Äkeät trokeet, hillityt jambit

Harvat suomalaiset pystyvät erottamaan toisistaan trokeen ja jambin, vaikka niihin voi tiivistää yhden syvällisimmistä kulttuurisista kamppailuista, jota suomen kielessä on käyty. Helpoimmin eron voi havainnollistaa lainaamalla muutamaa tunnettua runosäettä, vaikkapa:

Ensimmäinen lainaus on ns. kalevalamittaa eli alkusointuista nelipolvista trokeeta, joka rakentui säelauluksi. Jälkimmäinen on taas loppusoinnullista jambia, joka Suomessa vakiintui ensin virsiin ja sitten muuhun suulliseen ja kirjalliseen runouteen. Trokeemitassa ensimmäinen tavu on painollinen ja toinen painoton eli runojalka on laskeva. Jambissa järjestys on päinvastainen. Suomessa tavupaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, joten trokee lankeaa kuin luonnostaan, vaikka runosäe on mahdollista rakentaa toisinkin. Parhaiten eron tunnistaa, jos säkeet luetaan ääneen.

Kun runokielen muotoihin perehtymättömät tarkastelevat runouden piirteitä, eivät he tavallisesti tunnista runomittaa. Korvakuulolta mitat erottuvat, mutta niiden säännöt ja tunnistustavat eivät kuulu jokamiehen kielen analyysin kalustoon.

Sen sijaan alku- ja loppusoinnut eli alliteraatiot ja riimit erottuvat helposti. Ehkäpä yksi syy tähän on se, että käsitämme nykyään kielen ja runon yhtä paljon katseen ja visuaalisuuden kuin kuulokuvan kautta. Säkeestä ”vaka vanha Väinämöinen” on helppo erottaa va-alkuiset vahvat ja v-alkuiset heikot alkusoinnut (jos emme ala halkomaan hiuksia etu- ja takavokaalien a/ä äännejatkumosta). Samaten Suvivirren ensimmäisestä säkeistöstä on helppo erottaa loppusointuparit ”suloinen / kukkanen”, ”suopi / luopi” ja ”auringon/ elohon”.

Kielitieteilijät ja runousoppineet ovat pitkään väittäneet, että ensimmäisen säeparin runokieli olisi suomen kielelle ”luonnollinen” ja jälkimmäinen edustaa ”tuontitavaraa”, joka istuu kieleen huonosti. Kuitenkin trokeemittainen kalevalainen runous väistyi kirjallisen kulttuurin ja läntisten vaikutteiden rantauduttua ja juurruttua Suomeen.  Jos jokin on luonnollista ja helppoa, miksi se jää huonosti istuvan ja luonnottoman jalkoihin? Miksi uudet runomitat ja uudenlainen laulukieli saattoivat muutamassa vuosisadassa syrjäyttää vuosituhansien ikäiseksi väitetyn vanhan ja vakiintuneen runomuodon niin, että kalevalaisen suullisen runouden kerääjien oli hakeuduttava Suomen ulkopuolelle Vienan Karjalaan ja Inkerinmaalle löytääkseen kansakunnalle identiteetin rakennuspuiksi soveltuvan runoston?

Vakiintuneen selityksen mukaan uskonpuhdistajat Mikael Agricola, Jacobus Finno ja heidän jalanjäljissään suomen kieltä viljellyt luterilainen papisto olisivat päättäväisesti vältelleet kalevalaista runomuotoa, koska se yhdistyi heidän mielessään kansan taikauskoon, epäjumalien palvontaan ja katoliseen perinteeseen. Kun jumalanpalvelusmenot uudistettiin ja uutta uskonnollista yhteisöllisyyttä alettiin rakentaa yhteislaulun eli virrenveisuun keinoin, olisi tietoisesti päätetty luopua suullisen kulttuurin perinteisestä keinovalikoimasta.

Uskonpuhdistus toi mukanaan uudenlaiset jumalanpalvelusmuodot. Kirkkolaulu ei enää ollut papiston, kuoripoikien tai muiden vihkiytyneiden erityistehtävä, vaan seurakunta haluttiin opettaa laulamaan omalla kielellä. Seurakuntalaiset osallistettiin menoihin yhteisellä virrenveisuulla ja samalla iskostettiin heidän mieliinsä uskonopetuksen keskeissisältöjä.

Suomessa uskonpuhdistajat kuten Mikael Agricola ja Jacobus Finno turvautuivat usein saksalaisen ja ruotsalaisen mallin mukaiseen loppusoinnulliseen parisäkeeseen, ns. knitteliin. Seuraavalla vuosisadalla mitat, runo- ja lauluihanteet monipuolistuivat, mutta useimmat virsirunoilijat pitäytyivät ruotsista ja saksasta lainatuissa runo- ja musiikki-ihanteissa ja sepittivät tekstinsä loppusoinnullisesti ja yleensä nousevaa jambista runojalkaa käyttäen. Runomittaakin tärkeämpää heille oli käyttää loppusointua eli riimiä, joka oli vierasta kalevalamittaiselle suulliselle runoudelle.

Loppusoinnullinen, usein jambinen runomitta näyttää nopeasti levinneen myös kansanomaisen suullisen kulttuurin käyttöön. Emme tiedä, tunnettiinko se suomen kielessä jo ennen virsirunouden esiinmarssia, mutta aivan varmaa on, että sen käyttö yleistyi arkkiveisuissa ja sitten ns. uudessa kansanlaulussa, jota alettiin pitää tallentamisen arvoisena kansanrunoutena vasta 1800-luvun lopulla.

Kielitieteilijöiden ja runousoppineiden selitys siis ontuu. On varmasti totta, että suomen kielen poljento ja painollisen tavun asettuminen sanan alkuun tekevät trokeesta ja kalevalamitasta luontevan, mutta se ei ole sen luonnollisempi tai oikeampi runomitta kuin muista kielistä lainatut mitat – jos ne toimivat. Uusi kansanlaulu, mitallinen runous, iskelmät, rocklyriikka, rap ja hiphop kaikki todistavat, että suomen kieli taipuu moninaiseen käyttöön eikä tämä tai tuo mitta tai runokieli ole toista parempi saatikka oikeampi.

Yhtä haetulta näyttää tutkijoiden keskuudessa yleisesti hyväksytty uskomus, että luterilainen papisto olisi pakottanut luopumaan kalevalaisen runokielen piirteistä. 1600-luvun alussa Hemmingius Maskulainen sisällytti virsiinsä runsaasti kalevalaisia piirteitä ja trokeisia säkeitä, vaikka hän istutti ne loppusoinnulliseen säkeistölliseen virsirakenteeseen. Vuosisadan lopulla jotkut papit ja oppineet kokeilivat enemmän tai vähemmän puhtaita kalevalamittaisia runoratkaisuja. Uudessa vuoden 1701 virsikirjassa loppusoinnulliset ja jambiset mitat hallitsivat, mutta Mikael Agricolan ja Jacobus Finnon välttelemät ja useimpien nykylukijoiden kalevalaisiksi mieltämät alkusoinnut palasivat runokieleen: Hemmingiuksella yli puolet säkeistä sisältää alkusointuja ja vuoden 1701 virsikirjan uusissa virsissä niitä on 40 % säkeistä.

Runo- ja laulukielet kannattelevat erilaisia mielikuvia ja mielleyhtymiä. Kun kuulemme johonkin määrämuotoon järjestettyä kieltä, tunnistamme sen heti tiedostaen tai tiedostamatta. Jotkin ratkaisut kuulostavat vanhanaikaisilta tai yhteyteen sopimattomilta, toiset taas uutuuttaan vierailta, kolmannet synnyttävät tavanomaisista merkitysmieltymistä poikkeavia oivalluksia. Runo- ja laulukielet ovat osa todellisuuden järjestämistä, mielikuvien ja merkitysten hallintaa. Niiden muutoksen tutkiminen taas tuo esiin ihmisyhteisöjen ajatustapojen ja uskomusten muutoksia, joita muuten on vaikea tai jopa mahdotonta tavoittaa.

Nykysuomalaisen mielteissä kalevalamitta kuulostaa usein vanhanaikaiselta ja yksitoikkoiselta. Alkusoinnut, tankkaava rytmi ja toisto voivat olla syynä tähän, vaikka todennäköisesti mielikuvaan on vaikuttanut eniten esitysperinne ja lauletuksi tarkoitetun runon lukeminen. Mielikuva on sitkeä.  Siksi saattaa kuulostavaa yllättävältä, jos joku kutsuu trokeita äkeiksi tai hurjiksi (fierce) ja asettaa ne vastakkain hillittyjen tai lempeiden (gentle) jambien kanssa, kuten brittikirjailija Ian McEwan teki Margaret Thatcheria käsittelevässä kirjoituksessaan ”Maggie Thatcher – two fierce trochees set against the gentler iambic pulse of Britain’s postwar welfare state” (Guardian 9.4.2013);  (”Maggie Thatcher – kaksi äkäistä trokeeta, jotka romuttivat Britannian sodanjälkeisen hyvinvointivaltion hillityn jambisen runojalan.” HS 14.4.2013, suom. Jukka Petäjä.)

Kuulokuvamme ja kirjalliset mielleyhtymämme ovat kulttuurisidonnaisia. Kielenkäytön lukemattomat sävyt ja keinot ovat osa tiheää kulttuurista viestintää. Näitä tarkastellaan 22.–24.5.2013 Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen ja SKS:n järjestämässä kielen ja kommunikaation rekistereitä käsittelevässä kansainvälisessä konferenssissa REGISTER II: Emergence,Change and Obsolescence.