Vapauden riemua ja varoituksen sanoja

Tällä viikolla tuli kuluneeksi 51 vuotta Peukalomatkat ry:n perustamisesta. Tätäkään en olisi tiennyt, ellemme olisi kesäkuussa vastaanottaneet Hyppää kyytiin! -muistitietokeruuseen aineistoluovutusta, joka sisälsi yhdistyksen toiminta-asiakirjoja. Peukalomatkat ry:n ensisijaisena tarkoituksena oli edistää myötämielistä suhtautumista liftaamiseen. Liftareita syytettiin haitoista, ja vaikka yhdistyksen mielestä ongelmia ei ollut, sitoutui yhdistys säännöissään poistamaan haittoja, mikäli niitä osoitettaisiin. Asiansa tukevoittamiseksi yhdistys päätti 20.2.1970 kutsua kunniajäsenekseen itsensä presidentti Urho Kekkosen.

Muutama kuukausi myöhemmin saapui presidentin kansliasta kuitenkin lannistava viesti:

Presidentti Kekkosen lausunto heijasteli ajalle tyypillisiä mielipiteitä liftaamisesta. 1960-luvun lopulla suomalainen yhteiskunta muuttui kovaa vauhtia ja samalla nuoriin kohdistuva sosiaalinen kontrolli heikkeni.

Peukalomatkat ry perustettiin aikana, jolloin liftattiin paljon, mutta ainakin aikalaisaineiston perusteella suhtautuminen liftaamiseen ja liftareihin oli vähintäänkin epäluuloista. Hyppää kyytiin! -keruuseen luovutettu leikekokoelma osoittaa, että muun muassa pilakuvin vahvistettiin stereotypioita liftareista epämääräisenä joukkona ja levitettiin käsitystä liftaamisesta vaarallisena liikkumismuotona:

Myös myönteisessä valossa liftaamista käsittelevässä aikalaiskirjoittelussa ”seikkailijoihin” tai ”sunnuntailiftareihin” suhtaudutaan paheksuvammin kuin heihin, joilla oli matkalleen jokin selkeä päämäärä – ja mielellään vielä retkeilyvälineet mukana.

Vaaran ja nuhjuisen irtolaiselämän ihannoinnin sijasta Hyppää kyytiin! -vastauksista henkii nuoren ihmisen uteliaisuus ja luottavaisuus. Peukalokyytimatkat vaihtelivat muutaman kilometrin mummola- tai tanssilavamatkasta kuukausien kiertelyyn ympäri maailmaa. Osalle liftausmatkoja kertyi satoja, toisille yksi pakon sanelema kerta sai riittää. Liftaamiseen motivoivat käytännöt syyt, kuten huonot kulkuyhteydet ja rahapula, mutta myös tylsistyminen ja halu kokea jotain uutta. Hetken mielijohteesta saatettiin lähteä vaikkapa 500 kilometrin päähän viikonlopuksi katselemaan poroja.

1960–70-luvulla liftanneet vastaajat saivat toki varoittelua osakseen median lisäksi niin vanhemmiltaan kuin kyydin antajilta. Samalla myös liftarit saatettiin nähdä uhkana autoilijoille. Niin tai näin, vastuu mahdollisesta väkivallasta (tai ”vahingosta”) vaikutti lopulta olevan liftarilla itsellään, kuten presidentti Kekkosenkin lausunto osoitti.

Valtaosa ns. seikkailijoista lienee ollut liikenteessä hyvin aikein, joskin välillä ehkä liiankin viattomin mielin. Nämä parikymppiset kielikurssilaiset lähtivät vaistoonsa luottaen liftaamaan Neuvostoliitossa Terijoelta Viipuriin vuonna 1965 ja eksyivät tietämättään kielletylle sotilasalueelle. Usean liftikyydin jälkeen naiset nousivat Viipurin bussiin, kun:

Uhkaavia tilanteita tapahtui Suomessakin. Kirjoittajat muistelivat muun muassa seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutumista. Luottavaisen asenteen rinnalla varovaisuuskin oli siis paikallaan ja mahdollisen väkivallan varalle saatettiin varautua hyvinkin jämerästi:

Tavallisempaa oli kuitenkin luoda uhkatilanteiden varalle ennakoivia strategioita, jotka perustuvat lähinnä vaistoon, siihenastiseen ihmistuntemukseen ja arkijärkeen.

Kirjoittamaton koodisto ohjasi ja sujuvoitti myös itse matkantekoa. Hyviin tapoihin kuului kommunikoida kuljettajan ehdoilla väsymyksen tai yhteisten mielenkiinnon kohteiden määrästä riippumatta. Kyydin antajan kunnioittaminen oli myös toisten liftareiden kunnioittamista, sillä huonosti käyttäytyvät kyytiläiset heikensivät muiden liftareiden mahdollisuuksia saada kyytejä.

Vaikka tämä teksti on keskittynyt 1960–70-lukujen muistoihin, Hyppää kyytiin! -keruu on innoittanut yhtä lailla myös myöhempien vuosikymmenten peukalokyytiläisiä ja kyydinantajia muistelemaan. Aineiston perusteella odotukset ja niihin liittyvät strategiat kyydinantajia ja liftareita kohtaan eivät juuri ole muuttuneet ja parhaat muistot liittyvät nimenomaan liftatessa koettuihin kohtaamisiin ja ihmisten auttamisen haluun. Liftaamiseen kohdistettu moraalipaniikki ei selvästikään onnistunut poistamaan teiden peukunheiluttelijoita, olkoonkin, että sellaista luottavaisuutta, jota etenkin 1960–70-lukujen muistoissa esiintyy, kohtaa enää harvoin. 

Kyydin pummaaminen tuntemattomalta ei johtanut mieron tielle vaan näistäkin nuorista kasvoi aikanaan juristeja, pappeja, opettajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, jotka elävillä tarinoillaan nyt rikastuttavat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmia. Toivottavasti kirjoittajat ovat intoutuneet keruun myötä jakamaan muistoja myös lapsilleen ja lapsenlapsilleen – saattaapa isoäitikin niiden kautta näyttäytyä yhtäkkiä aivan uudessa valossa! 

Tekstit saavat pohtimaan myös omia asenteita liftaamiseen. Vaikka turvallisuudentunnetta voisi hakea nykyteknologiasta, ikä on tuonut ihmistuntemusta ja mukavuudenhalustakin olisi valmis tinkimään, olisinko sittenkään enää valmis liftaamaan? Epäilen vahvasti, riittäisivätkö taitoni enää toimintaan, jossa vaaditaan yhtä aikaa psykologin kykyjä ja sekä kyläilyn että työpaikkahaastattelun sosiaalisen koodiston hallintaa.

Hyppää kyytiin! -keruuseen toivotaan muistoja entisiltä ja nykyisiltä liftareilta ja liftikyydin antajilta 30.9.2020 asti.

Keruuaineistosta on suunnitteilla kirja.