Uusia tarinoita varhaisesta suomalaisesta romaniaktivismista

Tarina 1960–1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä ja romaniaktivismista on monille tuttu, mutta romanien asiaa edistäneitä romaniaktivisteja toimi Suomessa jo vuosikymmeniä aiemminkin. Keitä olivat 1910–1930-lukujen romanitaustaiset ”valistusluennoitsijat” ja mitä jälkiä heistä on jälkipolville jäänyt?

Suomen romanien kansalaisoikeusaktivismi 1960- ja 1970-luvuilla oli osa kansainvälistä romaniliikettä ja sitä tukenutta solidaarisuusaaltoa. Romanit nousivat rytinällä keskeisiin asemiin useissa järjestöissä ja organisaatioissa, joissa heillä oli aiemmin ollut sivustaseuraajan rooli. Perustettiin myös uusia romanitoimijoiden vetämiä yhdistyksiä, julkaistiin kantaaottavia lehtiä, toimittiin teatteriryhmissä, muodostettiin orkestereita ja järjestettiin kulttuuritapahtumia. Lyhyesti sanottuna: romaniaktivistit ottivat näkyvästi kantaa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ongelmiin ja vähitellen romaniyhteisön toivomukset työn, koulutuksen ja asuntopolitiikan hoitamisessa otettiin vakavasti myös laajemmin yhteiskunnassa. Kaikesta tästä on luettavissa muun muassa tuoreehkossa Jan Sellingin kirjassa Frigörelsen. Romers och resandes emancipation i Sverige och andra länder (Stockholm: Carlssons 2020).

Viime aikoina kansainvälisessä tutkimuksessa on herätty huomaamaan, että vastaavanlaista kansainvälistä liikehdintää oli kuitenkin jo huomattavasti 1960-lukua aiemmin. Asiaa on selvitty laajassa ERC-rahoitteisessa hankkeessa RomaInterbellum – Roma Civic Emancipation Between The Two World Wars. Olen ollut hankkeessa ulkojäsenenä kirjoittamassa julkaisujen Suomen osuuksia romanialaistaustaisen antropologi Raluca Bianca Romanin kanssa.

Hankkeen keskeisenä lähtökohtana on ollut haastaa vallitsevia käsityksiä romanien kulttuurihistoriasta nostamalla esiin romanien omaa toimintaa aktiivisina yhteiskunnan jäseninä ja kansalaisaktivisteina. Keinoina on analysoida romanien itsensä tuottamia kirjallisia aineistoja ja esitellä henkilöitä niiden takana. Esiteltävän romanitoimijuuden miljöitä ovat muun muassa romaniyhteisön ja -kulttuurin raja-alueet, joita tarkastellaan sekä intersektionaalisuuden että kulttuuristen, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden näkökulmasta.

Suomessa toista maailmansotaa edeltävältä ajalta on tunnistettavissa monenlaista romanitoimijuutta: romaneja opettajina, perinteenkerääjinä, lauluntekijöitä, näyttelijöinä, muusikoina, yhdistystoimijoina, runoilijoina, toimittajina, yhdistystoimijoina, yrittäjinä, kiertävinä herätys- valistuspuhujina.

Syksyllä 2022 julkaistavassa tutkimuksessamme olemme Raluca Bianca Romanin kanssa keskittyneet selvittämään erityisesti Suomen Romanien Sivistysseuran (1917) ja Mustalaisteatterin (1917 ja 1919) toimintaa sekä muutamien aktiivisten romanitoimijoiden, kuten laulaja-näyttelijä Ida Blomeruksen, viulisti-laulunopettaja Ferdinand Nikkisen, Mustalaislähetyksen työntekijä Antti Palmin, kansakoulunopettaja Sofia Schwartzin ja viulisti-näyttelijä Aleksander Åkerlundin vaiheita. Heitä kaikkia yhdistää muun muassa se, että he toimivat 1910-luvulla evankelisessa Mustalaislähetyksessä (per. 1906), jonka keskuspaikka oli tuolloin Viipuri. Hankkeemme kannalta tärkein yhdistävä tekijä on kuitenkin se, että heillä kaikilla oli halu toimia romanien aseman parantamiseksi, vaikka toiminnan arvopohja ja keinot tavoitteiden saavuttamiseksi sisälsivät myös variaatiota.

Lähdeaineistojen ja historiankirjoituksen kannalta kiinnostavaa on ollut se, mitä jälkiä varhaisista suomalaisista romaniaktivisteista ja yhdistyksistä on jäänyt. Johtolangasta toiseen johtavan selvittelyn tuloksena esiin on saatu niin muistitietoa kuin henkilöiden itsensä tuottamia sanomalehtikirjoituksia, haastatteluja, laulunsanoja ja runoja – jopa yksi julkaistu kirjanenkin. Jäljelle on jäänyt myös runsaasti mainintoja sanomalehdissä ja jonkin verran valokuvia. Lisäksi Kansallisarkistossa on saatavilla muutamia asiakirjoja ja käsikirjoituksia, jotka valaisevat erityisesti Suomen Romanien Sivistysseuran ja Suomen Mustalaisteatterin toimintaa. Joka tapauksessa sen verran, että kokoon saa harsittua uusia tarinoita suomalaisesta romaniaktivismista maailmansotien välisenä aikana.

Kuten hyvin tiedetään, ennen toista maailmansotaa toimineet varhaiset aktivistit eivät vielä saaneet liikkeelle suurta joukkoliikettä. Suomen Romanien Sivistysseura ja sen käynnistämä Mustalaisteatteri hiipuivat pian pois. Syitä tähän oli monia. Kaupunkeihin siirtyneiden kouluttautuneiden romanitaiteilijoiden kytkökset sekä valtaväestöön että romaneihin jäivät ehkä riittämättömiksi saamaan valtaosin maaseudulla asunutta romaniväestöä innostumaan asiastaan. Toimiessaan eräänlaisessa välitilassa jokainen näistä varhaisista romaniaktivisteista jäi enemmän tai vähemmän yksin pyrkimyksineen ajan kiristyvässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka johti lopulta toiseen maailmansotaan. Vasta 1960-kuvulla, kun asioista alettiin ottaa selkoa romaniväestön ja muiden suomalaisten yhteisin ponnistuksin, alettiin saada aikaan toivottavia muutoksia myös yhteiskunnan rakenteissa. Varhaisten aktivistien toiminta ei kuitenkaan ollut merkityksetöntä. Uuden tutkimuksen tavoitteena onkin kertoa tätä hiipunutta tarinaa eteenpäin, asettaa se asiayhteyksiinsä ja antaa sille mittakaava. Toivon, että näistä ”romaniheimon valistusluennoitsijoista” on esikuvaksi monelle.

Kiitokset kaikesta avusta Tohmajärvelle Aarne ja Ossi Åkerlundille, Kiteelle Harri Blomerukselle sekä Hartti Palmille.

Hyvää romanien kansallispäivää!