Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!

Aleksis Kivelle joululla oli paljon merkitystä. Hän kuvailee uskonnollista joulua esimerkiksi Kanervala-kokoelman ”Joulu-ilta”-runossa. Nummisuutareissa joulu puolestaan rinnastuu elämän parhaimpaan hetkeen: ”Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!” hihkaisee Topias, kun hänen poikansa palaavat reissuiltaan klanetin säestyksellä. Tunnetuin Kiven joulu lienee Seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaaralla, jossa veljekset syövät, saunovat ja painivat. Se päättyy kuitenkin traagisesti tulipaloon ja veljesten pakenemiseen Jukolaan. Näkökulmat jouluun Kivellä siis vaihtelevat.

Seitsemän veljeksen lopulla on toinenkin joulukuvaus, joka sijoittuu siihen aikaan, kun veljekset ovat perheytyneet ja asuvat omilla tahoillaan. He kuitenkin olivat ”päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa” eli vanhaan Jukolaan, joka oli Juhanin omistuksessa. ”Kerran” korostaminen kertoo, ettei kyseessä ollut mikään pitkäikäinen eikä toistuva perinne, vaan syystä tai toisesta innovoitu tapaaminen.

”olipa vilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko piehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja Kekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti Venlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä myös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen [’onkaloisen’], kohisevan vuoren alla.”

Perhekunnat jakautuvat selvästi eri osiin: lapsiin, vaimoihin (kälyset) ja miehiin eli veljeksiin. Ainoastaan Simeoni on tämän jaottelun ulkopuolella, koska hän haluaa laulaa jouluvirsiä. Kun lapset piehtaroivat oljilla ja naiset juttelevat hauskoja takan luona, muut veljekset muistelevat keskenään menneitä aikoja. Tämä onkin tämän jouluaaton kuvauksen keskeinen näkökulma: vanhat tutut kokoontuvat joulujuhlaansa ja muistelevat nuoruutensa seikkailuja. Huolimatta ikävistä muistoista

”muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sini-hämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.”

Tämä jouluaattoilta näyttää olevan tärkeää muistojen kannalta, sillä Kivi yhdistää sen yleisempäänkin muistelunäkökulmaan. Hän nostaa esille aivan muita muistelevia ihmisiä eivätkä heidän muistonsa liity jouluunkaan. Ensin kerrotaan karjapaimenen ajatuksista syksyisessä tunnelmassa:

”Niinpä syksy-iltana, koska luonto on käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen matkanpäästä armasta ahoa, jossa hän kerran kesänä kilvoitteli, tuskitteli, hikeä vuodattain. Päivä oli kuuma ja helteinen, etäällä ukkonen jymisi ja sumuna parveilivat parmaat ja kärpäset, saattaen karjan kiilivään kimmaan [’vauhkoon kiihkoon’]. Mutta ennen iltaa oli hän koonnut karjansa taas ja asteli iloisena kellojen kilinässä kotia. Sitä päivää hän nyt muistelee ja hymyää.”

Karjapaimenen muistot liittyvät siis tuskaiseen ja työlääseen kesäpäivään, joka kuitenkin päättyi iloisesti. Vastaavaan tapaan Kivi kertoo vielä vanhasta muistelevasta merimiehestä, joka voisi hyvinkin olla mielikuva Homeroksen Odysseuksesta kotiinsa paluun jälkeen:

”Niinpä myös mannermaalla harmeneva merimies johdattelee mieleensä muinoista myrskyä merellä. Pilvet haaksen pimeyteen käärivät, kuohuva aalto uhkaili kuolemalla; mutta ennenkuin yö oli tullut, vaikeni tuuli, aalto viihtyi ja nukkui ja kirkastuvasta lännestä säteili aurinko taas, osoittaen tien satamaan. Tätäpä myrskyä muistelee merimies hiljaisella riemulla nyt.”

Homeroksen tarinoiden lisäksi taustalla voi olla myös Kiven oma isoisä Anders Johan Stenvall (1769–1840). Saattaa olla, että hän Kiven lapsuusaikana muisteli omia merimiesseikkailujaan. Hän kuoli, kun Kivi oli 6-vuotias. Merimiehenkin ”hiljaisen riemun” muisto liittyy vaaralliseen tilanteeseen, joka kuitenkin selvisi onnellisesti. Tämäntyyppisiä lienevät siis veljestenkin muistelut, vaikkei niistä tarkemmin kerrotakaan.

”Niin muistelivat veljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan ympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään.”

Jouluaattojuhlan merkitykseksi nousevat siis muistot, sillä aattoillan loppu kerrotaan varsin lyhyesti.

”Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen veisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat myös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä. Kauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja lempeä ääni. — Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen lepoon. — ”

Muistelevaa joulua!