Lainattuja säkeitä ja jatkumoiden säikeitä: perinteen aitoudesta, suullisen kirjallistumisesta ja kirjallisen suullistumisesta

Epäaitoa? -leimasimella merkattuja kortteja SKS:n arkiston sananlaskukortistossa. Kyseiset kortit sisältävät ”Jumalal on onnen ohjat” -sananlaskuja.

Selatessani kuvitteellisen päiväkirjani merkintöjä esimerkiksi opiskeluajaltani muistelen hiukan nolostuvin tuntein jokseenkin arroganttia suhtautumistani moniin tässäkin julkaisussa käsiteltäviin keskeisiin teemoihin. Olen ollut ennen kaikkea kiinnostunut nykykulttuurin ilmiöiden tutkimuksesta folkloristiikan ja kulttuurintutkimuksen tarjoamia työkaluja hyödyntäen, mutta elämän edetessä huomaan ymmärtäväni aiempaa enemmän jatkumoiden merkityksestä kulttuuri-ilmiöiden kehityksessä ja niiden tutkimuksessa. Nykyisessä tehtävässäni ja hiukan sen ulkopuolellakin olen havainnut jälleen kerran olevani käsittämättömän hienolla näköalapaikalla erinäisten kulttuuristen kiemuroiden syövereihin.

Huhtikuussa 2023 aloitin työskentelyn SKS:n tutkimusosastolla Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Itämerensuomalaisen suullisen runouden alueelliset kulttuurit: vertaileva näkökulma (REFOP). Hanke linkittyy tiiviisti SKS:n ja Helsingin yliopiston HELDIG-keskuksen yhteiseen FILTER-hankkeeseen, jossa tehdään myös Suomenlahden ylittävää kansainvälistä yhteistyötä Viron Kirjallisuusmuseon kansanrunousarkiston kanssa. Sain tuolloin tehtäväkseni muodostaa FILTERin tarpeisiin aineistokorpuksen, joka sisältäisi suullisen vanhan runouden vertailuaineistona toimivaa kirjallisempaa julkaistua runoutta. Korpuksen avulla voitaisiin aiempaa paremmin tarkastella sitä, kuinka kirjallisen ja suullisen kulttuurin ainekset – säeformulat ja kollokaatiot tai laajemmat tekstinosat – liikkuvat ja toistuvat ajoista ja paikoista toisiin.

Vielä keskeneräiseen korpukseen on koottu erilaisia tekstijulkaisuja 1600-luvun puolivälistä 1900-luvulle ja tekstien pääpaino on kalevalamittaa mukailevissa runojulkaisuissa sekä erilaisissa pienfolklorekokoelmissa. Tällä hetkellä noin 9700 tekstiä on käytettävissä FILTERin tietokannassa, joka on avoimesti tutkijoiden käytössä Eetu Mäkelän luoman Octavo-hakukoneen ja Maciej Janickin kehittämän samankaltaisuuslaskentaan perustuvan Runoregi-lähilukusovelluksen kautta. Jo nopealla katsauksella aineistoihin on nähtävillä, kuinka huomattavia yhteydet suullisten ja kirjallisempien aineistojen välillä ovat.

Aineisto avaa ymmärrystä ja herättää runsaasti kysymyksiä suullisen kulttuurin kirjallistumisesta, mutta sen parissa aikaa vietettyäni myös kierron toiseen suuntaan. Siinä missä kansankulttuurin ja suullisen kulttuurin kirjallistuminen ovat kiehtovia ilmiöitä, joiden tuloksiksi voidaan lukea esimerkiksi Kalevala ja muita merkkiteoksia toinen toisensa jälkeen, on virtaus valunut myös toiseen suuntaan ja suullis-kirjallinen kierto etenee sitä kautta taas suuntaa vaihtaen. Kuinka siis tulisi luoda rajanvetoja suullisten perinneaineistojen ja kirjallisten aineistojen välille, etenkin tilanteissa, joissa molempien vaikutus toisiin on huomattava? 

Kirjallisen ja suullisen kulttuurin välimaastoisuus on ollut kautta folkloristiikan ja kirjallisuuden tutkimushistorioiden keskeisessä roolissa tutkimuksen kentällä. Aiheen kokonaiskuvan kolossaalisuutta on hankala edes kuvailla, mitä kuvaa hyvin lainaus Matti Kuusen toimittamasta Suomen kirjallisuus I:stä vuodelta 1963, jossa mahtipontisen romanttisin sanoin todetaan:

Mikael Agricolasta juontuvan »aapiskirjallisuuden» purosen pohjilla virtasi todella maanalainen runon kymi, aidompi ja voimakkaampi kuin konsanaan Macphersonin Ossianin laulut, kauempaa tuleva ja kauemmaksi kantava kuin Turun professorit tohtivat edes kuvitella. Erik Justanderista Eino Leinoon, Mattias Salamniuksesta Lauri Viitaan jokainen sananviljelijä, jolla oli runon elävä virpi kädessään, löysi saman virvoittavan traditiosuonen: suomalaisen kansanrunouden.

Kansanrunouden, Kuusen kiistellyn ilmaisun mukaisesti kirjoittamattoman kirjallisuuden, perintö on siis ollut läsnä Suomen kirjallisessa kirjallisuudessa sen alkuajoista lähtien, ja niiden vuoropuhelu lienee ikuisesti jatkuvaa. Myös viittaus Macphersonin Ossianiin on Itämerensuomalaisen kulttuuripiirin kansanperinteen keruun ja aineistojen arkistoinnin kannalta keskeinen. Suomalaisena pidetyn runoeepoksen kokoamisen innoittajanakin toimineen Ossianin laulujen perintö kyseenalaistettuna ja sepitettynä runokokoelmana vaikutti osaltaan siihen, kuinka esimerkiksi Kalevalan lähdeaineistoina toimineet kansanrunot, ja niiden rinnalla myös muu SKS:n piirissä tallennettu aineisto metatietoineen arkistoitiin ajassaan parhaalla mahdollisella tavalla. Näin niiden autenttisuutta ei voitaisi kyseenalaistaa. Tapaus Macphersonia muuten käsitellään esimerkiksi Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan teoksessa Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus, 2018), joka on saatavilla myös kuusiosaisena äänikirjasarjana!

Perinteen aitouden vaalimisen merkeistä kenties parhaan esimerkin SKS:n arkistossa tarjoaa arkistosarja F ja siihen liitettyjen aineistojen perinnelajitunnus f. Perinnelajikortistoja selatessa arkistovierailija saattaa myös sattumalta törmätä kortteihin, joihin on leimasimella merkitty kyseenalaistus perinteen epäaitoudesta. Perinnelaji f:n edustajiksi on siis merkattu yksiköitä, joiden analysoija on todennut niiden olevan joko kerääjän itse keksimiä ”omasepitteitä” tai kirjallisuudesta opittuja. Tällaisia kirjallisuudesta opittuja yksiköitä ovat usein esimerkiksi laulut, joille on jäljitettävissä yksittäinen kirjoittaja, ja joiden kerääjä on tulkinnut niiden olevan suullisena perinteenä eläneitä kansanlauluja. Tällaisia voivat olla esimerkiksi arkkiveisut tai erilaisten laulukirjojen kautta levinneet laulut. Vastaavia esimerkkejä voi löytää esimerkiksi sananlaskujen joukosta. Tilannetta mutkistavat myös erilaiset kokoelmajulkaisut, joiden kautta suullinen perinneaines on levinnyt kirjallisessa muodossa ja alkanut leviämään uudelleen suullisena perinteenä.

Leena Hukkinen kuvaa julkaisemattomassa kirjoituksessaan vuodelta 1963 epäaidon perinteen luonnetta ja esittelee erilaisia tapausesimerkkejä epäaidoksi määritellyn perinteen ympäriltä. SKS:n arkistossa saatavilla olevaa Hukkisen esitelmää ja aiheita sen ympäriltä käsitellään esimerkiksi Tiina Sepän väitöskirjassa Kohtaamisia menneen kanssa (SKTS, 2015) ja Kati Mikkolan, Pia Olssonin ja Eija Starkin artikkelissa Kamppailu aidosta perinteestä teoksessa Sanojen luonto (SKS, 2023).  Hukkinen esittää kirjoituksessaan neljä erilaista epäaidon perinteen kerääjätyyppiä, sekä neljä keskeistä syytä epäaidon perinteen muistiinpanemiseen. Näiden kopioijien, yhdistelijöiden, mukailijoiden ja sepittäjien hän toteaa halunneen esimerkiksi rehvastella osaamisellaan oman egonsa pönkittämiseksi tai keruukilpailuissa menestyäkseen. Myös keruutavoissa on Hukkisen mukaan voinut olla epäselvyyksiä. Keskeisin syy kuitenkin lienee se, että kerääjien ja tiedonantajien näkemys kansanperinteestä on ollut erilainen kuin tätä aitoa kansanrunoutta arkistoihinsa haalineen tahon. Huomionarvoisia lainauksia Hukkinen nostaa esille niin Martti Haaviolta, Kaarle Krohnilta kuin Väinö Salmiseltakin:

”Runonlaulaja puolestaan ei suinkaan ole itse luova runoilija. Hän on vain tradition kannattaja”. Haavio 1950, 52. Kirjoittajan lihavointi konekirjoitetun esitelmän tekstinasettelun pohjalta

”Vanhempana aikana, jolloin runoja oli vain vähän julkaistu, oli hyvin tavallista, että kansanrunoudenharrastaja hankki itselleen kopioita toisten kokoelmista. Tämä harrastus, josta saamme kiittää Porthaninaikuisten keräelmien säilymistä, oli etenkin vanhemmalla Topeliuksella. Aivan samanaikuisetkin kerääjät lainasivat siten toisiltaan, niinpä Becker Topeliukselta, Arwidson ja Lönnrot Beckeriltä. Painettujakin kokoelmia ja yksityisiä runoja näemme heidän kopioineen, Kuten Lönnrot Schröterin julkaisua ja Gottlund Lönnrotin ”Kanteletta”.” Krohn 1918, 26.

”Suomen kansan vanhoista runoista on muutamia satoja toisintoja jätetty julkaisematta sen vuoksi, että ne aivan ilmeisesti on opittu kirjojen välityksellä. Tutkijan on silti oltava varuillaan, sillä toisinaan on kansanomaisessa toisinnossa joku kirjallisuudesta saatu kappale, joka kuuluu toiselta paikkakunnalta saatuihin runoihin.” Salminen 1934, 199.

Käsitykset siitä, kuinka aineistot tuntuvat muuttuvan jokseenkin merkityksettömäksi – tai ainakin toisarvoisemmiksi, kun ne ovat muistinvaraisuuden sijaan aiemmin muistiinpantuja, jo toisaalla kerättyjä tai julkaistuja, ovat toki oman aikansa hermolla. Mutta niiden ikävänpuoleiset vaikutukset, kuten edellä on mainittu, näkyvät yhä. Myös perinteenkantajien oman luovan työn – jopa vähättelyltä tuntuva – kommentointi tuntuu nykyisemmästä näkökulmasta kyseenalaistettavalta. Verrattaessa esimerkiksi erilaisten taiteen ja viihteellisempien kulttuurilajien konventioihin on erikoista ajatella, että mukaelmiin, sepitelmiin, yhdistelmiin tai kopioihin ”sortuva” runolaulaja ei olisi itse luova toimija. Ajan edetessä 1800-luvulta, saati 1600-luvulta, lähemmäs nykyaikaa maailma ja kulttuuri sen mukana on muutoinkin muuttunut. Aiemmin suullisena välittyneet perinteen muodot ovat liikkuneet ja kenties entistä enemmän kehittyneet usein myös kirjoitetussa, äänitetyssä tai visuaalisessa muodossa. Toki Haaviokin lienee lainauksessaan tarkoittanut sitä, että luovalle poeettiselle ajattelulle ei tulisi olla sijaa, vaan perinteenkantajan tulisi ylläpitää oppimaansa aineista puhtaassa ja aidossa muodossaan, toki muistinsa kapasiteetin rajoissa.

Näkymä Runoregi-käyttöliittymästä. Reinhold Von Beckerin Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1820 julkaistu Väinämöisen polvenhaava -motiivin sisältämä runo, johon linkittyvät muut laskennallisesti samankaltaiset runot. Jokainen värillinen palkki kuvaa saman säkeen esiintymää toisessa FILTER-tietokannan runossa.

Palatakseni omaan työhöni FILTERin kirjallisten runojen tekstikorpuksen parissa, totean että ensisijaisesti tutkimuskäyttöön koottu aineisto liikkuu nimenomaisesti tässä suullisen ja kirjallisen kulttuurin välimaastossa, jossa kansanrunouskokoelmat, kopiot, pastissit ja mukaelmat muodostavat yhteisen kokoelman rahvaanrunojen, kalevalamittaa tapailevien taiderunojen ja erivaiheisten eeposten kanssa. Tekstikorpus on asetettu haettavaksi ja vertailtavaksi yhteiseen tietokantaan karjalan-, inkeroisten- ja suomenkielisiä runoja sisältävän SKVR-sarjan, SKS:n arkiston julkaisemattomien runoaineistojen ja Viron kansanrunousarkiston runolaulu(regilaul)aineistojen kanssa. Runoregi-käyttöliittymän kautta on jo nopealla silmäyksellä mahdollista löytää merkittäviä yhteyksiä suullisten aineistojen ja kirjallisempien runojen hyödyntämien säeformuloiden suhteen.

Karttakuvassa näkyvät laskennallisesti samankaltaiseksi tunnistuvat Polvenhaava-runot. Värjäytyneet alueet ovat runojen keruu- tai julkaisupaikkoja, tai ns. perinteen kotipaikkoja.

Tulkinnat ja tarkennukset jätettäköön aineiston muiden käyttäjien tehtäväksi, mutta todettakoon, että löydettävissä on esimerkiksi vuosisataisia säeformuloiden elinkaaria, säkeiden liikettä kirjallisesta suulliseen ja suullisesta kirjalliseen, kuten myös hämmentävän voimakkaita lainauksia rahvaanrunoilijoiden tuotosten välillä. Kalevalan kokoonpanon vaiheisiin on nyt mahdollista tarttua uusin keinoin, sillä Runoreessä voi  asettaa rinnakkain runomuistiinpanojen, Vanhan Kalevalan ja Uuden Kalevalan lisäksi myös Alku-Kalevalan sekä Lisäyksiä Alku- ja Vanhaan Kalevalaan. FILTERin aineistot ja välineet ovat käytössä esimerkiksi Avoin Kalevala -hankkeen tutkijoilla, jotka työskentelevät Kalevalan sähköisen kriittisen edition parissa.

On jossain määrin hauskaakin päättää tämä teksti pieneen tunnustukseen. Kirjoitukseni aloittaneista, yhä yhtä kuvitteellisista, päiväkirjamerkinnöistä paljastuu myös nykynäkökulmasta kiusalliseksi kokemiani lausuntoja, joissa allekirjoittanut toteaa, ettei varmasti tule ikinä työskentelemään vanhojen runojen tai ainakaan Kalevalan parissa. Toisin kävi – ja hyvä niin.

Lue lisää FILTER-hankkeesta Eteneminen omalla vastuulla -artikkelista (Elore, 2023). Aineistoista ja käyttöliittymistä voi kysyä lisää Kati Kalliolta tai muilta hankkeen tutkijoilta. Sähköiset työkalut ovat kehitysvaiheessa ja ne on tarkoitettu ensisijaisesti tutkimuskäyttöön. Hankkeen kotisivulla on esillä myös muiden hankkeeseen liittyvien julkaisujen luettelo.

Leena Hukkisen julkaisematon ”Epäaito kansanperinne. Esitelmä prof. Jouko Hautalan johtamassa suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen seminaarissa 4.2.1963.” on saatavissa SKS:n arkistossa.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Sakari Korpikallio

FM Sakari Korpikallio työskentelee tutkimusavustajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla Suomen Akatemian rahoittamien REFOP- ja FILTER-hankkeiden puitteissa. Häntä kiehtoo erityisesti pienfolkloren lajit sekä perinteen ja nykykulttuurin välinen suhde.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Sakari Korpikallion blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

14.6.2024 - Blogi

Kansatieteilijä Tyyni Vahterin Karjala

10.6.2024 - Uutiset 1

Miten Suomi asutettiin? Tuore historiateos kertoo Suomen rakentamisen tarinan Ylä-Savon asutushistoriasta käsin

4.6.2024 - Uutiset

SKS:n Finna yhdistää nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto- ja kirjastoaineistot