SKS viettää arkistojen päivää 10.11. – Harmaa laatikko -esitys avaa yleisölle arkistoaineistoja ja työtä niiden parissa

Viime vuoden syksyllä koettiin ja kokeiltiin SKS:n arkistossa jotain uutta. Taidepedagogiikan lopputyötään valmistellut dokumentaristi ja taiteentutkija Katja Lautamatti veti kolmen kuukauden aikana arkistolaisille työpajoja ja haastatteli meitä. Katja kertoi hankkeestaan otsikon Arkistopedagogiikkaa taiteen keinoin alla omassa blogissaan.

Arkistossa heittäydyimme Katjan haastateltaviksi ja työpajoihin innolla. Syksy oli harvinaisen kiireinen, mutta moni meistä koki, että juuri tämä tavalliseen arkeen sisältymätön oman työn reflektointi oli parasta, mitä syksyn aikana tapahtui. Saimme pohtia työn merkityksiä itsellemme, pukea sanoiksi niitä aineistojen ja asiakaskohtaamisten herättämiä ajatuksia ja tunteita, joiden kohdalle ei yleensä ole aikaa pysähtyä.

Syksyn työpajoissa syntyi ideoita ja aineistoa, kuten arkistolaisten haastattelut ja arkiston audio-opastuksia, joihin varmasti vielä palataan. Vuodentakaisten työpajojen näkyvin seuraus ovat Harmaa laatikko -esitykset, jotka aloitimme Taiteiden yössä.

Ajatus Harmaa laatikko -esityksestä syntyi työpajassa, jossa me arkiston työntekijät kerroimme toisillemme meitä koskettaneista aineistoista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Katja pyysi jokaista tuomaan mukanaan yhden aineiston ja kertomaan kollegoille aineistosta ja sen herättämistä tunteista sellaistakin, mitä ei yleisölle esitellessään tavallisesti kertoisi. Monet aineistoista tunsin ja osan kertomuksista olin kuullut aiemmin, olimme puhuneet niistä keskenämme. Oli kuitenkin erityisen vaikuttavaa kuulla kollegojen jakavan ajatuksiaan peräkkäisinä puheenvuoroina. Svenska litteratursällskapetin arkistotutkija Katja Koskinen, joka oli meillä työkierrossa ja mukana työpajoissa, kommentoi puheenvuoroja sanomalla, että pitäisi olla sellainen arkistojen Musta laatikko -esitys.

Musta laatikko on Helsingin Sanomien livejournalismiesitys, jota on tehty jo vuodesta 2016 alkaen. Esitys koostuu useammasta käsikirjoitetusta puhe-esityksestä, jotka vievät yleisön jutunteon taustoihin ja toimittajan työn kulisseihin, sinne missä lehtiartikkelit syntyvät. Jäin miettimään ajatusta arkistojen Musta laatikko -esityksestä. Nimikin sille oli ilmeinen, sillä aineistoja säilytetään koteloissa, harmaissa laatikoissa. Niitä on SKS:n arkistomakasiinissa yli kolme hyllykilometriä ja se on valtavasti tarinoita kerrottavaksi.

Kun loppusyksyllä tapasin sattumalta HS:n toimittaja Esa Liljan, kyselin häneltä Musta laatikko -konseptista ja ajatus omasta arkistoversiosta alkoi toden teolla kyteä. Sain Esalta hyviä vinkkejä, ja toisaalta meillä on arkistossa myös sellaisia asioita, joita Mustan laatikon konseptiin ei samalla tavalla kuulu – nimittäin alkuperäisaineistot, joista tarinoita ammentaa.

Pyysin mukaan kollegani Mervi Pirhosen ja Heli Paakkosen sekä Katjan SLS:sta puhujiksi sekä kuva-asiantuntijoistamme Hanna Tuomivaaran ja Tea Åvallin rakentamaan kuvaesitystä, joka on olennainen osa Harmaa laatikko -puheenvuoroja. Puheviestinnän kouluttaja Kaisa Osola, joka on tekemässä myös Musta laatikko -esityksiä, lupautui sparraamaan meitä puheenvuorojen kanssa. Ajatus oli tehdä jotain muuta kuin seminaari, jollaisia olemme tottuneet järjestämään. Keväällä mietimme, miten rakentaisimme esityksestä erityisen tilan kertomuksille. Lavasteiden, valosuunnittelun ja äänisuunnittelun osalta ilmoitin työtilaisuudesta Teatterikorkeakoululle, jonka kautta saimme yhteyden lavastaja Anna Pietilään ja äänisuunnittelua opiskelevaan Ronja Turpeiseen. Anna ja Ronja tapasivat ensimmäistä kertaa meidät ja toisensa SKS:n aulassa ja siitä alkoi yhteinen matka kohti esitystä, jollaista kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt tai tehnyt.

Harmaa laatikko -esitys on uudenlainen tapa kertoa yleisölle arkistoaineistoista ja niiden parissa tehtävästä työstä. Puheenvuorot vievät niiden ihmisten elämään, joiden toiminnasta aineistot ovat syntyneet, mutta myös aineistojen myöhempiin vaiheisiin, arkistoon päätymiseen ja kohtaamisiin aineiston äärellä. Keskeistä esityksessä on kertoa niistä tunteista ja ajatuksista, joita me arkistotutkijat omassa arjessamme aineistojen äärellä koemme.

Tiesin heti, että puhuisin työpajassa ja tekisin esitykseni Irja Sallan henkilöarkistosta. Se on ensimmäinen, jonka aikanaan – korkeakouluharjoittelussa vuonna 2005 – järjestin ja jota en ole unohtanut sen koommin. Esittelen Sallan aineistoa arkistossa vieraileville ryhmille usein. Kotelot ovat kuluneet, koska minä kannan niitä arkistossa edestakaisin. Vuodesta tai paremminkin vuosikymmenestä toiseen kannan mukanani myös aineiston herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Syksyllä pidetyn työpajan aluksi Katja pyysi meitä piirtämään aineistoon liittyvän kuvan. Piirsin pöydän alla istuvan tytön ja esiintyviä muusikoita, kaksi eri tapahtumaa yhdessä kuvassa. Aineistot esittelimme toisillemme kertomalla siitä, mitä olimme piirtäneet. En silloin muistanut, mistä olin keksinyt pöydän alla istuvan tytön, jonka piirsin. Tarina tuli uudelleen vastaan vasta keväällä, kun kävin KUVI:ssa katsomassa Hannu Tarmion vuonna 1988 Irja Sallasta tekemän dokumentin. Siinä Tarmio kertoo, kuinka Salla lapsena saattoi istua pöydän alla leikkimässä isänsä Tyko Sallisen istuessa kavereidensa kanssa kapakassa. Olin nähnyt dokumentin 20 vuotta aikaisemmin ja sieltä tuo mielikuva oli peräisin. Pöydän alla istuvan tytön kanssa samaan kuvaan piirtämäni muusikot ovat hetkestä, jolloin Tyko Sallisen näyttelyn avajaisissa ensimmäistä kertaa ymmärsin arkistoaineistojen ja yleisön kohtaamisen merkityksen.

Kun tunteita alkoi miettiä, niitä oli yllättävän paljon: ihmettelyä, turhautumista, myötätuntoa ja surua. Yllätyksenä tuli, miten työlästä oli saada mielessä liikkuvat asiat kirjoitettua yleisöesitykseksi. Kevään mittaan kertasin kaiken, mitä tiesin Sallasta ennestään, tutustuin aineistoon uudelleen ja etsin myös uusia tietoja. Luin Sallan Valkeakosken museossa ja Kansallisarkistossa säilyneitä kirjeitä. Keväällä löysin lisää Sallaan liittyvää aineistoa, Helvi Hämäläisen päiväkirjat, joihin hän on kirjoittanut Sallaan liittyviä muistoja. Melkein kaiken uuden oppimani jouduin jättämään puheenvuoron ulkopuolelle; karsinta- ja kypsyttelyprosessi oli raskas ja raaka. Vain pieni osa kaikesta, mistä olisin halunnut kertoa, mahtui puheenvuoroon.

Taiteiden yö tuli aika pian kesälomien jälkeen ja vasta elokuun alussa Harmaa laatikko -esitys alkoi saada muotoa. Kun ensimmäisen kerran puhuimme esityksen läpi, ajattelin, että voimme onnistua. Tässä vaiheessa äänisuunnittelua vasta sovitettiin esityksiin ja kuvaesityksetkin olivat kesken. En ollut ymmärtänyt, miten paljon aikaa ja vaivaa kuvien kanssa olisi nähtävä, miten paljon niitä tarvittaisiin ja miten olennainen osa ne olivat. Valitsin ja etsin omaan esitykseeni kuvia vielä viikkoa ennen Taiteiden yön ensiesitystä. Kun kuvaesitys viimein oli valmis ja luin esitykseni kuvien kanssa, teksti heräsi uudella tavalla eloon. Kuvat alkoivat kertoa samaa tarinaa omalla tavallaan. Nimettömien mutta todellisten vierastyöläisten kasvot toivat maagisesti mukaan ne tuntemattomat ihmiset, joita Sallakin oli Saksassa vuosina 1943–1944 kohdannut ja kuvat tavoittivat jotain siitä, miksi hän heistä sota-ajan matkakirjoissaan halusi kertoa. Valokuvat, äänitaustat ja lavaste olivat yhtä olennaisia kuin puhe-esitysten sisällöt. Kaikki yhdessä rakensivat koskettavan, monella tasolla yleisölle avautuvan esityksen, jonka ytimessä ovat aineistot ja niiden hiukan taianomainen kyky tuoda maantieteellisesti tai ajallisesti etäinen historiallinen tapahtuma tai ihminen läsnä olevaksi.

Esityksen parissa työskentely teki konkreettisesti näkyväksi, miten merkityksellisiä aineistot ja niiden kantamat tarinat ja ihmiskohtalot meille arkistoissa työskenteleville ovat. Hapuilemme niistä otetta jakaaksemme sen yleisön kanssa. Ymmärrys historiallisten tapahtumien kulusta ja kokemus sen meitäkin mukaansa kiskovasta pyörteestä tekee myös nykyhetkestä merkityksellistä.

Ensimmäinen Harmaa laatikko -esitys Taiteiden yössä veti SKS:n juhlasalin täyteen jo puoli tuntia ennen esityksen alkamista. Ulkopuolelle jäi toista sataa kiinnostunutta, joille esitän pahoitteluni. Nyt teemme uusia esityksiä (10., 18. ja 25.11.) ja toivomme, että te ja ystävänne löydätte niihin.

Tulkaa siis mukaan matkalle, jolle tämän ensimmäisen Harmaa laatikko -esityksen puheenvuorot meidät vievät: 1800-luvun Mikkeliin ja vuosisadan vaihteen Pariisiin, Atlantin aalloille ja Yhdysvaltoihin, Helsingin kaduille, vankiloihin ja työlaitoksiin sekä toisen maailmansodan Saksaan ja sieltä takaisin kotiin. Arkistoaineistojen sivuille, valokuviin ja äänitteisiin.