Kokemuksiin perustuvaa kulmien kurtistelua – eli muutama sana eri sukupolvista

Ainakin minä huomaan usein juuttuvani arkisessa puheessa ja ajatuksissani sukupolvien ja niihin liittyvien ongelmien tematiikkaan. Ärsyynnyn muiden esittämistä sukupolvistereotypioista, mutta sorrun itse niiden samojen toistamiseen omasta näkökulmastani. Mutta mitä lopulta edes ovat sukupolvet ja missä niiden rajat kulkevat? Mikä sukupolvissa ja niistä viriävässä keskustelussa ärsyttää?

Tilastokeskuksen mukaan väestötieteessä sukupolvi on synnyttäneiden naisten ikien keskiarvon pituisena ajanjaksona syntynyt populaatio. Perhepiirien näkökulmasta puolestaan on helpompi mieltää sukupolvien rajat juuri sen pituisiksi kuin lasten ikäero vanhempiinsa ja vanhempien omiin vanhempiinsa. Sukupolvien voidaan siis ajatella olevan ryhmiä, jotka muodostuvat noin 30 vuoden pituisina ajanjaksoina syntyneistä ihmisistä. Kulttuurin näkökulmasta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteinen. Usein kuulee puhuttavan esimerkiksi X-, Y- ja Z-sukupolvista sekä sotien jälkeisistä suurista ikäluokista jälkeläisineen, tai sukupolvikokemuksista; tapahtumista tai niiden sarjoista, jotka sitovat tiettyinä ajanjaksoina syntyneet tai tietyssä elämäntilanteessa olleet ihmiset jollain tavalla yhteenkuuluviksi, ja erottavat toiset puolestaan joksikin muuksi. Yhteisiksi koettujen kokemusten muovaama mielenmaisema tuntuu erottavan eri-ikäisiä ihmisiä toisistaan. Nämä erot ja yhteenkuuluvuudet luovat toisaalta ihailua ja tärkeitä siteitä yksilön sekä ympäröivän ihmiskunnan välille, mutta myös paljon kulmien kurtistelua ja ymmärtämättömyyttä – niin omia kuin muita kohtaan.   

Sukupolvien eroavaisuudet ja rajat liittyvät siis kehitykseen ja murroksiin. Ero näiden kahden prosessin välillä on hienovarainen, kehitys kun on itsessään oksymoronmaista pysyvää muutosta – jonkin staattisen hiljattaista tai ajoittain kiihtyneempää murtumista. Sukupolviajattelua ja sukupolven käsitettä laajalti tarkastellut sosiologi Semi Purhonen toteaa väitöskirjassaan, että sukupolvet liittyvät erityisesti kokemuksiin yhtäältä esille astumisesta ja toisaalta tarpeesta liiallisen kehityksen jarruttamiseen. SKS:n arkistosta katsoen tätä ajatusta on mielenkiintoista tarkastella jo pelkästään toisen kokoelmamme nimen kautta. Aiemmat sukupolvet pyrkivät vaalimaan omia kulttuurisia toimintojaan perinteinä, kun taas uusi sukupolvi edustaa erityisesti itselleen nykyisyyttä ja nykykulttuuria. Perinteen ja nykykulttuurin väliset asetelmat ovat siis tiukasti aikaan ja kokijaan sidottuja.   

Kuinka nämä sukupolvet ja niiden yhteiset, yhteisölliset kokemukset sitten koetaan? Itse havaitsen sukupolvipuheen taustalla usein voimakasta tunnelatausta. Nähtävissä on myös selkeitä ajatuksellisia kaavoja ja niistä johdettuja vakiintuneita ilmaisutapoja. Niitä voidaan nähdä esimerkiksi erilaisia verkkoviestintä- ja joukkotiedotusympäristöjä läpi koluamalla. Siellä syntyy kuva, jossa sukupolvista puhuttaessa on kyse yleensä huolesta tai jopa pelosta, kyseenalaistamisesta tai edellisistä johtuvasta puolustautumisesta. Välillä kuitenkin myös ihmetys ja arvostus saavat pääosan.

Usein toistuvien sukupolviteesien tyyppiesimerkkejä ovat muun muassa seuraavat:

Puhe näyttäisi siis pyörivän vastuunkannon, haasteiden ja kehityksen teemojen ympärillä – puolesta ja vastaan. Merkittävimmät ja siten jopa identiteettejä määrittävät sukupolvikokemukset tuntuvat hallitsevan puhetta sukupolvien ympärillä. Tähän ilmiöön liittyy tietynlainen haaste- tai pahimmassa tapauksessa traumakeskeisyys. Joten keskeinen osa sukupolvipuhetta on myös se, että jokaisella ikäryhmällä on oma elämän suuntaa ohjaava suuri kokemuksensa, tai kuten sanotaan ”oma talvisotansa”.

Yksinkertaistaen kulttuurisissa sukupolvissa on kyse siitä, että ihmisellä on tarve samaistua toistensa kokemuksiin, mutta samalla tuoda heille juuri siinä hetkessä merkittävät ajatukset ja kokemukset esille. Kun yhteisten kokemusten ketjussa tapahtuu katkeaminen, on se helposti tulkittavissa näkökulmasta riippuen kalkkeutumisena tai kapinointina. Aivan oman lukunsa tähän samaistumisten ja samaistumattomuuksien kokonaisuuteen tuovat makuasiat, joista on tunnetusti turhaa, mutta kuitenkin hiukan pakollista kiistellä. Tietyille aikakausille tyypilliset tyylikeinot ja muoti-ilmiöt jäävät usein muistoihin mieluisina, kun vastaavasti näiden omaan makuun sopivien, hiukan tiukasti juurtuneiden asioiden edeltäjät ja seuraajat voivat tuntua erikoisilta, oudoilta, vierailta tai vääriltä.

Ihailu ja ymmärtämättömyys eri sukupolvien välillä ovat tärkeitä lähtökohtia SKS:n järjestämässä Sukupolvien välinen kuilu -keruussa. Vastauksia pyydetään esimerkiksi siitä mitkä ovat asioita, jotka eri sukupolvissa mietityttävät. Mikä on eri sukupolvissa kaikista hienointa, mahdollisesti jopa kateutta herättävää tai vastaavasti ihmetyttävintä ja ärsyttävintä? Toivomme vastauksiin myös pohdintaa itse ilmiöstä ja tämän kaiken taustalla lymyävistä syistä, mutta halutessaan vastaaja voi vain todeta virkkeellä tai parilla, mikä on hyvin ja mikä puolestaan huonosti.

Päätän tekstini aiheeseen liittyvää keskustelua kuvaaviin, jonkinlaisena sukupolvirunoilijana näyttäytyvän Tuomas Pietikäisen eli artisti DJ Ibusalin, sanoihin:

”Nuoriso on pilalla
Vanhukset on pihalla
Väestönrakenne on pilalla
– Pelkkää paskaa tilalla”