Milloin ne karkurit oikein liikkui?

Vaikka näytelmät ja romaanit ovat kirjailijan mielikuvitusta, monesti ne halutaan kuitenkin kytkeä johonkin historialliseen ajanjaksoon. Tällainen liitäntä voi tietysti vaikuttaa tekstin muuhunkin tulkintaan kuten poliittisiin kannanottoihin. Aleksis Kiven näytelmistä selvimmät historialliset kytkennät voi tehdä Olviretki Schleusingenistä -näytelmälle, sillä se on sijoitettu Preussin ja Itävallan välillä kesällä 1866 käytyyn sotaan, sekä Margareta-näytelmälle, joka sijoittuu Suomen sodan vaiheisiin keväällä 1808. Samoin Lea-näytelmä sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon eli Jeesuksen toimintaan, jonka tarkoista ajankohdista lienee tosin teologiankin puolella hieman erimielisyyksiä.

Karkurit-näytelmässä puolestaan kerrotaan useita ajallisia kytköksiä, mutta sen verran epätarkasti, ettei ihan selvää kytkentää niillä voi tehdä. Näytelmän juonen taustalla on tapahtuma, jossa Kuuselan paroni Mauno joutui lainaamaan rahaa naapuriltaan ja vaimonsa langolta Viitalan paroni Markukselta. Laina-ajaksi oli tuolloin sovittu viisitoista vuotta, ja tuo laina-aika on näytelmän alussa loppumaisillaan.

Jossain vaiheessa lainasopimuksen teon jälkeen paronien välit tulehtuivat. Markus yhdessä ottopoikansa Niilon kanssa liittyivät kapinajuoneen ”talonpoikakuningasta” vastaan aateliston etuoikeuksien puolesta. Mauno oli puolestaan kuninkaan kannattaja ja uhkasi paljastaa kapinalliset kuultuaan asiasta. Tästä seurasi Markuksen ja Maunon välillä kaksintaistelu, jossa Markus haavoittui. Kapinallisjuonen paljastuttua Markuksen ottopoikaa Niiloa uhkasi teloitus, mutta Mauno kuitenkin pelasti tämän rahalla, jolla oli aikonut kuitata velkansa Markukselle.

Näytelmän sotavankikarkureista Tykosta ja Paulista puolestaan kertoo Tykon sisar Hanna:

eli pojat ovat lähteneet sotaan kahdeksan vuotta aiemmin. Kotiinjääneet eivät ole tienneet, että pojat jäivät sotavangeiksi ja joutuivat Uralin kaivoksille kolme vuotta sitten, kuten Tyko kertoo tarinan loppupuolella:

Itse näytelmä sijoittuu pariin päivään, joiden välissä on pari viikkoa.

Selvimmin historiaan näistä tapahtumista voitaneen liittää ”talonpoikakuningaskapina”, sillä tapahtumiltaan se voitaisiin yhdistää tunnettuun salaliittoon, jossa ruotsalainen aatelisto vastusti kuningas Kustaa III:n hallinnonmuutostoimia. Muutosten myötä alempien säätyjen oikeudet paranivat ja aateliset kärsivät, mutta varsinaisesti kuningas lisäsi omaa valtaansa. Aatelisten salaliitto päätyi lopulta kuninkaan murhaan 1792. Samoihin aikoihin sijoittuu myös niin sanottu Anjalan liitto (1788), mutta sen panivat toimeksi Ruotsin armeijan upseerit, jotka vastustivat Kustaa III:n hyökkäystä Venäjälle 1788. Karkurien paroneja tai ottopoika Niiloa ei kuitenkaan upseereina tai sotilaina esitetä, vaikka he jonkinlaisia taistelutaitoja omaavatkin ja lähes kaikki upseerit tuohon aikaan olivat yläluokkaisia.

Anjalan liiton hajottua oli rangaistustoimenpiteitä sodan aikana ja sen jälkeen, ja niissä tuomittiin kymmeniä liittoon osallistuneita upseereita kuolemaan. Ainoastaan yksi heistä kuitenkin vain teloitettiin, suomalaissyntyinen eversti Johan Henrik Hästesko. Näihin toimenpiteisiin voisi yhdistää Niilon selviämisen teloittamisesta. Tyko ja Pauli tietävät tuosta Niilon pelastuksesta ennen kuin siitä on heille kukaan paluun jälkeen puhunut, joten hekin ovat olleet paikalla tuon ”kapinan” aikana ja lähteneet sotimaan vasta sen jälkeen.

Jos nuo tapahtumat otetaan näytelmän aikakausitulkinnaksi, näytelmä tapahtuu siis alle 15 vuotta Anjalan liittoajan jälkeen, koska paronien välinen velkasopimus tehtiin ennen kapinayritystä. Näytelmä tapahtuisi siis joka tapauksessa ennen vuotta 1803 (tai 1806, jos Markuksen ja Niilon kapina liittyy Kustaa III:n kuolemaan). Tähän aikakauteen sopii myös paroni Markuksen kommentti ”ranskalaisten kansantutkijoiden” (valepukuisten Tykon ja Paulin) vallankumousaatteista:

Tuo ajatus voidaan liittää vuoden 1789 Ranskan vallankumoukseen ja sen myötä levinneisiin modernin demokratian aatteisiin kuten kansanvaltaan ja ihmisoikeuksiin. Toisaalta Kivi-tutkimuksessa tuo viite on liitetty ennemminkin 1840-luvulla kohonneeseen uuteen ranskalaiseen ”demokratia-aatteeseen”, joka huipentui vuoden 1848 helmikuun vallankumoukseen. Tällöin se olisi selvästi Kiven ”tarkoituksellinen anakronismi”.

Jos näytelmän tapahtuma-aika siis sijoittuu 1800-luvun taitteeseen tai alkuvuosiin, jää kuitenkin yksi historiallinen epäselvyys: mihin sotaan Tyko ja Pauli ovat lähteneet kahdeksan vuotta sitten ja missä jääneet sotavangeiksi kolme vuotta sitten? Ainakaan Ruotsin ja Venäjän välillä ei 1790-luvulla käyty sotaa sen jälkeen kun tuo yllä mainittu ”Kustaa III:n sota” loppui vuonna 1790. Seuraava taisto näiden valtioiden välillä oli sitten Suomen sota 1808–1809. Onko siis niin, että Tyko ja Pauli ovatkin lähteneet taistelemaan jonkun muun kuin ”isäinmaansa” riveissä? Itse asiassa näytelmätekstissä Hanna puhuu rakkaastaan, Elman veljestä:

Vaikka tuon repliikin voi käsittää pelkästään hyökkäyssotaan liittyväksi, sen voi myös tulkita niin, että pojat ovatkin lähteneet muun maan armeijaan. Tällaista ajatusta esiintyy Kivellä myös Alma-näytelmässä, jossa on huijaushanke, jonka mukaan Alman isoisä kavereineen olisi muka lähdössä Kreikkaan taistelemaan Turkkia vastaan. Tämän tulkinnan perusteella Tyko ja Pauli ovatkin siis palkkasotureita!

Jos näin on, vahvaksi palkka-armeijaehdokkaaksi nousee Ranska, sillä se kävi 1790-luvulla ns. vallankumoussotia Napoleonin johdolla muiden Euroopan maiden liittokuntia vastaan. ”Toisen liittokunnan” sodissa 1798–1799 taisteluihin osallistui myös Venäjä muun muassa Italiassa ja Sveitsissä. Kärsittyään tappion Zürichissä Venäjä vetäytyi pois liittokunnasta. Jos Tykon ja Paulin katsotaan osallistuneen näihin Venäjän vastaisiin taisteluihin ja joutuneen siten sotavangeiksi, voitaisiin ajatella, että he ovat lähteneet ulkomaille joskus 1790-luvun puolivälissä. Venäjän vangeiksi he olisivat sitten jääneet 1798–1799 taisteluissa ja kolme vuotta vankina olleina paenneet 1801–1802.

Ranskan armeija voisi selittää myös sen, miksi Tyko ja Pauli esiintyvät ranskalaisina tutkijoina ja osaavat nähtävästi puhua ranskaa. Tosin ranska lienee ollut aateliston hallussa muutoinkin, sillä paroni Mauno nimittää naapurin Niiloa mon cheriksi, paroni Markus kiroilee mordieu! ja Yrjökin osaa heittää oikeaan aikaan ranskalaisen fraasin à la bonne heure!

Mutta mitä tällainen historiallinen näkökulma tuo lisää Karkurit-näytelmään? Ei juuri mitään, sillä Karkurien ytimessä ovat ihmiset ja heidän tunteensa. Kaikki nuo viittaukset mahdollisiin historiallisiin tapahtumiin voidaan myös jättää huomiotta, kun tarkastellaan näytelmän sanomaa. Eniten historiallisista kytköksistä hyötynevät teatterin puvustajat ja lavastajat, jotka voivat tuollaisten tietojen perusteella ”koristella” näyttämön ja näyttelijät uskottavasti.

Tänä vuonna Aleksis Kiven Karkurien ensipainos täyttää 150 vuotta ja sen pohjalta toimitettu kriittinen editio ilmestyy.