki tervetulleiksi marraskuun loppuun saakka. Ajanvarauksella, yksi tai kaksi kerrallaan. Tämä on koettava itse. Haluan ajatella, että ehkäpä Erikakin ilahtuisi.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Juha Nirkko

Arkistotutkija Juha Nirkko hoitaa SKS:n arkiston asiakas- ja tietopalvelua sekä keruita. Perinpohjaista arkistoaineistojen tuntemustaan hän hyödyntää myös kysyttynä haastateltavana tiedotusvälineissä. Suosittujen SKS:n vuotuisjuhlapakettien – joulu, pääsiäinen, juhannus ja kekri – sisällöissä näkyy hänen kädenjälkensä. Perinteentutkimuksen popularisointi on myös hänelle tuttua, mainittakoon Suomen kesä – päivästä päivään vuodelta 2014.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Juha Nirkon blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

20.2.2024 - Blogi

Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

16.2.2024 - Blogi

Kiistoja karjalaisista itkuvirsistä – Kuka omistaa perinteen?

13.2.2024 - Uutiset 3

Ukrainalaisten Suomessa asuvien sotapakolaisten kokemuksissa korostuvat yhtymäkohdat Suomen historiaan