Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala II: Voiko Kalevalan varastaa?

Kalevalan luonteesta on kiistelty jo ennen eepoksen ilmestymistä. Viime vuosina keskusteluun on noussut kysymys Kalevalasta karjalaisilta varastettuna eepoksena tai kulttuurisena omimisena. Keskustelua on käyty paitsi perinteisessä, myös sosiaalisessa mediassa, podcasteissa ja keskustelutilaisuuksissa.

Osa karjalaisaktivisteista sanoo, että suomalaisten tulisi luopua Kalevalasta ja sen juhlimisesta kokonaan. Toiset taas sanovat, että suomalaisten tulisi ennen kaikkea käsittää, miten Kalevala on vaikuttanut karjalankielisten asemaan Suomessa. Osa toteaa, että Kalevala on myös monille karjalaisille tärkeä tai rakas teos.

Tämän kirjoitussarjan ensimmäinen osa käsitteli karjalaisuuden moninaisuutta ja karjalan kielen tilannetta. Tässä taustoitan keskustelua Kalevan ja kansanperinteen kannalta.

Kalevalan synty

Kalevalan pohja-aineisto on nykyisistä tekijänoikeuksista vapaata kansanrunousaineistoa. Runolaulun vanhimmat yhteiset säikeet ja itse runomitta palautuvat aikaan, jolloin itämerensuomalaiset kielet kuten viro, vatja, inkeroinen, karjala ja suomi eivät vielä olleet erkaantuneet toisistaan.

Samankaltainen kansanrunous Väinämöisineen ja Lemminkäisineen oli 1800-luvulla sekä suomenkielisten että karjalankielisten tuntemaa, mutta paikallisissa laulukulttuureissa oli eroja. Esimerkiksi sammosta kertovien runojen pisimmät versiot on tallennettu karjalankielisiltä tai heidän lähinaapureiltaan. Lyhyempiä sampoaihelmia esiintyy myös suomen itämurteiden puhuma-alueilla. Karjalankielisiä olivat myös esimerkiksi Ilomantsin ja Kuhmon vienalaiskylien tunnetuimmat laulajat.

Eniten runoja Elias Lönnrot tallensi varsinaiskarjalan sekä suomen itä- ja kaakkoismurteiden puhuma-alueilta. Näillä seuduilla oli myöhempienkin aineistojen perusteella käytössä pidempiä ja moninaisempia kalevalamittaisia runoja kuin muualla. Lönnrotin käytössä oli myös muiden kokoamia aineistoja.

Akseli Gallén-Kallelan Sammon puolustus vuodelta 1896. Turun taidemuseon kokoelmat. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sammon_puolustus#/media/Tiedosto:Sammon_puolustus.jpg

Lönnrotilla ei ollut keinoja pakottaa ihmisiä laulamaan tai viedä runoja väkisin. Paikoin hän antoi vastineiksi laulamiseen käytetystä työajasta rahaa tai harjoitti lääkärintointaan. Lönnrot itse ei saanut matka-apurahoja suurempaa suoraa rahallista hyötyä keruutoiminnastaan tai Kalevalasta, mutta nousi niiden avulla professoriksi ja fennomanian keskeishahmoksi.

Kirjalliseksi eepokseksi Kalevala perustuu poikkeuksellisen vahvasti perinteeseen. Yksittäisten säkeiden tai säetyyppien tasolla Lönnrotin omasta kynästä on lähtöisin vain noin 3 % eepoksesta. Lönnrot kuitenkin käsitteli aineistoaan hyvin vapaasti. Hän keksi uusia juonenkulkuja ja hahmoja, muokkasi omanlaisensa pitkän tarinan. Pisimmät tallennetut kansanrunot ovat 400 säettä pitkiä, kun taas Kalevalassa säkeitä on 22 795. Teoksen kielen ja runomitan Lönnrot yhtenäisti, ja paikoitellen muutti pienillä muutoksilla perinteistenkin säkeiden merkityksiä.

Kokonaisteoksena Kalevala onkin selvästi Lönnrotin: juonen kulku ja säkeiden yhdistelmät ovat hänen käsialaansa. Kalevala ei ole kattava kokoelma kansanrunoutta – vaikka sitä sellaisenakin on pidetty – vaan kirjallinen teos. Se kertoo myös 1800-luvun sivistyneistön menneisyyttä, ihmissuhteita, tunteita, kansaa ja suomalaisuutta koskevista ihanteista.

Lönnrot itse korosti teoksensa kollektiivista luonnetta. Kalevalan kannessa tai nimiölehdellä ei ole hänen nimeään. Teoksen tekijänoikeudet ovat aikoja sitten vanhentuneet.

Lönnrot näyttää olleen tallentaessaan avoin siitä, että hän halusi painaa tallentamansa runoaineiston. Hänen jälkeensä tulleet runonkerääjät antoivat kirjoja laulajille palkkioksi, eli tavallaan palauttivat aineistoa tallennusseuduilleen. Samalla kirjallinen kulttuuri – yhdessä suomalaisten ja venäläisten koulutuspyrkimyksien kanssa – myös muutti ja suomalaisti karjalankielisten alueiden kulttuuria. Kalevala on osa monisyistä modernisaation, kirjallistumisen, kansakunnan rakentamisen ja kansanvalistuksen prosessia, joka muutti maalaisväestön kulttuuria myös suomenkielisillä alueilla.

Lisää tietoa Kalevalan synnystä löytyy esimerkiksi Kalevalan kulttuurihistoriastaAvoimen Kalevalan artikkeleista ja verkkojulkaisusta Matkalla KalevalaanElias Lönnrotin kirjeenvaihdosta tai kirjoituksista saa tarkempaa kuvaa siitä, mitä hän itse työstään ajatteli.

Kenen runot, kenen muinaisuus?

Kalevalan kannalta merkittävimmät runojen laulajat olivat karjalankielisiä. Kalevalan esipuheessa Lönnrot puhuu ”Karjalan maasta”, joka sijoittui kummankin puolen silloista Suomen suuriruhtinaskunnan rajaa. Kalevalassa käytetyn runoaineiston kannalta tärkein oli hänen mukaansa Vienan Karjala ja siellä Vuokkiniemen pitäjä, ja lisäksi alueet Vienasta etelään Aunuksen ja Raja-Karjalan kautta aina Kannakselle ja Pohjois-Inkeriin asti. Kalevalan kannalta merkittäviä runoja tunnettiin Lönnrotin mukaan myös Suomen puolella Karjalaa, Savossa ja Pohjanmaalla.

Lönnrot korostaa useaan otteeseen Kalevalalle keskeisten runojen karjalaisuutta. Lönnrot ja monet hänen aikalaisensa kuitenkin ajattelivat karjalan kielenkin olevan osa suomen kieltä, ”karjalan murteeksi” usein kutsuttujen suomen itä- ja kaakkoismurteiden tapaan. Nykyään on selvää, että karjala on myös oma kielensä.

Kalevalan vuoden 1835 laitoksen otsikko kuului Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Jo heti sen ilmestymisen jälkeen kiistettiin, että Kalevala olisi todenmukainen esitys muinaisuudesta. Ajatus siitä, että karjalainen, karjalankielinenkin kulttuuri edusti suomalaista muinaisuutta, jäi kuitenkin elämään. Se kaikuu vahvana nykykeskusteluissa, vaikka tutkimuksen piirissä asetelmaa on monin tavoin kyseenalaistettu ja purettu.  

1800-luvun karjalankieliset eivät säilöneet muinaisia suomalaisia tapoja, runoja, sävelmiä tai soittimia. He olivat pitäneet käytössä monia yhteisestä menneisyydestä juontuvia ilmiöitä ja kehittäneet niitä omiin suuntiinsa. Niiden pohjalta voi joskus tehdä päätelmiä siitä, mitä on saattanut olla aiemmin, mutta karjalankielisiltä tehdyt runotallenteet kertovat eniten esittäjiensä karjalankielisestä kulttuurista.

Aikanaan tutkijat yrittivät sijoittaa yksittäisten runojen tai kokonaisten lajien synnyn tietyille seuduille: runot olisivat kotoisin vaikkapa tietyn aikakauden Länsi-Suomesta tai Karjalasta, ja levinneet yhdestä paikasta muille seuduille. Nykyään runot nähdään muuntelevampina ja vaikeammin jäljitettävinä, kielihistorialliset kehityskulut monimutkaisempina. Mitä ilmeisimmin viron, vatjan, inkeroisen, karjalan ja suomen kielten yhteisellä esimuodolla on ollut rikas laulukulttuuri jo siinä kohtaa, kun kielet ovat alkaneet eriytyä toisistaan. Ihmiset ja heidän laulunsa ovat kaikkina aikoina saattaneet liikkua kielialueelta toiselle tai vaihtaa kieltä.

Ei voida todistaa, että Kalevalan tunnetuimmat runot olisivat syntyneet Länsi-Suomessa ja vain kulkeutuneet karjalaisille – tai eläneet vain Karjalassa. Yksittäiset esi-isät eivät tee vienankarjalaisista tai heidän lauluistaan suomalaisia. Laatokan ja Suomenlahden pohjukan tienoilla vallitsi rikas muinaiskarjalainen kulttuuri, jonka pohjalta ovat kehittyneet niin karjalan kieli kuin suomen itämurteetkin. Sen piirissä on yhtä todennäköisesti laulettu merimatkoista kuin lännempänäkin, ja läntisen Suomen tapaan alueella on aikanaan nimetty paikkoja kansanrunoudesta tutuin nimin.

Kalevala, identiteetti ja geopolitiikka

Kalevalan avulla luotiin 1800-luvulla käsitystä suomalaisista kansana, joka kelpasi sivistyneinä pidettyjen kansojen joukkoon, jolla oli oma historia ja jonka moninaisten puhekielten pohjalta oli mahdollista kehittää moderni kirjakieli. Kaikki karjalaiset laskettiin tässä kehyksessä suomalaisiksi. Usein heidät jätetään Kalevalan yhteydessä tyyten mainitsematta. Jo vuonna 1892 nimimerkki ”Venäjän karjalainen” kritisoi tätä puhuen samalla Kalevalan runoista venäjänkarjalaisilta omittuina ja varastettuina.

Suomalaisissa Raja-Karjalan kouluissa pyrittiin suomalaistamaan karjalankielistä väestöäHeimosotaretkien tavoitteena oli Vienan Karjalan liittäminen Suomeen. Jatkosotaan tultaessa pyrkimys suomalaistaa Itä-Karjala oli vahva: tämän ajateltiin olevan myös paikallisen väestön etu. Kalevalaa ja sen elementtejä käytettiin näissä yhteyksissä väkevänä suomalaisuuden ja kaiken siihen sisältyväksi katsotun karjalaisuuden symbolina.

Karjalankieliseen runoaineistoon nojautuva Kalevala on ollut eri aikoina tärkeä myös Venäjän karjalankielisille. Neuvosto-Karjalassa Kalevala oli karjalais-suomalainen kansaneepos. Eliitti rakensi sillä vuoroin erillistä, vuoroin suomalaisuudenkin sisäänsä sulkevaa sosialistista neuvostokarjalaisuutta. O. W. Kuusinen syytti suomalaisia jo vuonna 1949 Kalevalan kansallisesta omimisesta.

Kalevalasta eri aikoina käytyä keskustelua analysoivat esimerkiksi Lotte Tarkka, Heidi Henriikka Mäkelä ja Eila Stepanova artikkelissaan Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit, Pertti Anttonen kirjassa Tradition through Modernity, Joonas Ahola neuvostokarjalaista lehdistöä käsittelevässä artikkelissa sekä useat Kalevalan kulttuurihistorian kirjoittajat. 

Kalevala kipeänä symbolina

Nykyiset syytökset Kalevalan ja karjalaisten kansanperinteiden omimisesta resonoivat osin aikaisempien kanssa, mutta asetelma ja sanoma on erilainen. Tämänhetkinen keskustelu liittyy Suomen oman karjalankielisen vähemmistön vaikeaan asemaan ja historiaan. Kyse on karjalaisuudesta omana identiteettinään, ei venäläisyytenä eikä suomalaisuutena. Karjalankieliaktivisteilla ei ole vaatimuksia omasta valtiosta tai valtakunnan rajan siirtämisestä.

Kalevalasta on ongelmallista puhua varastettuna teoksena: valmista teosta ei ollut, pohja-aineiston tallentaminen perustui vapaaehtoisuudelle ja kyseessä on ennen kaikkea Lönnrotin kirjallinen teos. Samalla on selvää, että ilman karjalankielisiä laulajia Kalevalaa ei meidän tuntemassamme muodossa olisi.

Kalevalan kautta on kuitenkin määritelty suomalaisuuden ja karjalaisuuden suhteita ja hahmotettu kaikkea karjalaisuutta suomalaisuuden alalajina. Eepos on ollut paitsi suomalaisuuden rakentamisen, myös kansakunnan yhtenäistämisen ja vähemmistöjen suomalaistamisen väline. Kalevalan käyttö- ja tulkintatapoihin liittyy siten monia karjalankielisten nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta ongelmallisia piirteitä.

Jaettu kielihistoria ja kulttuurinen läheisyys tarkoittaa sitä, että jos joku kieleen kytkeytyvä ilmiö on oletettavasti hyvin vanha, ei ole kyse suomalaisesta tai karjalaisesta ilmiöstä, vaan perinteestä, jonka etäiset juuret todennäköisesti ulottuvat näiden kielten yhteiseen esimuotoon asti. Karjalankieliset eivät säilyttäneet suomalaisia muinaisia runoja, vaan kehittivät yhteisestä menneisyydestä juontuvaa perinnettä omiin suuntiinsa. Karjalaiselta puolelta katsottuna tällaisesta perinteestä tai sen avulla tuotetusta eepoksesta puhuminen suomalaisena näyttää siltä, että suomalaiset yrittävät omia niin karjalaisuuden kuin koko yhteisen menneisyydenkin.

Tämänhetkinen keskustelu Kalevalasta kulttuurisena omimisena liittyy tilanteeseen, jossa Suomen karjalankielisen vähemmistön kieli ja kulttuuri on vakavasti uhanalainen, eikä Suomen valtio lakien tasolla tunnusta kotoperäistä vähemmistöään. Kalevala on ollut keskeinen osa sitä monimutkaista kansakuntien, kirjakielten ja identiteettien rakentumisen prosessia, joka on johtanut nykytilanteeseen. Eepos on monelle karjalankieliselle tämän prosessin ja nykytilanteen kipeä symboli.

Kirjallisuutta

Lotte Tarkka, Heidi Haapoja-Mäkelä & Eila Stepanova: Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytitKalevalaseuran vuosikirja 98. SKS, 2019, s. 79–106.

Piela, Ulla, Seppo Knuuttila & Pekka Laaksonen (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. SKS, 2008. Lyhennetty verkkoversio: https://kaku.kalevalaseura.fi/

Hannes Sihvo: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. Helsinki: SKS, 2003.

Derek Fewster: Kalevala ja muinaisuuden politisoituminen. Teoksessa Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.), Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki, SKS, 2008, s. 190–205.

Niina Hämäläinen, Reetta Holopainen, Hanna Karhu, Marika Luhtala, Juhana Saarelainen & Venla Sykäri (toim.) Avoin Kalevala, Helsinki: SKS.

Leena Kolehmainen, Helka Riionheimo & Milla Uusitupa: Ääniä idästä: Näkökulmia Itä-Suomen monikielisyyteen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.

Lotte Tarkka: Rajarahvaan laulu: Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki, SKS, 2005.

Eila Stepanova: Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western Folklore 79.4 (2020): 377–400.

Anneli Sarhimaa: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: SKS, 2017.

Heli Kaarina Kananen: Kontrolloitu sopeutuminen: ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2010.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Kati Kallion blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

Placeholder image
20.6.2024 - Blogi

Tekstit meissä ja ympärillämme

19.6.2024 - Uutiset

Lisää valokuvaajia Kansallisbiografiaan

14.6.2024 - Blogi

Kansatieteilijä Tyyni Vahterin Karjala