Lähestymistapoja kirjallisuuteen

Tarve kirjallisuudentutkimuksen erilaisia lähestymistapoja käsittelevälle teokselle syntyi opetuksen tarpeista. Olemme pitkään opettaneet kirjallisuustieteen tutkimussuuntauksia yliopistolla ja tuntui tarpeelliselta tehdä päivitetty teos opetuksen tueksi. Kansainvälisestikään ei ole saatavilla ajantasaista ja riittävän kattavaa teosta, jossa eri suuntausten asiantuntijat kirjoittavat asiantuntemuksensa pohjalta mutta silti yleistajuisesti. Samalla teos on omalta osaltaan katsaus kirjallisuudentutkimuksen nykytilanteeseen ja puheenvuoro, joka voi toimia alan tutkijoiden ammatillisen itseymmärryksen välineenä tai reflektiopintana.

Ajatuksenamme oli kirjoittaa teos niin, ettei siitä syntyisi vaikutelmaa jonkinlaisesta edistyskertomuksesta, jossa siirrytään vanhentuneista suuntauksista uusimpiin niin, että vanhat suuntaukset olisivat kiinnostavia vain historiallisesta näkökulmasta. On tarpeen tuntea kirjallisuudentutkimuksen lähestymistapojen historiaa laajasti, jotta pystyy esimerkiksi hahmottamaan, miten uudemmat suuntaukset rakentavat vanhojen päälle ja niitä haastaessaankin nojaavat moniin jo esitettyihin ajatuksiin. Vanhoissakin suuntauksissa voi olla paljon käyttökelpoista uusissa konteksteissa, eivätkä suuntaukset ole homogeenisia vaan hyvin moninaisia ja ajassa muuttuvia.

Lähestymistapoja kirjallisuuteen esittelee lähes 40 kirjallisuudentutkimuksen suuntausta. Lähtökohtanamme oli ajatus siitä, että eri lähestymistapojen taustalla on erilaisia oletuksia siitä, mitä kirjallisuus ylipäätään on, eli erilaisia ontologisia oletuksia siitä mitä kirjallisuus on, toisin sanoen erilaisia kirjallisuuskäsityksiä. Tämän pohjalta kirja on jaoteltu neljään osioon: kirjailija-, teksti-, lukija- ja maailmakeskeisiin tutkimussuuntauksiin.

Kirjan ensimmäisessä osiossa tarkastellaan jo 1800-luvulla modernin kirjallisuudentutkimuksen myötä kehkeytynyttä kysymystä siitä, mikä merkitys tekijällä tai tekijyydellä on suhteessa kirjallisuuteen. Biografistinen lähestymistapa oli pitkään keskeinen menetelmä kirjallisuudentutkimuksessa, mutta 1900-luvun aikana tekijän merkitys suhteessa kirjoittamaansa teokseen tuli kyseenalaistetuksi ja suoranaisesti ohitetuksi ja sitten taas uudestaan merkitykselliseksi lähestyttäessä 2000-luvun taitetta.

Strukturalistit ehtivät julistaa tekijän kuolleeksi, mutta jälkistrukturalistit puolestaan alkoivat pohtia tekijyyttä uudella tavoin kysymällä ennemminkin mikä kuin kuka tekijä on. Nykyään tekijyys on läsnä kirjallisessa arkipäivässä vahvasti: siitä esimerkkinä ovat sellaiset näkyvät kirjallisuuden genret, kuten autofiktio ja biofiktio. Lisäksi monet kirjailijat ovat näkyvästi esillä esimerkiksi edistämässä omien tekstiensä näkyvyyttä ja myyntiä.

Uutta tekijätutkimusta edustavat esimerkiksi geneettinen tutkimus, jossa pyritään selvittämään teosten syntyprosesseja, sekä appropriaation tutkimus, jossa on kyse kirjallisesta lainaamisesta – tutkija saa pohtia, milloin on kyse esimerkiksi intertekstuaalisuudesta ja kunnianosoituksesta aiemmalle kirjallisuudelle, milloin puolestaan kirjallisesta plagioinnista ja suoranaisesta omimisesta. Tekijyyteen liittyykin monia eettisiä kysymyksiä, valtapositioita ja tekijänoikeuksia, jotka herättävät usein myös suuren yleisön reaktioita. Kysymys siitä, miten kirjailijan ja hänen teostensa suhde tulisi ymmärtää, osoittautui ajankohtaiseksi esimerkiksi Mika Waltaria koskevassa viimeaikaisessa keskustelussa, kun hänen yksityiskirjeessään olevan runoelman huomattiin sisältävän arkaluontoista, sadistisen väkivallan kuvausta.

Kirjan toisessa osiossa esitellään tekstilähtöisiä suuntauksia, joissa ajatellaan, että kirjallisuudessa on kyse ennen kaikkea kaunokirjallisista teksteistä ja tutkimus on tekstianalyysiä. Osio lähtee liikkeelle yli sadan vuoden takaisesta formalistisesta kysymyksestä: miten kirjallisuus on tehty? Tämä ”miten”, joka keskittyy kirjallisuuden muotoon ja tekniikkaan, sivuuttaa eräät muut kirjallisuudentutkimuksen keskeiset kysymykset, kuten ”mitä”, ”missä”, ”milloin” ja ”miksi”. Osiossa kuitenkin edetään pelkästään kirjallisuuden muotoon liittyvistä kysymyksistä tekijyyteen, lukijuuteen ja maailmallisuuteen, jolloin kirjan osioiden rajat vuotavat ja osiot liukuvat toisiinsa – kuten monet kirjallisuudentutkimuksen suuntauksetkin.

Vanhoista teksti- ja rakennekeskeisistä suuntauksista, kuten venäläisestä formalismista, uuskritiikistä ja strukturalismista – sekä sen pohjalta virinneestä narratologiasta – siirrytäänkin keskustelemaan kaunokirjallisten teosten retorisista vaikutuskeinoista, poetiikan historiallisesta ymmärtämisestä sekä adaptaation ja intermediaalisuuden kulttuurista. Näissäkin lähestymistavoissa kielen, tyylin ja kerronnan analyysi on keskeistä, mutta samalla kyseiset suuntaukset avautuvat kohti monenlaisia tulkintoja ja konteksteja.

Kolmannessa osiossa esitellään lukijalähtöisiä suuntauksia, joissa kirjallisuuden merkitysten nähdään rakentuvan vasta lukemisen prosessissa. Tämä oli vallankumouksellinen ajatus 1960-luvun tilanteessa, jossa kirjallisuuden merkitysten oli pitkälti ajateltu määrittyvän joko tekijän intentioista tai tekstistä itsestään. Tässä tilanteessa lukijakeskeiset suuntaukset esittivät, että kirjallisuus ei ole itseriittoinen, vain itseensä viittaava todellisuuden alue, jonka merkitykset määrittyisivät irrallaan sen vastaanotosta.

Tämä ajattelutapa merkitsi jo eräänlaista siirtymää maailmakeskeisyyteen sikäli, että useimmat lukijakeskeiset suuntaukset painottavat lukemisen kontekstuaalisuutta. Koska kirjallisuutta luetaan aina erilaisissa kulttuurisissa, yhteiskunnallisissa, historiallisissa ja teoreettisissa konteksteissa, se saa ajan saatossa yhä uusia merkityksiä. Kaikki tulkinta on uudelleentulkintaa, ja lukijat ovat aina osa tiettyä maailmaa, josta käsin he lukevat ja antavat lukemalleen merkityksiä. Kirjallisuus on tyhjentymätöntä, sillä uudet lukemisen tavat saavat siitä esiin aina uusia piirteitä; mitään lopullista tulkintaa ei voi olla.

Osio käsittelee hermeneutiikkaa, reseptiotutkimusta, jälkistrukturalistista, psykoanalyyttistä ja kognitiivista kirjallisuudentutkimusta, empiiristä lukemisen tutkimusta sekä kirjallisuuden ja hyvinvoinnin tutkimusta. Nämä kaikki ovat vahvasti monitieteisiä ja tieteidenvälisiä tutkimusperinteitä. Osiossa esitellyt suuntaukset myös limittyvät moniin laajoihin keskusteluihin kirjallisuuden merkityksestä ja siitä, miten lukeminen vaikuttaa meihin.

Neljäs osio käsittelee maailmakeskeisiä suuntauksia ja on teoksen laajin, noin puolet koko teoksesta, mikä kertoo siitä, että suuressa osassa nykysuuntauksia painottuvat historia, luonto, yhteiskunta sekä kulttuurisen todellisuuden eri puolet, eli maailma tarkoittaa osassa niin ihmisyhteisöjä ja valtaa kuin luontoa, ympäristöä ja planeettaamme. Osan suuntauksia yhdistää ajatus konteksteista, siitä että kirjat syntyvät ja niitä luetaan joissain historiallisissa, yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa yhteyksissä ja olosuhteissa.

Myös tieteidenvälisyys on olennaista tämän osan suuntauksissa: osa hyödyntää muilta tieteenaloilta lainattuja teorioita ja käsitteitä, osassa tutkimusta taas tehdään kahden eri tieteenalan risteyskohdassa. Esimerkkejä ensin mainituista ovat vaikkapa kulttuurintutkimus, feministinen ja queer-teoreettinen tutkimus, postkoloniaalinen tutkimus ja ekokritiikki. Viimeksi mainittuihin kuuluvat puolestaan esimerkiksi sosiologinen kirjallisuudentutkimus, kulttuurihistoriallinen kirjallisuudentutkimus ja folkloristinen kirjallisuudentutkimus, joista kaksi viimeksi mainittua ovat ensimmäistä kertaa mukana kirjallisuudentutkimuksen lähestymistapoja esittelevässä oppikirjassa.

Vaikka tekijä-, teos- ja lukijalähtöisiin lähestymistapoihinkin on tullut viime vuosikymmeninä uudenlaisia, tuoreita näkökulmia, on maailmalähtöisten suuntausten määrän kasvu ollut näkyvintä. Osan laajuus kertookin kirjallisuudentutkimuksessa viime vuosikymmeninä tapahtuneista muutoksista, siitä että tutkimus on tiukasti kiinni ajassaan, muuttuvassa maailmassa ja suuntautuu yhä useammin kohti maailmaa.

Kaiken kaikkiaan teos pyrkii tarjoamaan monipuolisen ja kokonaisvaltaisen näkymän kirjallisuudentutkimuksen menetelmien kirjoon. Monipuolisuuteen pyrittiin myös siten, että mukana on paitsi tiukasti ottaen kirjallisuudentutkijoita myös lähialojen, kuten kulttuurihistorian ja folkloristiikan, edustajia. Näin halusimme huomioida sen, että kirjallisuutta tutkitaan muuallakin kuin kirjallisuustieteissä. Olemmekin jo saaneet palautetta siitä, että teoksella on käyttöä myös muilla humanistisen tutkimuksen aloilla kuin kirjallisuustieteessä, sillä monet tutkimussuuntaukset ylittävät tieteiden väliset rajat.

Vaikka olemme pyrkineet monipuolisuuteen, emme kuvittele, että teos olisi universaali ja tyhjentävä esitys, vaan epäilemättä siinä näkyy meidän toimittajien sitoutuminen kontekstualisoivaan tutkimusperinteeseen, jossa kirjallisuus nähdään yhteydessä muuhun kulttuuriseen todellisuuteen. Toivottavasti se löytää lukijansa, herättää keskustelua ja päätyy sellaisiinkin käsiin, joihin emme ole osanneet sitä kuvitella. Kirjan kannessa on ikkuna auki maailmaan ja lukijan paikka avoinna niin, että siihen voi istua kuka haluaa.