Rakennelma yhteisestä menneisyydestä vai osoitus elävästä moninaisuudesta?

SKS:n verkkosivuilla on julkaistu uusi tietopaketti arkiston fonogrammiäänitteiden kokoelmasta. Sivustolla voi tutustua kokoelman äänittäjäkohtaisiin aineistoluetteloihin, kuunnella kansanmusiikin ja -soiton ääninäytteitä ja lukea otteita keruukertomuksista. Samalla aineisto johdattelee pohtimaan, mitä varhaiset äänittäjä-kerääjät ajattelivat tallentavansa – ja mitä he tulivat tallentaneeksi.

SKS osti ensimmäisen oman fonografinsa vuonna 1905 kansanmusiikintutkija Armas Launiksen käyttöön. Viimeiset SKS:n kokoelmissa olevat vaharullat pyöritteli fonografissaan Armas Otto Väisänen vuonna 1956. Tähän ajanjaksoon mahtuu lukematon määrä keruutilanteita kentällä Siperian suomensukuisten kansojen mailta Norjan Lappiin saakka. Fonografin peltisen suppilon eteen asettui ja asetettiin sataisa joukko kertojia, laulajia, soittajia ja kielenoppaita – sekä tallennettavaksi himoittuja merkkihenkilöitä että sattumalta kohdattuja kulkijoita.

Saaliiksi tuli kokoelma ääninäytteitä, jotka historiallis-maantieteelliseen metodiin tukeutuen olivat osaltaan legitimoimassa suomalaisuuden rakentamisen projektia. Lopputuloksena oli paikoitellen tarkka, enimmäkseen sumea, mutta aina tulkinnanvarainen kuva keruualueen suomensukuisten kansojen perinteistä. Yhteisenä hahmotettua kielellistä ja kulttuurista menneisyyttä edustavien aineistojen ohella fonogrammeille on tallentunut myös todistusaineistoa tallennusajan nykyhetkistä, puhetavoista, murteista ja uudemmasta kansanmusiikista.

SKS:n fonogrammiäänitteiden kokoelman (1905–1956) perustiedot voi tiivistää esimerkiksi näin:

Edeltävissä kappaleissa esitetty kuvaus SKS:n fonogrammiäänitteiden kokoelmasta on vain yksi tapa kertoa kokoelman tarinaa. Sen voi kertoa myös toisin sanavalinnoin ja toisenlaisista näkökulmista. Edellä esitetyssä kuvauksessa on tarkoituksellisesti nostettu esiin SKS:n arkiston kansanperinteen kokoelman synnyn kannalta merkityksellistä sanastoa ja ideologista taustaa: perinteen ”keruuta”, kansallisuusaatetta ja suomalaisugrilaisuutta, yhteisen muinaisuuden konstruktiota. Esiin tulevat kansanperinteen tallentamisen metodit ja tausta-ajatukset, jotka vallitsivat SKS:ssa yli sata vuotta sitten – ja osin paljon myöhemminkin. Tallentamisen ytimessä oli rakenteilla oleva, hauras ja vielä itsenäisyydestään unelmoiva ”suomalaisuus”, johon pyrittiin sitomaan kielellis-kulttuurisin sitein niin lähi- kuin etäsukukansatkin.

Tämä kaikki johti myös omanlaiseensa arkitodellisuuden tulkintaan, jossa kaikkia väestöryhmiä ei luettu varsinaisen keruu- ja tallennusohjelman piiriin. Esimerkiksi romanit jäivät kielensä ja perinteensä osalta välimaastoon: romanikielen ei katsottu kuuluvan SKS:n toimialaan, mutta siltä osin kuin perinteenkerääjät kohtasivat romaneita esimerkiksi sananparsia, uskomustarinoita tai kalevalamittaista runoutta tallentaessaan otettiin romanitkin mukaan edustamaan ”suomalaisuutta”.

Se, miten vähemmistöt ja moninaisuus ilmenevät suomalaisissa arkistossa ja museoissa, on ollut viime vuosina ajankohtainen keskustelun aihe laajemminkin kulttuuriperintöalalla. Museoala tuntee omansa parhaiten, mutta esimerkiksi Kansallismuseon ja Seurasaaren ulkomuseon viimekesäinen panostus romanien näkyvyyteen järjestämällä romaninäkökulmasta tehtyjä opaskierroksia oli mielestäni oiva osoitus siitä, kuinka vähemmistöjen oma ääni ja historian tulkinnat voidaan nostaa luontevasti esiin.

Samaan tapaan voidaan ajatella, että toisella tavalla kerrottuna kuvauksessa SKS:n arkiston fonogrammiäänitteiden kokoelmasta esiin voitaisiin nostaa esimerkiksi keruutyön kohteeksi päässeiden tai joutuneiden henkilöiden oman identiteetin näkökulmaa, avata ja haastaa aikakauden tutkimuksen metodologisia ratkaisuja ja arvioida äänitystilanteiden valtasuhteita. Onkin toivottavaa, että tätä monisyistä tarinaa tullaan tulevaisuudessa kertomaan monin eri tavoin ja monilla eri kielillä. Tarinaan liittyy Suomen ja sen sukukieliä puhuvien kansojen kulttuurihistorian kannalta suuri joukko merkittäviä toimijoita, useita kansoja ja kansallisuuksia, tutkimushistoriaa, arkistojen ideologioita ja politiikkaa. Lyhyesti sanottuna: arkiston fonogrammikokoelman muodostumisen analyysi on vielä monelta osin kesken.

Joka tapauksessa blogin alussa esittämiini SKS:n fonogrammiäänitteiden kokoelman perustietoihin voisi lisätä ainakin seuraavat huomiot:

Tutustu Fonogrammit-tietopakettiin ja tee omia tulkintojasi!

Mikkola, K. 2021. ”Vähemmistöjen roolit muuttuvassa arkistopolitiikassa – Perinnekokoelmien etnisiä ja kielellisiä rajanvetoja Suomessa ja Virossa”, Arkistot ja kulttuuriperintö. Tietolipas 268. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Mikkola, K. & Olsson, P. & Stark, E. 2019. ”Minority Cultures and the Making of Cultural Heritage Archives in Finland”, Ethnologia Europaea 49(1).