Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala I: Karjalaiset

Kalevalan päivää (28.2.) kehystäviin puheisiin on 2020-luvulla tullut uusia säröjä. Viime vuosina on keskusteltu Kalevalasta karjalaisilta varastettuna eepoksena tai kulttuurisena omimisena. Kiihkeätäkin väittelyä käydään paitsi perinteisessä, myös sosiaalisessa mediassa, podcasteissa ja keskustelutilaisuuksissa.

Keskustelun kannalta on olennaista ymmärtää, mistä karjalaisuudesta milloinkin puhutaan. Karjalaisuus voi tarkoittaa monenlaisia, osin lomittaisia tai päällekkäisiä asioita. Se voi kiinnittyä Karjalan laajan alueen eri seutuihin tai näiden seutujen moninaisiin asukkaisiin, uskontoihin, kieliin, tapoihin, etnisyyksiin tai paikallisiin identiteetteihin.

Suomessa karjalaisuudella tarkoitetaan yleisimmin itäsuomalaisuutta tai luterilaista suomenkielistä evakkokarjalaisuutta. Tällöin karjalaisuus näyttäytyy usein itsestään selvästi suomalaisuuden alalajina tai muotona. Tästä näkökulmasta voi olla hämmentävää, jos joku vaikkapa väittää suomalaisten omineen jotain karjalaisilta. Kaikki karjalaisethan ovat suomalaisia!

Karjala on kuitenkin myös oma kielensä. Sitä on nykyisen Suomenkin alueella puhuttu yhtä kauan kuin suomea. Karjala on suomen lähin, vakavasti uhanalainen sukukieli.

Suomessa karjalankieliset ovat saamelaisia tai romaneja suurempi kielivähemmistö. Toisin kuin muita kotoperäisiä kieliä, karjalaa ei kuitenkaan tunnisteta Suomen lainsäädännössä, eikä sitä voi esimerkiksi opiskella äidinkielenä. Itä-Suomen yliopistossa ja karjalaisjärjestöjen tasolla on 2000-luvulla tehty ansiokasta ja näkyvää kielenelvytystyötä, mutta valtion työlle myöntämät resurssit eivät ole pysyviä eivätkä tarpeisiin nähden riittäviä.

Kun keskustellaan karjalan kielen elvyttämisestä, uhanalaisesta karjalaisuudesta, suomalaistamisesta tai karjalaisen kulttuurin omimisesta, puhutaan yleensä ennen kaikkea karjalankielisistä. Karjalankielisiä kutsutaan paikoin myös ortodoksikarjalaisiksi – vaikka kaikki eivät nykyään ole ortodokseja – tai vähemmistökarjalaisiksi. Rajat erilaisten karjalaisuuksien tai karjalaisten identiteettien välillä eivät usein ole yksiselitteisiä.

Tarkempaa tietoa karjalan kielestä ja sen muodoista löytyy esimerkiksi Kotimaisten kielten keskuksen, Karjalan sivistysseuran ja Itä-Suomen yliopiston elvytyshankkeen sivuilta. Vastikään kielestä on ilmestynyt myös hyvä esite.

Karjalan halki on viimeistään vuodesta 1323 lähtien kulkenut idän ja lännen kirkon sekä kahden valtakunnan välinen raja. Tämä on osaltaan vaikuttanut kielimuotojen kehitykseen. Rajan ortodoksisella itäpuolella puhuttiin pääosin karjalaa, luterilaisella – alkujaan katolisella – länsipuolella suomen itä- ja kaakkoismurteita, joita on kutsuttu myös karjalan murteeksi. Suomen itä- ja kaakkoismurteet ovat kielihistoriallisesti ja kansankulttuuriltaan lähempänä karjalan kieltä kuin suomen länsimurteita. Myös inkeroisen, lyydin ja vepsän kielet ovat karjalaa lähellä. Monet Karjalan ja Inkerin alueet ovat vanhastaan olleet monikielisiä ja -etnisiä. Venäläiseen kulttuuripiiriin kauan kuuluneissa kielissä on myös paljon venäjän kielestä tulleita vaikutteita.

Valtakunnanrajan siirtymät ovat aiheuttaneet monenlaisia pakolaisuuksia, siirtolaisuuksia sekä kielen ja uskontokunnan vaihdoksia. Esimerkiksi tverinkarjalainen asutus Moskovan luoteispuolella on perua Ruotsin 1600-luvulla valloittaman Käkisalmen läänin suuresta karjalaisesta pakolaisaallosta. Ruotsin puolelle – nykyiselle savolaismurteiden alueelle – jääneet karjalankieliset olivat 1900-luvulle tultaessa pääosin sulautuneet suomenkieliseen asutukseen.

Suomen suuriruhtinaskuntaan vuodesta 1812 lähtien kuuluneessa Raja-Karjalassa asui sekä suomenkielisiä että karjalankielisiä karjalaisia. Kaikki Raja-Karjalasta ja Kannakselta lähtemään joutuneet evakot olivat Suomen kansalaisia. Alueen luovuttaminen Neuvostoliitolle sotien jälkeen hajotti karjalankieliset paikallisyhteisöt ympäri Suomea. Lisäksi Suomeen on eri aikoina tullut pakolaisia ja siirtolaisia muilta karjalankielisiltä alueilta eli Vienasta ja Aunuksesta.

Venäjän Karjalassa puolestaan elää karjalaisia, jotka eivät ole koskaan olleet Suomen kansalaisia tai kokeneet itseään suomalaisiksi, ja joiden äidinkieliä ovat venäjä ja karjala. Monet kuitenkin osaavat myös suomea, sillä suomella oli Neuvosto-Karjalassa paikallisen kirjakielen status. Venäjän Karjalassa elää myös inkerinsuomalaisia sekä Venäjälle etenkin 1900-luvun alussa muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä.

Anneli Sarhimaa arvioi Suomessa olevan karjalan kielen äidinkielisiä puhujia noin 11 000 ja kaikkiaan 30 000 jollain tapaa kieliyhteisöön kuuluvaa henkilöä. Päivittäin karjalaa puhuu Suomessa noin 5000 ihmistä. Sotien jälkeen karjalankielisiä arvioidaan olleen Suomessa noin 50 000 henkeä. Venäjällä karjalan äidinkielekseen ilmoittavia oli vuoden 2010 väestölaskennan mukaan 26 000 henkeä, karjalaisiksi identifioituvia enemmän. Uusimman väestölaskennan tiedot ovat huomattavasti alhaisempia. Varmoja tilastoja kielen puhujista ei ole.

Karjalan kirjakieltä tai hallinnollista kokonaisuutta ei 1900-luvun alussa ollut: moni karjalankielinenkin katsoi tien moderniin yhteiskuntaan kulkevan joko suomen tai venäjän kirjakielen kautta. Sotien jälkeen ajatus karjalankielisistä evakoista etnisesti ja kulttuurisesti suomalaisina oli perusedellytys heidän hyväksymiselleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Erilainen kieli, tavat ja Venäjään assosioituva ortodoksinen usko olivat ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa.

Karjalankieliset evakot kohtasivat kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa vuoksi enemmän torjuntaa ja suoranaista ryssittelyä kuin luterilaiset suomen kieltä puhuvat karjalaiset evakot. Moni katsoi parhaaksi olla näyttämättä karjalankielisyyttään julkisesti. Osa vaihtoi venäläiseltä kuulostaneet nimensä. Kieli ja kulttuuri siirtyivät yksityisen piiriin, eivätkä monet halunneet puhua ja opettaa karjalan kieltä enää lapsilleen. Näitä kokemuksia ei ole kattavasti kartoitettu, mutta niitä tulee esille monessa arkistoaineistossa, tutkimuksessa ja dokumentissa. Nykynuorten kokemuksista ilmestyi vastikään karjalankielinen videosarja.

Karjalan kielen nykyisistä puhujista suurin osa on vanhoja ihmisiä: puhujamäärät ovat laskussa sekä Suomessa että Venäjällä. Jos lapsille ei puhuta kieltä, se voi pahimmillaan kadota yhdessä sukupolvessa. Kieltä ei ole mielekästä siirtää eteenpäin, jos sitä ei koeta tärkeäksi tai jos lapsi on kielen vuoksi vaarassa joutua kiusatuksi tai syrjityksi. Moninaisen kielenelvytystyön lisäksi karjalankielisten kannalta onkin tärkeää, että karjalan kieli ja kulttuuri näkyvät ja tulevat hyväksytyiksi ympäröivässä yhteiskunnassa.

Keskustelu Kalevalan ja karjalaisuuksien suhteista nousee siis tilanteesta, jossa karjalan kielen asema on hyvin vaikea, ja jossa kieliyhteisöllä on tarve rakentaa omaa suomalaisuudesta eroavaa identiteettiään. Näyttää kuitenkin siltä, että Suomessa on yhä vaikea tunnistaa ja hyväksyä suomalaisuudesta ja venäläisyydestä erillistä karjalaista kulttuurista tai etnistä identiteettiä, eli karjalankielisiä omana etnisenä tai kulttuurisena ryhmänään. Samalla karjalaisuuden moninaisuus ja läheisyys suomalaisuuden kanssa asettaa identiteettien rakentamiselle omat haasteensa. Kaikki Suomen karjalankielisetkään eivät koe karjalaisuuttaan suomalaisuudesta erilliseksi.

Kielen ja kulttuurin elvyttämisen ja kehittämisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on tilaa myös suomalaisuudesta erillisille karjalaisille identiteeteille. Omaehtoisella identiteetillä ja sen hyväksynnällä valtakulttuurin piirissä on suuri merkitys paitsi kielen tulevaisuudelle, myös yksittäisten ihmisten hyvinvoinnille. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö saisi ja pitäisi olla myös suomalaisuuden osaksi asettuvia karjalaisia identiteettejä, suomenkielistä karjalaisuutta tai venäläistä karjalaisuutta. Karjalaisuus voi ja saa tarkoittaa montaa erilaista näkökulmaa, kokemusta ja identiteettiä.

Kirjoituksen muut osat ilmestyvät Vähäisissä lisissä 27. ja 28.2.

Vesa Koivisto: Karjalan kielestä ja sen tutkimuksesta 2000-luvulla. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja, 2017 (96), 423–438. https://doi.org/10.33340/susa.70236

Anneli Sarhimaa: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: SKS, 2017.

Pekka Suutari (toim.): Karjalankieliset rajalla. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura, 2021.

Pekka Hakamies: Venäjän-Taipaleelta Viinijärvelle: erään karjalaisryhmän identiteetistä ja assimilaatiosta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993.

Heli Kaarina Kananen. Kontrolloitu sopeutuminen: ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2010. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4119-2

Hannes Sihvo: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. Helsinki: SKS, 2003.