Liftausmuistot – tarinoita ystävyydestä

Vaikka liftasin 1980-luvun jälkipuoliskolla usein, ja suuri osa kokemuksistani oli positiivisia, oli itsesuojeluvaistoni edellä kuvatussa tilanteessa ilmeisesti pakkasen turruttama. Pakkasen puolelle oli vaarassa liukua myös suhteeni ensi kertaa liftanneeseen ystävääni, jonka olin saanut houkuteltua seurakseni pitkän vakuuttelun jälkeen.

Palasin muistelemaan tätä tapahtumaa lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin työskennellessäni Hyppää kyytiin! -muistitietokeruuseen perustuvan Liftausmuistoja-antologian parissa. Pääosin 1960–1970-luvuille sijoittuvissa keruuvastauksissa asfaltti poltti ja aurinko paistoi. Ikävät tilanteet pyrittiin välttämään turvaohjeilla, joiden mukaan humalaisen poikaporukan autoon ei astuta eikä yöllä liftata.

Ennen kaikkea muistot kertoivat luottamuksesta, ystävällisyydestä – ja ystävyydestä.

Muistoissa ystävien seurassa liftattiin lavatansseihin, mökille, telttaretkille. Liftausmatkoilla käytiin yhdessä perunavarkaissa, nukuttiin Pariisin siltojen alla, kalasteltiin ja patikoitiin Lapissa. Ystävän kanssa jaettiin uusia elämyksiä, kun peukalokyyti vei ihmettelemään vuorovettä Atlantin rannalle tai ihastelemaan kesäöistä nelostietä ison auton ohjaamosta.

Ystävän kanssa oli hyvä heittäytyä spontaanin idean vietäväksi, ystävän luottamusta ei petetty paljastamalla tämän vanhemmille, että näiden antamat matkarahat oli käytetty herkkuihin eikä bussilippuun. Ystävä toi turvan tuntua, kun etukäteen sovittiin matkaamisen ja kommunikoinnin taktiikoista.

Ystävän kylki toi lämpöä, kun yösijan kattona oli taivas ja alustana märkä heinikko.

Peukalolla saattoi päästä tapaamaan kasvotusten ulkomaalaista kirjeenvaihtotoveria. Joskus kävi niinkin päin, että liftimatkojen kohtaamiset johtivat vuosikausien kirjeenvaihtoon ja elinikäiseen ystävyyteen.

Näin ystävänpäivänä on erityisen mieltä lämmittävää muistella, kuinka Hyppää kyytiin! -muistitietokeruu myös saattoi ystäviä yhteen: vanhat liftauskaverit kokoontuivat muistelemaan matkojaan tai kirjoittivat niistä kukin oman versionsa keruuseen. 

Eräs muistitietokeruuseen kirjoittanut vastaaja kertoo, kuinka liftausystävät tapasivat toisensa vuosikymmenten jälkeen:

Tämä aihe sai aikaiseksi kiinnostavan etsinnän, oli vielä korona-aikakin. Kuinka löydän liftarikamuni ja mistä? Olihan aikaa kulunut 55 vuotta, emmekä ole olleet yhteydessä sen koommin.

Huhtikuussa alkoi olla lehdissä juttua ulkomailla asuvien kotiinkaipuusta ja eräässä lehdessä oli juttu Espanjassa asuvasta ystävästäni ja WhatsAppin ansiosta sekä sukulaiseni myötävaikutuksella sain kuulla, että ystäväni on parin päivän päästä tulossa Suomeen.

Ilahduttavat yhteydenotot saivat jatkoa pari viikkoa Liftausmuistoja-antologian ilmestymisen jälkeen. Sain viestin nuoruudenystävältäni, jonka olin houkutellut tuolle epäonniselle liftausmatkalle. Hän oli juuri lukenut kirjani ja halusi minun tietävän, että oli uskaltautunut liftaamaan vielä toisenkin kerran. Ja hyvä, että uskalsi, sillä kyydinantajasta tuli hänen aviomiehensä.