Inkerikot, vatjalaiset ja setot

Harva osaa luetella kaikki suomen pienet uhanalaiset lähisukukielet: liivi, vatja, inkeroinen, vepsä, karjala sekä joskus karjalan ja viron alle luetut lyydi ja seto. Vahvana äidinkielenään liiviä puhuvia ihmisiä ei enää ole, ja vatjaa ja inkeroista puhuu enää muutama ihminen. Tätä enemmän on kuitenkin yhä ihmisiä, jotka äidinkielestä riippumatta pitävät itseään liiviläisinä, vatjalaisina tai inkeroisina, tai tuntevat itämerensuomalaiset juurensa.

Sain olla viime vuonna Riho Grünthalin kanssa mukana toimittamassa loppuun Lassi Saressalon suurta kirjahanketta Inkerikot, setot ja vatjalaiset: Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet. Näitä kansoja yhdistää itämerensuomalainen kieli sekä pitkä kuuluminen ortodoksisen kirkkokunnan piiriin, ja kansankulttuureissa on paljon samankaltaisia piirteitä. Kirja ilmestyi sekä painettuna kirjana että avoimena sähköisenä laitoksena.

Setojen eli setukaisten nykykulttuurin tila on sangen vahva. Kieltä käytetään myös moderneissa yhteyksissä ja se siirtyy perheissä eteenpäin. Vielä parikymmentä vuotta sitten näytti Ingrid Rüütelin mukaan siltä, että setojen laulukulttuuri oli kapenemassa: sen erityislaatuisimmat, nykykulttuurista poikkeavat piirteet olivat jäämässä käytöstä. Viime aikoina näitäkin on tietoisesti elvytetty ja pidetty käytössä.

Inkerin pienten kansojen tilanne on vaikeampi. Kirjassa Marjukka Patrakka ja Taisto Raudalainen kertovat Inkerinmaan 1900-luvun kovista kohtaloista ja Heinike Heinsoon ja Riho Grünthalin luvut vatjan ja inkeroisen kielestä näyttävät, miten nopeasti elinvoimainenkin kieli voi hiipua. Etenkin Venäjällä ja Virossa toimii kuitenkin yhä myös aktiivisesti vatjan ja inkeroisen kieltä käyttäviä ja elvyttäviä ihmisiä.

Tietoja pienistä itämerensuomalaista kansoista on tallennettu lähinnä Itämeren alueen isoista kaupungeista ja yliopistoista käsin: Tartosta ja Tallinnasta, Turusta ja Helsingistä, Pietarista ja Petroskoista. Ergo-Hart Västrikin luku avaa havainnollisesti sitä, miten eriaikaiset tallentajat keskiajan kirkonmiehistä venäläisiin etnografeihin ja 1800–1900-luvun suomalaisiin runonkerääjiin ovat kuvanneet inkeroisia ja vatjalaisia kukin omista intresseistään käsin.

Etenkin setoilla on 1900-luvulta alkaen ollut myös omaa kulttuuriaan, kieltään ja historiaansa tarkastelevia tutkijoita kuten Veera Pino, Paul Hagu sekä kirjaan setojen aineellisesta kulttuurista kirjoittanut Mare Piho. Olga Konkova teki Pietarissa sekä tutkimusta että kulttuurinelvytystyötä vatjalaisten ja inkeroisten parissa. Vaikka äidinkieli tai etninen identiteetti ei ratkaise tutkijan työn onnistumista, voi kulttuurin sisältä tulevilla olla taustatietoja tai näkökulmia, joita ulkopuolinen ei helposti tulisi keksineeksi.

Toisaalta ulkopuolisetkin tutkijat voivat olla hyödyksi. Esimerkiksi Heinike Heinsoo on tehnyt merkittävää työtä vatjan kielen elvyttämisen hyväksi, Anneli Asplundin tekemää kirjaa Lauluja Inkerinmaalta on käytetty niin inkeroisten, vatjalaisten kuin inkerinsuomalaistenkin parissa aikaa sitten unohtuneita lauluja opeteltaessa ja Marjukka Patrakka teki 1990-luvun Inkerin kenttätöidensä yhteydessä myös avustustyötä. Setojen nykyinen lauluperinne sekä vatjalaisten ja inkeroisten laulujenelvytystyö on saanut tukea virolaisten tutkijoiden kuten Ingrid Rüütelin ja Janika Oraksen työstä.

Kirjassa Karl Pajusalu kirjoittaa seton kielestä, Heinike Heinsoo vatjasta ja Riho Grünthal inkeroisesta. Kieltä käsittelevistä luvuista olen erityisen onnellinen: niistä saa maallikkokin hyvän yleiskäsityksen kielen historiasta ja ominaispiirteistä. Voi kun tällaiset saisi jonnekin myös liivin, vepsän, lyydin sekä karjalan kielestä!

Monet itämerensuomalaiset kielet ovat keskiajalta alkaen kuuluneet ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin. Ilmeisesti myös suomen kielen vanhimmat kristilliset sanat kuten pappi, risti ja pakana ovat peräisin slaavilaisista kielistä – kristillinen kirkkohan jakaantui kahdeksi vasta vuonna 1054.

Eri uskontokuntiin kuuluminen on osaltaan vaikuttanut itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurien kehittymiseen. Viron ja Suomen alueilla toiminut luterilainen kirkko kehitti 1500-luvulta lähtien suomen ja 1600-luvulta lähtien viron kirjakieltä, ja painotti vahvasti kristillisen kansanopetuksen ja lukutaidon merkitystä. Ortodoksinen kirkko hyväksyi enemmän kansanomaisia kristillisiä tapoja, joilla joskus saattoi olla pitkiä esikristillisiä juuria.

1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankulttuurin tallentajat tulivat pääosin luterilaisen kirkon piiristä. He halusivat ensisijaisesti tallentaa mahdollisimman kansanomaisia, suullisia ja vanhoja tapoja. Samalla heidän arvomaailmansa oli usein värittynyt aikansa luterilaisen kirkon oppien mukaisesti.

Niinpä vanhoina ja esikristillisinä pidettyjä kansanomaisia tapoja toisaalta ihasteltiin ja haluttiin tallentaa, toisaalta pidettiin takapajuisuutena, joka valistuksen tulisi karkottaa. Ortodoksista kansanomaista kristillisyyttä edustavia tapoja ei juuri arvostettu eikä tutkittu. Toisaalta ortodoksista uskoa tuntemattomat tallentajat eivät aina tunnistaneet ortodoksisia tapoja kristillisiksi, vaan määrittivät ne pakanallisiksi.

Onkin ilahduttavaa, että viime aikoina kiinnostusta on monella taholla suuntautunut nimenomaan ortodoksiseen kansankulttuuriin. Kirjassa Irma-Riitta Järvinen kirjoittaa inkeroisten ja vatjalaisten kansanhurskaudesta ja Senni Timonen inkeroisten kristillisistä kalevalamittaisista runoista. Aili Nenola kertoo Inkerin itkuvirsistä ja Ingrid Rüütel vatjalaisten sekä setujen laulu- ja musiikkikulttuurista. Kristi Salven artikkelissa setojen kertomusperinteistä otetaan runsaasti esille myös kansanomaisia kristillisiä kertomuksia ja Madis Arukask pohtii laajemmin pienten itämerensuomalaisten kansojen sijaintia idän ja lännen kirkkokuntien ja kulttuurialueitten rajamailla.

Viime vuosina on verkkoon ilmestynyt saataville monia hienoja pieniä kieliryhmiä käsitteleviä aineistoja: sanakirjoja, arkistokuvia ja – äänitteitä sekä muita verkkoaineistoja.

Virolaiset tutkijat ja muusikot ovat luoneet nettiaineiston inkeroisten ja vatjalaisten lauluista, ja setojen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle valittu leelo-perinne on myös saanut upean uudistetun sivustonsa. Sivustojen tarkoituksena on tukea laulukulttuurien ylläpitoa ja elvyttämistä.

Inkeroisen sanakirjoja on ilmestynyt tietääkseni vain painetussa muodossa, mutta vatjan ja seton kielen sanakirjat löytyvät verkosta. Viroa taitamaton käyttäjä tosin joutuu turvautumaan myös viro-suomi-sanakirjaan.

Yksi hauskimmista ja samalla vaikeimmista Inkerikot, setot ja vatjalaiset -kirjan loppuvaiheen töistä oli valikoida valtavasta arkistokuvien joukosta kirjaan mukaan mahtuvat kuvat. Esimerkiksi A. O. Väisänen, J. Lukkarinen ja Samuli Paulaharju ottivat 1900-luvun alussa hienoja kuvia Inkeristä. Museoviraston kokoelmien kuvista moni löytyy avoimena Finnasta. Siellä on myös kuvia esimerkiksi Vihtori Alavan museokokoelmiin tuomista esineistä.

Virolaisten museoiden Veebiväräv-palvelusta (’nettiportti’) taas löytyy valtava määrä kuvia Setomaalta. Omia suosikkikuvaajiani ovat esimerkiksi Johannes Pääsuke, Adele Lübek sekä Konstantin Kalamees.

Hankalaa kuvien kuten monien muidenkin aineistojen etsimisessä on, että vaikka 1900-luvun alun tallentajat olivat kiinnostuneita nimenomaan tiettyjen kieliryhmien perinteistä, ei aineistoja etenkään Suomessa ole aina jaoteltu näiden mukaan. Käyttäjän täytyy usein itse keksiä, millä paikannimillä, tallentajien nimillä tai muilla hakusanoilla aineistoa voisi löytää.