Kansanmusiikintutkija A. O. Väisäsen ”äänivieraskirjasta” 1930-luvulta

SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.

Ilmaisu ”äänivieraskirja” ei ole tässä yhteydessä aivan tuulesta temmattu tai tarkoitushakuisesti arkistossa keksitty ajatus. Se nimittäin sattuu löytymään myös ääneen lausuttuna fonogrammeilta. Samalla vahalieriöllä, johon on tallentunut myös Viron ensimmäisen ammattitanssijan Ella Ilbakin (1895–1997) innostunut tervehdys Väisäsen perheelle, on kuultavissa Kirsti Väisäsen maininta ”varsinaisesta äänivieraskirjasta”.

1930-luku saattaa meille 2020-luvun eläjille edustaa monessa suhteessa vanhaa maailmaa. Väisäsen fonogrammi-vieraskirja voi myös tuntua tuohon aikaan sijoitettuna melkoiselta innovaatiolta. Sitä se ei kuitenkaan lähimainkaan ollut. Thomas Alva Edison patentoi kyseisen äänentallennuslaitteensa jo vuonna 1877, siis yli 50 vuotta ennen kuin Väisänen pisti vaharullat pyörimään Meilahdessa. Kongressin kirjaston sivustolla julkaistussa lyhyessä fonografin historiikissa kerrotaan, kuinka Edison itse – yli tuhannen patentin mies – esitteli heti tuoreeltaan vuonna 1878 liudan mahdollisia käyttötarkoituksia laitteelleen. Liekö luettelo ollut mukana itse patenttihakemuksessakin, mene ja tiedä:

1. Letter writing and all kinds of dictation without the aid of a stenographer

2. Phonographic books, which will speak to blind people without effort on their part.

3. The teaching of elocution

4. Reproduction of music

5. The ”Family Record”–a registry of sayings, reminiscences, etc., by members of a family in their own voices, and of the last words of dying persons

6. Music-boxes and toys

8. Clocks that should announce in articulate speech the time for going home, going to meals, etc.

9. The preservation of languages by exact reproduction of the manner of pronouncing

10. Educational purposes; such as preserving the explanantions made by a teacher, so that the pupil can refer to them at any moment, and spelling or other lessons placed upon the phonograph for convenience in committing to memory

11. Connection with the telephone, so as to make that instrument an auxiliary in the transmission of permanent and invaluable records, instead of being the recipient of momentary and fleeting communication.

Edisonilla riitti näkemystä, mutta ovatko muuten kaikki kohdat toteutuneet? Myös kohta 5?

Kenen ääntä Väisäsen ”äänivieraskirjassa” on sitten kuultavissa? Kulttuurihistoriasta tuttuja henkilöitä, kotiväkeä, perhetuttuja. Esimerkiksi vuonna 1935 Kalevalan riemuvuonna pääjuhlallisuuksien jälkeen Väisäsen kutsui Kalevalan kääntäjiä luokseen illalliselle. Tässä yhteydessä tallennettiin Kalevalan lausuntaa muun muassa persiaksi, hollanniksi, liettuaksi kuin myös hepreaksi.

Tai kun Väisäsen lukiokumppanit vuodelta 1909 olivat vierailulla Väisäsen luona vuonna 1949 juhlistamassa ylioppilaaksi pääsemisensä 40-vuotisjuhlaa, oli Väisänen taas virittelemässä fonografiaan. Tämän tapahtuman muistoksi Väisäsen sai talteen pienen kokoelman koulumuistoja Savonlinnan lukiosta 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Oheisessa ääninäytteellä kuullaan Väisäsen ohella Johan Koistisen sekä Usko Niinivaaran puhetta.

Kuten huomataan, puhe kääntyi tuon tuostakin opettajiin. Myös lukiolaisten ristiriitainen suhtautuminen venäjän kielen opiskeluun 1910-luvulla saa näillä vahalieriöillä valaistusta mm. tiedosta, jonka mukaan koko luokka oli yhdessä tuumin päättänyt olla viemättä oppikirjoja kotiin. Väisänen muuten itse opiskeli venäjää pääaineenaan Helsingissä ja Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Venäjän kielen taidolla oli myös eittämättä ratkaiseva merkitys sille, että Väisänen kykeni järjestelemään kenttämatkansa ja toimimaan vaivattomasti sukulaiskansojen pariin suuntautuneilla kenttäretkillään eri puolilla Venäjää.

On tietysti myös selvää, etteivät kaikki suostuneet antamaan ääntään tallennettavaksi. Yksi vihje tällaisesta tilanteesta on tallentunut fonogrammille, kun ääneen pääsee Väisäsen ensimmäinen vaimo Judith (os. Hernberg). Lieriöltä onkin kuultavissa selkeästi lausuttuna: ”Mies pyytää puhumaan, mutta minä menen maata”. Hämmentävä lausahdus oli jäänyt pyörimään irrallisena lauseena päähän itsellänikin jo aikaa sitten. Mihin ihmeeseen se liittyy? Eihän se voi olla osa kenttä-äänityksiä kaukaa Karjalan perukoilta?

Fonografin tallennustekniikkaan ja sen rajoihin perehtynyt voi kuitenkin arvata, ettei lausahduksen tallentuminen voi olla sattumaa. Vahalieriölle äänitettäessä äänitorven täytyy olla tarkasti suunnattu äänenlähteeseen. Lisäksi äänen täytyy olla riittävän voimakas tullakseen tallennetuksi vahalieriölle. Vaimea huutelu taka-alalta ei olisi riittänyt siihen, että ääni tallentuu lieriölle. Lisäksi Judith Väisäsen valitut sanat on kuultavissa vahalieriöllä lausuttuna kahteen kertaan. Ehkäpä tässä onkin kyse meille kaikille tutusta ilmiöstä: huumorista. Vastaavaa perheen ja tuttavien välistä ystävällismielistä naljailua ja tilannekomiikkaa on tallentunut erittäin harvoin arvokkaille fonogrammeille. Äänitteen myötä meille välittyy myös jotain harvinaisen lämmintä tallennushetkestä ja läsnäolijoiden suhteesta. Ja, tässähän myös todella toteutuu Edisonin listauksen kohta 5.

Tervetuloa arkistoon tekemään löytöjä – isoja ja pieniä.