Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala III: Miten tehdä tilaa?

Tämänhetkistä keskustelua Kalevalasta mutkistaa paitsi se, miten keskeiseksi karjalainen kulttuuri on muodostunut suomalaisen itseymmärryksen kannalta, myös karjalaisuuden moninaisuus ja karjalan kielen historiallinen läheisyys suomen kielen itämurteiden kanssa. Osa Suomen karjalaisista kokee karjalaisuutensa suomalaisuudesta erilliseksi, osa suomalaisuutensa osaksi. Osa näkee Kalevalan ja sen käyttötavat hyvin ongelmallisina. Toisille Kalevala on tärkeä ja rakas.

Tämän kirjoituksen ensimmäinen osa käsittelee karjalaisuuden moninaisuutta ja karjalan kieltä, toinen osa kysymystä Kalevalan ja kansanperinteen omistajuudesta. Tässä pohdin, mitä hankalalle tilanteelle olisi mahdollista tehdä.

Kalevalan ja karjalaisen kansanperinteen käyttö ja käsitteellistäminen suomalaisessa yhteiskunnassa on liudentanut ja liudentaa käsitystä karjalankielisistä omana etnisenä ryhmänään ja karjalan kielestä omana kielenään. Tämä on osaltaan johtanut nykytilanteeseen, jossa karjalankielisiä ei suomalaisessa yhteiskunnassa tunnisteta suomalaisuudesta erillisenä ryhmänään. Vahvasti karjalankieliseen kulttuuriin kytkeytyvien elementtien esittäminen yksipuolisesti suomalaisina pitää yllä käsityksiä kaikesta karjalaisuudesta suomalaisuuden alalajina. Tällaisten käsitysten vallitessa karjalankielisten on vaikeaa saada tarvitsemaansa yhteiskunnallista tunnustamista ja kielensä ylläpitoon tarvittavia välttämättömiä resursseja.

Karjalankieliset ja heidän suomalaistuneetkin jälkeläisensä kantavat usein paitsi vaihtelevia kotiseudun ja yhteisön, myös kielen, kulttuurin ja etnisen identiteetin menettämisen tai kyseenalaistetuksi tulemisen kokemuksia. Näiden kokemusten julkiseen käsittelemiseen ei tilaa ole Suomessa juuri ollut. Vaietun, yhteiskunnallisesti näkymättömässä asemassa olevan vähemmistön voi olla hyvin vaikeaa alkaa puhua kokemuksistaan tai löytää niille sanoja. Suomalaiset eivät tunne eivätkä tunnista, minkälaisista ylisukupolvisista kokemuksista karjalankielisten kritiikki nousee eivätkä sitä, miten henkilökohtaisia ja kipeitä keskustelujen aiheet voivat olla.

Kokemuksia työstetään myös taiteen keinoin. Hannele Kumpulainen käyttää näyttelyssä ”ELLENDÄN – Čomenduksen vuoro” (3.–26.3.2023, Galleria Katariina) nykyisten ja entisten rajojen eri puolin Karjalasta keräämiään tahrojen muotoja ja perinteiselle käsityötekniikalle, punapoiminnalle sukua olevaa muotokieltä. Tahra eli tačma viittaa ”karjalaisuuteen, joka on koettu ongelmaksi Suomessa, Neuvostoliitossa ja Venäjällä.” (Näyttelyn esittelyteksti.)

Karjalaisaktivistit sanovat, että he saavat osakseen torjuntaa ja vihapuhetta, jos tuovat julkisesti esiin suomalaisuudesta erillistä karjalaista identiteettiään. Tällainen identiteetti on kuitenkin tarpeen, jos halutaan pitää yllä karjalaa omana kielenään ja kulttuurinaan. Pientä, historiallisesti stigmatisoitua vähemmistökieltä on vaikeaa pitää yllä, jos sen puhujilla ei ole yhteiskunnallista tilaa luoda omaa, valtakulttuurista erillistä identiteettiään.

Kielentutkijoiden mukaan vähemmistökielen elvytysmahdollisuudet eivät ole riippuvaisia pelkästään kieliyhteisön omasta tahdosta tai edes yhteiskunnan elvyttämiseen antamista riittävistä resursseista. Kyse on myös siitä, miten ympäröivä yhteiskunta virallisista tahoista aina ruohonjuuritasolle asti kieleen ja vähemmistöryhmään suhtautuu. Mikä on kielen lakisääteinen asema, paljonko kielestä yleisesti tiedetään, miten sen puhujia on aikaisemmin kohdeltu ja minkälaisia asenteita kieleen ja sitä puhuvaan vähemmistöön yhteiskunnassa liittyy?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja sille läheiset suomalaista kulttuuria, kieltä ja historiaa tutkineet tieteenalat ovat pitkän historiansa aikana olleet monin tavoin osallisia Suomen karjalankielisten tukalan nykytilanteen syntyyn. Vaikka karjalaisiin, suomalaisuuteen ja Kalevalaan liittyviä ongelmallisia käsityksiä on näiden instituutioiden piirissä alettu purkaa jo 1900-luvun jälkipuoliskolla, ei suuri osa tästä ole levinnyt suomalaiseksi yleistiedoksi. Karjalankielisten koko olemassaolo on välillä jäänyt huomiotta suomalaisten tahojen, myös SKS:n käytännön toiminnassa – silloinkin, kun on käsitelty nimenomaan karjalankielisiltä tallennettuja aineistoja.

Kielentutkimus on viime vuosikymmenet ollut paitsi tutkimuksen, myös käytännön työn tasolla karjalan kielen elvytyksen tukena. Tämä ei ole tarkoittanut tutkimuksen poliittista tai identiteettipoliittista ohjaamista, vaan sitä, että karjalan kielen tilanne on ollut tieteenalan piirissä esillä ja tutkijat ovat halunneet tutkia myös kielen nykytilanteen kannalta merkityksellisiä aiheita. Monet tutkijat ja korkeakoulutetut opettavat karjalan kieltä tai ovat tuottaneet elvytystyölle elintärkeitä oppimateriaaleja, lausuntoja, tutkimuksia ja selvityksiä karjalan kielen historiasta ja nykytilasta.

Myös muiden tieteiden, kulttuurin, taiteen ja muistiorganisaatioiden kenttää selvästi tarvitaan karjalan kielen ja sen puhujien nykytilanteen parantamiseksi. Karjalankielisten kokemuksia ja tarpeita pitäisi saada eri keinoin sanallistettua näkyvämmin, samoin sitä, miten karjalaisuuden ja suomalaisuuden rajoja ja suhteita on eri aikoina koettu ja luotu. Tähänastisten keskusteluiden perusteella näyttää myös selvältä, että suomalaisten yleistietoa karjalan kielestä, karjalankielisten nykyhetkestä ja historiasta sekä erilaisten suomalaisuuksien ja karjalaisuuksien suhteista olisi tarpeen lisätä.

Yleistajuistamista ja uutta tutkimusta on tarpeen tehdä näkökulmasta, joka tunnistaa suomalaistamisen historian ja karjalankieliset omana ryhmänään. Karjalankielisen yhteisön kannalta relevanttia jo tehtyä tutkimusta olisi tarpeen yleistajuistaa ja päivittää, ja tuoda kielen ja kulttuurin elvyttämisen tai perinteisiin tutustumisen kannalta hyödyllisiä aineistoja paremmin saataville. Erilaiset perinneaineistot kuten laulut, sadut, tapojen kuvaukset tai muistitieto- ja haastatteluaineistot voivat myös toimia kielen opettelemisen tukena tai sen kehittämisen resurssina. Sukujensa perinteistä selvää ottavia kiinnostaa myös usein tarkka tieto siitä, miten aineellisen ja aineettoman perinteen ilmiöt ovat eri alueilla esiintyneet ja varioineet.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on laaja karjalan, inkeroisen ja suomen kielten puhujilta tallennettu käsikirjoitusaineisto, jota pitkään käsiteltiin ensisijaisesti suomalaisena kansanperinteenä. Vanhimmat karjalankielisen runolaulun ja itkuvirren äänitteet ovat SKS:n arkistossa. Kokoelmia ei ole luokiteltu kielen tai etnisyyden mukaan, mutta paikkakuntatietojen ja perinnelajiluokitusten kautta karjalankielisiltä tallennettuja aineistoja on mahdollista löytää. Kokoelmiin sisältyy myös valokuvia, piirroksia ja nuotteja. 1900-luvun puolivälistä lähtien on tallennettu laajoja evakkojen ja heidän jälkeläistensä suomeksi kirjoittamia muistitietoaineistoja – joukossa on myös vähemmistökarjalaisten kirjoituksia.

Arkistoon ovat tervetulleita kaikki, joita aineistot kiinnostavat. Sellaisille karjalaisille, joiden kokemus suomalaisuudesta ja sen keskeisistä symboleista on kipeä, eivät suomalaiset kansalliset instituutiot, pääosin suomalaisesta näkökulmasta tehdyt tallenteet tai näiden pohjalta tehty suomalainen tutkimus kuitenkaan ole helposti lähestyttäviä. Tätäkin näkökulmaa on syytä pohtia pidemmälle, mieluusti yhdessä karjalankielisen yhteisön kanssa.

Koivisto, Vesa (2017). Karjalan kielestä ja sen tutkimuksesta 2000-luvulla. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja, 2017(96), 423–438.

Sarhimaa, Anneli 2017: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: SKS.

Sihvo, Hannes 2003 [1973]: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. SKS, 2003.

Eila Stepanova: Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western Folklore 79.4 (2020): 377–400.

Suutari, Pekka (toim.) 2013: Karjala-kuvaa rakentamassa. Helsinki: SKS.

Suutari, Pekka (toim.) 2021: Karjalankieliset rajalla. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura.